Part 14

Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa, kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun kyljestä.

Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle lähetettäväksi.

Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa, käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan, voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.

Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.

Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan, jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti, ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli, onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi, että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella, sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.

Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti. Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin ei siitä pääse eroon savustamallakaan.

Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta nuoria ja rotevia neekerityttöjä.

Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.

Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois viralta.

Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen, eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon. Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan, mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri, onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla, ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän huoneenhallituksemme menoarviossa.

Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä. Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja konstaapeleille.

Karoliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän hänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori Lokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi, että hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja ilkeyden tähden.

Karoliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen ja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta, ja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston tanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa, vaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän kiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää olevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä eikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä on ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi vapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.

Isä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt kärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan terveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin asumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan vähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.

Kalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan tiehensä.

HRA KENONEN JA NYKYAIKAINEN TAIDE

Eli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten arveli

Kun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa "Kunnallisista Tiedoista" luki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä perustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta, ja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli mainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä valistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli hra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki koko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin sen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa, jalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman nimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki, ja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä oli syytä lukea koko lause uudestaan.

Sitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä koulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut maalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin onnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen vanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei _heidän_ nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun heidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä omenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.

Hra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa ilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle koululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään "A.B. Kenosen stipendirahaston" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien, mutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on kasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.

Hra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin ja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari niin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut ilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia nimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään niin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä pyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja suorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin stipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana saamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.

"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin, ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa muodossaan, mikä myöskin tapahtui.

Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje, jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle, ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla, kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin" nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.

Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista, minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla, että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä puhumattakaan.

Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa, pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä, kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.

Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain, josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija, jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.

Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan, millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli, että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:

-- Mikä maisema tämä on?

-- Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan tyytyväisenä hymyillen.

Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana, puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta, ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle, vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.

Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon. Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan, jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on nähnyt.

Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.

Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti, koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.

Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa, lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta, jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa kansanvalistuksen pyhälle alttarille.

Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta, ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja -- hm -- kansallishenki on varmin tie onneen ja -- hm -- myötäkäymiseen myöskin rahallisen elikkä -- hm -- aineellisen elämän vainiolla, siitä on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon -- hm... ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan ja mainion miehen lähtöä.