Part 12

Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin, niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:

-- Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!

-- Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. -- Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos salmetkin...

Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti paikkansa, sanoen:

-- Pliis!

Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen vastasi:

-- Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.

Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan, joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka oli jo iltapäivä käsissä.

Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen. Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu, johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.

Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet, ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen, vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään, kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle, saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli ehtiä kyytiin.

Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet, kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen. Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen, kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia myöhemmin kuin juna.

Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.

-- Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. -- Kohta me kaadamme kaltevan tornin!

-- Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. -- Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.

Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle. Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.

Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.

Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:

-- En minä tiijä... en minä oo siellä milloinkaan käynyt.

Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.

Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan, että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.

Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.

Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut, ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin pyhiinvaelluspaikkaansa.

Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään. Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.

Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui hänen voimakkailta kasvoiltaan.

Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. -- Ylös! huusi hra Kenonen ja alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti hikoillen ponnistelevan ylöspäin.

-- Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin muurille.

Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset, jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty, sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet turvaan.

Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.

-- Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. -- He olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.

Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle. Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton, ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.

Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä.

Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä, laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei Suomessa ole missään puutetta.

-- Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.

Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun, koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen, että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä, jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.

Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.

Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:

"A.B. Kenonen".

Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla, eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois. Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.

Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen rytinän vuoren kupeilta.

Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.

Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari kertaa ja ummisti silmänsä.

Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin, Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään isänsä nimeä kuolemattomaksi.

Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle, paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.

Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.

Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään. Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa, niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.

Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä, eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia vuorokaudessa.

Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle, koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä. Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä, että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.

Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:

-- Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten, miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille. Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.

Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan. Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn, hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.