Part 4

Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen, vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.

HRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS

Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua paikalleen

Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista, eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen, näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.

Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.

Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata, kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen, jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille, ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä, korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi, kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.

Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.

Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa. Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia, kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin ensimmäiset tykinlaukaukset.

Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon. Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen, säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti, hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.

Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.

-- Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista. Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.

Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin, äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä, ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä, säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen ruumiinsa mennessään.

Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven eteen.

Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen oven siten auki.

Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:

-- Ich pin herr Kenonen!

Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven, nosti kätensä ylös ja huusi:

-- Ich antaudun!

Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia hyökkäyksiä vastaan.

Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.

Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.

HERRA KENONEN OSTAA HUVILAN

Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln

Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa, oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa, sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy, niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.

Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan, että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.

Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla, mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi, että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen paikkaan, että se siitä itsestään putosi.

Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten, millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä tulee oikein _ikävä_ hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.

Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.

Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita, mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten, kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin, jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa. Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene itse perässä!"

Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli karhu.

Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.

Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan. Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi pojilleen, että näettekös nyt, että siellä _oli_ halkoja, kun _mies_ meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!

Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta, mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut roskat sytykkeiksi.

Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa tikuissa.

Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.

-- Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa muutenkin olevan täysin tyydyttävän.

Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta, vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.

HRA KENONEN JA PULAT

Hra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin

Hra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli sokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran kotitarkastuksen.

Kenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin 450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen hra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen kassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin nähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa, koska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen. Samalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt sokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi tukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.

Sitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada ostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.

Kauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä senkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin langalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä noudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti vanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.

Mutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin Kalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja Kalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.

Isä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta, että he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään olivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti palvelijattarensa koettamaan onneaan.

-- Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.

-- On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.

Kauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra Kenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti hra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.

Silloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi kuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä, siihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle ylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä pontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän jakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20 markkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.

Kun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä ääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista ja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta tavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat eivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin jotain muutakin tavaraa.

Tällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta kuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa myymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä ollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita heitä kohtaan.

Hra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen tuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla syviin mietteisiin.

Mutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.

Hän oli saanut aatteen.

Hra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta kaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi sitä nähdäkään vuoden päiviin.

Seuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi yli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien valmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi sokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti illalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole vertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.

Kenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan sitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla, että jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja makeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.

Klo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat saaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän jatkaa.

Neljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä enempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.

Silloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon jauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa juhlaa.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien, etteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat kuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.

Silloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän otti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria ja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta liikahtaa.

Sitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen yrityksensä loistavaan tulokseen.

Seuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra Kenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:

-- Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?

Silloin lähti hra Kenonen kotoaan.

Hän näytti murtuneelta mieheltä.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa vallitsi n.s. voipula.

Tästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, sillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita ainakin neljänneskilo.

Mutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa, pudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.

Kotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden lähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike Valioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän uhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.

Koska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta sokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta suunnitelmaa vastaan.

Silloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään jälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin aikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi siellä toimeenpantu "iltama vaihtelevalla ohjelmalla". Viiden minuutin kuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä vetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja huomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.