Part 13

Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni, etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:

-- Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa...

Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.

Mutta sekään ei toteutunut.

KENOSET MUUTTAVAT ASUNTOA

Hra Kenonen on sen johdosta vaarassa tulla reväistyksi keskeltä kahtia

Hra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman ja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan asuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti palavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle kahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida pettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta erotkaamme kuitenkin ystävinä.

Sitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa sikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä päivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän tiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän saisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin valitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä _voi_ joku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen mahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä surkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he sääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi hra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä luullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat täynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että hyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään pari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan onkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa koettelemuksessa.

Ja hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja tinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi kuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys, eikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa huonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi saman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että hra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen aikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan Liisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra Kenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on toki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.

Kaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra Kenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä, että jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen majanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin, vaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa kestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen harvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän maallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin mennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä joku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki. Liisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa ripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään onnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan lupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva Kenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään, vastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa vastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat levon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän huomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki ennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja yhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma laihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan toimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella. Muuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee varustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne toisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.

Tällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä viikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja rva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon yöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi ja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen loukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei hän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua vaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman että koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä lisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien sisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään ja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa suorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.

Näinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän virttä "Minä vaivainen mato ja matkamies", mutta muutamaa päivää ennen muuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti heti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen, joko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi, että herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva Kenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset, ja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun varrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä teevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi sitten järjestää asuntoaan kuntoon.

Kun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten muuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori Lokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt käytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine irtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui kotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori istui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien laulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä makuukamarissa.

Hra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä mitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten viimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen määräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä lihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan, minkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi. Sammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen ja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät näin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja nähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että jollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein vannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.

Sitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi kiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti laihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva ja kysyi unisena, päätään kääntämättä:

-- Joko sinä olet kotona?

-- Jo, vastasi hra Kenonen.

Kuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva istumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen vetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja painaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään, koska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra Kenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa kello puoli yksi yöllä?

Hra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi huutaa lehtorinrouvalle, mitä _hänellä_ oli tekemistä hra Kenosen makuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?

Täten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla äänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään, ja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä, miten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi rauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.

Sillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia, ja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun ja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa olivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra Lokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä ja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan kengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka on tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli silmiään ja huusi "haa!" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet romaaneissakin huutavat -- mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin epätodenmukaisia kuin jotkut väittävät -- ja alkoi kääriä hihojaan ylös ja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä kahtia.

Hra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta, vaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin vilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten halkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero vastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö hra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja kumahduksia.

Silloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada esitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten hän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi hänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli yksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka luonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen kouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi "errare humanum est", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi, mitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä, että keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia ja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten vuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin sohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua hengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä siis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi, vaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt menee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan. Hra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä murheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi pienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen perhekohtauksen jälkeen.

Hra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain määrin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää kansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista tummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja, kun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti varovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä kirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan pöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen nukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut sikarinpätkä suupielessä.

Tultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako hän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä. Rva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin majanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse hoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta, joihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.

Sitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:

-- Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko se rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.

Rva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.

HRA KENONEN VAELTAA PIMEYDESSÄ

Mutta onnistuu sitten puhkaisemaan pienen valoaukon

Hra Kenonen vietti taas tapansa mukaan osan kesästä maaseudulla, koettaen puijata maalaisia helsinkiläisillä leipäkorteillaan, jotka olivat erilaisia kuin maalaisten omat leipäkortit, ja onnistuenkin useimmiten näissä yrityksissään, joita hra Kenonen ei pitänyt ensinkään syntinä, koska hän selitti, että ihmisellä on oikeus puolustaa henkeään kaikin käytettävissä olevin keinoin, ja että leipäkortit eivät suinkaan ole mitään jumalansanaa, vaan ihmisten keksintöjä, vieläpä typerimpiä keksintöjä, mitä inhimillinen älyttömyys milloinkaan on tehnyt. Hra Kenonen sanoi, että jos leipäkortteja käytetään väärin, niin ei se ole väärinkäyttäjien vika, vaan hallituksen, joka tavallisuuden mukaan on kokoonpantu tyhmeliineistä ja tomppeleista ja jonka velvollisuus olisi ollut laatia niin yksinkertaiset ja selvät leipäkortit, että niitä lapsikin ymmärtäisi ja ettei niitä taitavinkaan veijari osaisi käyttää väärin. Mutta jonka taivas tahtoo hukuttaa, sen se lyö sokeudella, ja leipäkorttijärjestelmän monimutkaisuus puhuu lahjomatonta kieltä siitä kohtalosta, joka jo seisoo moisen järjestelmän sommittelijain oven edessä.

Hra Kenonen oli sitonut riippumattonsa kahden tukevan koivun väliin järven rannalle, sanoen haluavansa uinahtaa luonnon suureen symfoniaan ja laineiden liplatukseen, joka hyräilee viihdyttävää kehtolaulua hänen vaivautuneille hermoilleen. Sitten hän sanoi, ettei hän tosin rohkene asettua kritiseeraamaan sitä työtä, mikä tehtiin kuutena luomispäivänä ja joka epäilemättä oli ennätys alallaan, mutta jos hänet hyönteisiä luotaessa olisi kutsuttu asiantuntijaksi, niin olisi hän antanut epäävän lausunnon kärpästen ja hyttysten tarpeellisuudesta.

Klo kolmen aikaan iltapäivällä havahtui hra Kenonen uinailuistaan ja kysyi korkealla äänellä, oliko päivällinen valmis vai oliko tarkoitus antaa hänen nääntyä nälkään omassa riippumatossaan, ja kaksi tuntia myöhemmin sanoi hän pojille, että näiden on aika lähteä laivarantaan postia noutamaan, jolla matkallaan heidän ei ole vitkasteltava, vaan koetettava nopeudessa jäljitellä salaman leimausta. Hra Kenonen sanoi, ettei sanomalehdissä tosin ole paljonkaan lukemisen arvoista siten kuin ne meillä toimitetaan, mutta tarvitaanhan talossa aina kääre- y.m. paperia, jonka jälkeen pojat lähtivät juoksemaan ja hra Kenonen huusi heidän jälkeensä, että hän on juuri katsonut kelloaan ja tietää kyllä heidän palattuaan ovatko he viivytelleet matkalla ja tapelleet kylän poikien kanssa.

Eräänä päivänä tulivat pojat takaisin tyhjin käsin ja sanoivat, ettei mitään lehtiä ollut tullut, jolloin hra Kenonen totesi, että maan postilaitos on valtiollisissa selkkauksissa joutunut aivan rappiolle eikä ole paljon paremmalla kannalla kuin postinkuljetus kirgiisien aroilla. Hra Kenonen sanoi, että jos maassa vallitsisi laki ja oikeus, niin nostaisi hän postilaitosta vastaan sellaisen rymyn, että se kuuluisi Bohuslääniin asti meren toiselle puolen, mutta parannusten vaatiminen nykyisenä mädännäisyyden ja hirmuvallan aikana on hyödytöntä ajan ja vaivojen haaskausta, josta syystä hra Kenonen kirjoitti kiivaat postikortit sanomalehtien konttoreihin ja ilmoitti, että elleivät konttorit ala huolellisemmin hoitaa velvollisuuksiaan, niin ryhtyy hän tilaamaan sanomalehtensä Amerikasta, jossa kyllä osataan pitää asiat järjestyksessä.

Seuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi pelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta kolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan sanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät toistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.

Silloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki, jolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset saavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta, joka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen pyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti kätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi tulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta he tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on. Ihmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä Aatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra Kenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle sanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää, eikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa vai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut tiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun lehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi Noa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Sinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun sanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa ahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään, ja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet. Nukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja vaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu suuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä pikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin muistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen saappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin, kun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien tukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi siirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava heidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön luettavaksi.

Iltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja kaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka tarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi ankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja sanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden vanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään kaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan näköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat, palasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden kaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli kaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset kangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja lähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella suurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin piirretty lehden nimi:

Kenosen Sanomat.

Hra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että kirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan loppuun saakka.

Hra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin siihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset tavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa painetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana aamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari numeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua lehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon oviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien päälaelle.

HRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS

Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle kertomia

-- Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. -- Oikein on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.

-- Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. -- Me olemme hankaloita käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle. Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.

-- Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. -- Vieläkö hän harrastaa valtiollisia asioita?

-- Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli Kalle. -- Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.

-- Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun neuvojani tarvitsee.

-- Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No, jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. -- Hänellä on muuten viime aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen kirveenterään.

-- Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.

-- Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. -- Isäukko sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta silmiltä.

-- Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.

-- Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin -- ukko viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia... ja pahalla tuulella ollessaan myöskin -- ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.