Part 2

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

* * * * *

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina... mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa.

HRA KENONEN JA NAISASIA

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä hämmästyneenä että suuttuneena

Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen -- ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire -- löisi ensimmäisessä käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen. Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko kuin kirkko... kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta, melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

-- Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa, niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

-- Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä ja mullisti silmiään. -- Lastenko?

-- Ei, vaan _naisten!_ vastasi toinen tarmokkaasti.

-- Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan, jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

-- No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. -- En minä teitä pure!

-- Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

-- Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan käsiinsä... mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä, välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton. Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä. Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän yhteiskuntaan.

-- Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi, jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

* * * * *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun", niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla, heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää, miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä, jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.

HRA KENONEN EMÄNTÄNÄ

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron

Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä _hän_ on valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät. Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät, sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi. Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi. Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä. Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä, että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot. Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille, että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

-- Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan siinä kiireessä putosi pataan.

-- Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää, ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:

-- Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.