Part 11

Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan, ennenkuin ollaan Pisalla.

Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja Lappeenrantaan.

-- Takaisin! huusi hra Kenonen. -- Minua on petetty! Viekää minut takaisin!

Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen: "Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni kehoitti häntä rauhoittumaan.

Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa, joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi, ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.

Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä: Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.

Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta, siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi, mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle, ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä, millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.

-- Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. -- Olisitteko hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.

Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: -- Tämä laiva... tämä laiva.

Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.

Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä, kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.

Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.

Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun, väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.

Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva Kenoselle.

-- On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.

Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.

-- Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.

Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä, ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä, mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin. Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin on.

Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt, äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita, lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla Pisalle niinkuin hänkin.

Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas pääsisi esteettömämmin liikkumaan.

Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika pääsisi istumaan siihen.

Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.

Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika, vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta, kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle, että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.

Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen, otti haltuunsa kolmannen tuolin.

-- Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.

-- Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.

-- Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.

-- Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen hattuaan rva Kenoselle.

-- Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu hampaissa kävelevää nuorta miestä.

-- Ha ha ha! nauroi pukinparta. -- Englantilainen ylimys? Sehän on Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli... he he he!

Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.

-- Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa musertavan katseen. -- Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen, liikemies Helsingistä.

-- Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. -- Minun nimeni on Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.

Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.

Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli urallaan kohonnut.

Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.

Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti, että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:

-- Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!

-- Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.

Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle ja kysyi kapteenilta:

-- Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?

-- Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin määräyksen. -- Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen... kahdesti konkurssin tehnyt ja hauska mies.

Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa. Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.

-- Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. -- Tuskin on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen Sorkkajärveltä... Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa sattui totta puhumaan.

Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta, kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa etevämpi.

Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin. He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa, hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään, sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.

Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua. Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti ja säädyllisesti.

Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista. Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja, eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.

"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta. Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:

"-- Per...

"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi viimeiseksi.

"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen, missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta, nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja ärähti:

"-- ... kele!

"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.

Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta, niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan synnyttämille laineille.

Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan, ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:

-- Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!

Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi kumealla äänellä:

-- _Rosvo!_ Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!

Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi, mitä oli tapahtunut.

-- Heitti! huusi hra Kenonen. -- Nakkasi maitoastian ulos laivasta!

Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat, hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.

Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka, kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin, rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian suosituin henkilö siinä osassa laivaa.

Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan hiljaista vauhtia.

-- Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.

-- Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan polttelevat kansalaiset.

-- Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen, pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta kuin kuparikastrullin kylki. -- Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän, karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen. -- Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on. Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.

-- Mitä? huudahti hra Kenonen.

-- Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. -- Rasvata täytyy... niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella puolen, toinen toisella.