Part 6

Sitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat, jotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin isänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta hra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka johdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän taikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen heitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin nuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä viimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat luikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan isäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän, kiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se ollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa kuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti, että _mitä_ se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset puoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua hylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet yön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton Eläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka Hesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa hetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra Kenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa kuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin vain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli viiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti vilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi, että voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on tainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.

Ja kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä isän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että se on joulukuusi "non plumps ultra", niin alkoi hra Kenosen sydämessä tapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla äänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka ymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa erästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta, tukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.

Kenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra Kenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.

Kuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa he leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat hiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.

KOTITARKASTUS HRA KENOSEN LUONA

Hra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä syystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi

Toisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi oli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi naapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He laittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä leivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä Savonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin kesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten juoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen pihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa, jota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät eikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään mietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä sydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen housunlahkeeseensa.

Lopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi paremman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne mieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti sitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei saanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja mielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen kirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä kaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja tuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen...

Hra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja kun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota, päätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan, johon oli kaiverrettu sanat "Kenonen. Helsingfors". Variksen tultua ammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin arvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän uutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen nimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja kateudeksi, Suomenkin lehtiin.

Niinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella melulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu, kiinnitettiin "Kenonen, Helsingfors"-rengas variksen toiseen koipeen. Sitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan, niittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra Kenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki Kenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se oli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri pihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen vihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi se aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään hra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän kuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.

Seuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä kohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson seurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret ja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka läheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra Kenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun ja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen taholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.

Hra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin liikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa taka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai siitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Eräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui lähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti muristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen sanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista santarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi olevansa nyt "jisanta talossa" ja toimittavansa kotitarkastuksen. Nähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla muutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki oli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä hra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli hra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa laitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen kansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta vastaan.

Senjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat tulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan pienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli kiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi, tunsiko hän sitä.

Hra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki Kenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:

-- Woodrow Wilson!

Kuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja julistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti, epäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin. Vangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen, keinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset, asettui häntä vartioimaan.

Silloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa oli sanat "Kenonen. Helsingfors", ja pyysi santarmeita istumaan ja alkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan käsittäneet.

Santarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja joutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun, jotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia tietoja vihollisille.

Hra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään putosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän suuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut apurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut tarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri varoitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja olemaan salaamatta mitään.

Siihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow Wilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan perusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun hän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti upseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä, mutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää puolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu kuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen kertomuksen protokollaan.

Sitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa upseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty kotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.

Hra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten issikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä, pani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään protokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen omatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit todellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.

Siihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta kun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän se tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita ympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan perusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.

Kolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla venäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan kotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon loppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli ollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen on taas "jisanta talossa". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan Heikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen ylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille veljilleen vankina olostaan.

Saatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra Kenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit luulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain vastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat toivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen huoneeseen.

Hra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella heidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta kuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä variksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat salaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja alkoivat kiirehtiä ulos.

Hra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää heille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat kirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä toisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan kannesta:

"_Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut A.B. Kenonen. Hinta 50 penniä_".

KENOSELLA KUMMITTELEE

Hra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä

Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä paljoakaan ymmärtänyt.

Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen, kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.

Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin tervetulluttakin käännettä.

Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me menemme... voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:

-- _Joo!_

Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi hetkiseksi auki.

Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin jälleen aineeseensa:

-- Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain. Elämä on kuin unelma...

-- Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs murahdus.

Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.

Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:

-- Kaikki on harhaa, harhanäkyä... ihminen elää harhanäyissä. Ihminen on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo...

-- _Taas tuli vale!_

Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!" "Hiljaa!"

-- Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana ja hermostuneempana. -- Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.

-- Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman tärähtelevällä äänellä puhua:

-- Hyvät ihmiset ja kansalaiset... aatteen voima... minä en ole mikään puhuja enkä muu semmoinen Siissero... eikä ole tullut kouluja käytyä, minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa... ja yksityisiä opintoja... on ulkomaillakin oltu... ollaan liikemiehiä... kansallismielisyys on ojennusnuorana... ja perustuslaillisuuden aate... elikkä kilpi... minä olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta... taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa... vaikka se on, etten sanoisi huono liikepaikka... mutta kun on mies pöydän ääressä ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka Eläintarhassa...

Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:

-- Hyvä!

Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:

-- Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma... ei se mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe... kyllä siinä ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta... mutta kun hän sanoi, että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan aikaihmisille sellaista... minullakin on jo viisi lasta, taikka oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon... niin kyllä sitä silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee...

-- Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.

Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:

-- Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo... onko tämä nyt järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo... vai näytänkö minä jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo enkä harhanäky, vaan Kenonen... ei olla mitään miljuneereja vielä, mutta rahaakin on ja...

Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän menestyskohtaan ja huusi:

-- Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon kansalaisuusaatteelle!

-- Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.

Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.

Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan, hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli lähtenyt käymään Tikkurilassa.

Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin, koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko tässä tiedossa perää.

Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä, nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.

Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.

-- Häh? kysyi hra Kenonen.

Pojat vaikenivat.

-- Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi epäluuloisesti:

-- Onko täällä tekeillä joku salaliitto?

Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.

Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa, millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.

Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.

Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella, muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis keskusteluihin.

Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi odottelemaan unen tuloa.

Oli hiljainen kuutamoyö.

Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen. Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen vuoteensa viereen.

-- Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen itseään. -- Minun hermoni ovat epäkunnossa...

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.

Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.