Part 10

Kun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja, jotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi nujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien oireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän huomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri ne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja kun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria jokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön vallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi sekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin teki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on myöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa parannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti kesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen illallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin että oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli hän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin olikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta ajurin rattaille.

Hra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt tukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja huomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi rva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä, ettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen päinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle, johon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä luultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.

Aamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen pöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla pojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli hänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin jonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti ylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison sikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja katseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista, kun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta ajoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen oma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan tuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten veri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti hän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.

Päivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa, ja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen ja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen. Kotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta, näyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä niiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle jouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä järjestyksessä.

Seuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan keittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän päistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton voima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain edustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan ääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen ja tyhjää nieleskellen.

Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa ulottuneetkaan siihen.

Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen, aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.

Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru nauroi vedet silmissä.

Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui, sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.

Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi. Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä, että nälkäkuolema lähestyi häntä.

Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi kerralla.

Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään kovasti lämmitettiin.

Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä, että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.

Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti, äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.

Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja hotkaisi senkin.

Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se, että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.

Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa, jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin kaikki muutkin kuurit.

HRA KENONEN HYMYILEE

Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki ja miten hän sen toteutti

Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.

Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.

Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä, joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.

Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään, jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi. Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi, ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin sille, jota lehmä puskee.

Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat, hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti, pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa, jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan jälkeensä.

Katukäytävällä "pataa" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset lähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon, mutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä itselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman lahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet penskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten kuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä oli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.

Hra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen tuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen hymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään porttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat olivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen. Hra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin matkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli itseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen ja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja päätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli ollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina uudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.

Sinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti, mutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä panna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin päivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella tuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään, ja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen keskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa vastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt hullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja kaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti pöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten asianlaita oli.

Silloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti poikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata kättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi mieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole ollut näin onnellinen.

Senjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa kauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä afääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt tästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien esiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut toimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva Kenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä oli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä sellaisessa äänilajissa.

Kun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen uuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit pöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen kasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati toiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin kumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra Kenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin kavalannäköisen miehen kanssa.

Kun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä niin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen kasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he irvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät osaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä tuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja vakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi ja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.

Seuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin edessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta miehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen teoksen uuniin.

HRA KENONEN MATKAILIJANA

Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle

Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli, Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.

Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.

Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten, joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi, että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole mikään poikkeus yleisestä säännöstä.

Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli, että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.

Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon, ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston asuttavakseen.

Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää kuin katonrajassa.

Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan. Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria, mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.

-- Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.

-- Piäsöö... sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse poikki ratapihan.

Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin, irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.

"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan, mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä, ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä, vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä. Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja kone alkoi käydä.

-- Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.

-- Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan yli.

-- Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.

Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.