Part 9

Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla. Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin, olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen kantamaan ristiänsä.

Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava, ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen, ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän arvion mukaan määräsi.

Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen? Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.

Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään nimittänyt.

Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa, hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema -- sen tiesi hän -- olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta -- hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?

Vihdoin kirjoitti hän -- raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti -- herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua, ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai hän odottaa vastausta -- hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta, rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen, jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! -- "Minä olen puhunut herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista; vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä suuresti, rakas Roosaseni -- -- --"

Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena, miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen, armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy tietää -- jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa -- puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta, saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta kädestä..." Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen uunin liekkeihin. -- "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin! sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä tarvitsee!'"

Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen, koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista. Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti. Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen, että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän kunniallisten nimiensä varjossa tekivät -- tilipäivä on kuitenkin koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian kuin mahdollista".

Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen. Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten? Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä niin kuin "hän"?

Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa löytänyt. -- Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon käsi, joka sen on kirjoittanut!"

Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt. Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?

Roosa pääsi kohta tästä epätietoisuudestaan. Ensimäisenä päivänä marraskuuta avattiin valtiopäivät. Hallituspuolueen ääniluku oli vähän suurempi, mutta vastapuolue oli siksi vastoin toimeliaampi ja koossa-pysyväisempi. Että kreivi von Lengsfeld menisi viimemainittuun, sen tiesivät muutamat jo aika sitte. Mietteet hänestä olivat maakunnassa monenlaiset.

Muutamat, jotka hänet lähemmin tunsivat, kehuivat hänen nerokkaisuuttansa ja oppiansa; toiset sanoivat häntä ylpeäksi ja röyhkeäksi, eivätkä odottaneet hänestä mitään kiitettävää. Mutta kaikki halusivat erittäin uteliaasti nähdä, mihin tehtäviin hän oli ryhtyvä tuossa alettavassa taistelussa.

Päätöstä ei tarvittukaan kauan odottaa. Jo muutaman päivän perästä pyydettiin häntä tarkemmin selittämään puolueelleen esittämäänsä, valtiovaroja koskevaa kysymystä, joten hän pääsi puhelavalle. Joka ainoalla ministerillä oli syytä vaaleta; etenkin oikeus- ja raha-asiain ministereillä, kun kreivi joutui puhumaan erittäin luottamuspankin asioista. Lopuksi esitti hän ministeristölle kaksi ehtoa: he saisivat joko parantaa nyt viime hetkenä vikojansa niin paljon kuin mahdollista ja sitten astua unhotuksen epäkunnialliseen hautaan, tai odottaa kanteita.

Vastapuolueen siveellinen voitto oli täydellinen; ministerien kiertelevät, virheelliset, puolinaiset vastaukset herättivät harmia hallituksenkin puolueessa. Kumminkin oli viimeinen heistä saanut päivän tehtäviin palaamisen toimeen ja sillä lailla vielä siksi kertaa pelastanut ministeristön.

Kreivin puhe oli herättänyt mitä suurinta huomiota kaukana maan rajojen ulkopuolellakin. Ei vielä koskaan ollut hallitseville sanottu semmoista, eikä niin yksinkertaisilla, kylmillä sanoilla. Ihmeteltiin, mistä nuori mies oli saanut semmoiset tiedot, ja oltiin taipuvaiset otaksumaan, että hänen puheensa oli joku vanha valtioviisas valmistanut. Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi hänen kaupallis-valtiollinen teoksensa, jota tuntijat kehuivat paraimmaksi kaikista. Tästä hetkestä alkain oli kreivin nimi kuulu tuomari valtioasioissa. Hänen puolueensa ylpeili siitä eikä lakannut häntä ylistelemästä. Lengsfeldin pastorilla oli ollut oikein sanoessaan vastapuolueen menevän pikemmin kreivin puolelle kuin kreivin sen puolelle.

Oli silmiinpistävää, miten tarkasti Lengsfeldin pastori nyt seurasi valtiotapauksia ja muitakin yleisiä seikkoja. Hänellä oli, paitsi tuota yleistä virallista lehteä, pääkaupungissa ilmestyvä vastapuolueen lehti ja vielä sen lisäksi muutamia suuresta naapurivallastakin. Hänellä oli aina uusimmat tiedot; mutta erittäinkin seurasi hän kreivin, isäntänsä, valtiollista kulkua erinomaisen tarkasti. Mitä kreivi tässä, tuossa tai siinä tilaisuudessa kammarin ja valiokuntain istunnoissa tai julkisissa kokouksissa oli sanonut -- pastori ei sitä ainoastaan tiennyt, hän osasi sanasta sanaan kertoa kaikki hovissa herra von Weissenbachille, -- "Jotain uutta ystävästämme -- jos saan armollista isäntääni niin nimittää. Te tiedätte, herra von Weissenbach, mitä minä siitä asiasta ajattelen; vaikka minulla ei olekaan suurta syytä iloita hänen viimeisestä hyökkäyksestään kirkkoa vastaan, niin kuitenkin! mimmoinen nero! mimmoinen luontoperäinen nero! Minä sanon teille: ennen kahta kuukautta on kreivi kaikkivaltias ministeri. Hän on Jooseppi ja hänen säätyläisensä, hänen veljensä saavat kumartua hänen edessään".

"Olenhan minä pyytänyt teitä olemaan puhumatta tästä asiasta", sanoi herra von Weissenbach arkatuntoisella kiivaudella, sotkien korttia, jotka pastori oli hänelle sill'aikaa antanut.

"Antakaa anteeksi", vastasi pastori, "minä olin sen kokonaan unohtanut; mutta tiedättehän: sydämestä suu puhuu. -- Eikö niin, armollinen neiti?"

Roosa ei vastannut hänelle mitään. Hän ei ollut milloinkaan voinut kärsiä pastoria; nyt hän häntä melkein vihasi. Jos hän olisi näyttänyt hänestä vähemmän vaaralliselta, niin olisi hän häntä vaan halveksinut; mutta vaikka hän ei kokonaan ymmärtänyt hänen peliänsä, oli hän kuitenkin nähnyt kylläksi pelätäkseen kuin onnettomuutta tämän miehen päivä päivältä kasvavaa valtaa isän yli, Miten hyvästi hän osasikin asetella sanojaan ja taitavasti salata oikean tarkoituksensa -- seuraus joka käynnistä oli että isä yhä synkemmin katseli syvään painuneilla silmillään tuuheain kulmakarvain takaa, aina katkerammin puhui ihmisistä ja erittäinkin kreiviin näytti hänen vihansa kasvavan. Sen lisäksi ei enää ollut puhettakaan tuosta luottamuksesta, jota hän ennen osoitti tyttärelleen. Roosa ei saanut mitään tietoa hänen aikeistaan; pari kertaa koetti hän voittaa entistä ystävyyttä, mutta isä saattoi hänet lakkaamaan tuolla kohteliaan kylmällä karkoittamistavallaan, jossa hän oli sangen taitava. Roosa ei valittanut, ei moittinut häntä vähääkään; hän koetti vaan olla kahta vertaa huomaavaisempi; hän oli lempeämpi, nöyrempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen; mutta ennen kaikkia ankarampi itselleen. Hänellä oli kuin jonakin taikakaluna syvimmässä sydämmessään vakuutus, että hän tässä taistelussa ei olisi joutuva tappiolle, jos hän kaikin voimin koettaisi olla hyvä eikä antaisi minkään pahan ajatuksen juurtua sydämmeensä, vielä vähemmän sanoisi tai tekisi jotain, mistä ei voisi itselleen vastata.

Kumminkin kärsi hän paljon tämän kuorman alla. Hänen sydämmensä oli sangen murheellinen ja monta pitkää öistä hetkeä painoi hän kivusta raskasta päätään tyynyihin, eikä kuitenkaan tahtonut tuo armoton uni tulla. Ulkomuotokin osoitti salaa itkettyjen öiden merkkiä. Silmät olivat kadottaneet paljon entisestä loistostaan ja luomien reunat olivat useinkin punaiset. Kasvot olivat kalveammat ja hänen liikkeissään ei ennä ollut tuota kimmoavaisuutta, joka ennemmin niitä niin hyvin kaunisti. Hän ei enää ollut se "ruusu", jonka paisuva täyteläisyys on toimen ja tulevaisuuden kuva, hän oli täydellisesti auennut kukka, joka jakaa kaiken suloutensa, ennenkuin kylmä yötuuli tulee sen lehtiä karistamaan.

Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten, vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen: osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.

XVII.

Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut, pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen laulu -- muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.

Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän, jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.

"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".

Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.

"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".

Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän nyrkkiään Roosalle.

Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen, teen sen, tänään vielä teen minä sen".

Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.

"Ah, tuossahan tulee neiti Roosa! Herra Jumala palkitkoon sen teille!"

"Mitä nyt? Onko Anna taas kipeämpi?" kysyi Roosa pelästyneenä vaimojen ulinasta.

"Kipeämpi! Ah, hyvä Jumala! kuollut hän on -- lapsi parka! -- Tunti sitten, ja lääkärikin on jo ollut täällä ja on nyt mennyt Bolauhin ja sanonut, ettei hän enää voisi mitään tehdä; pitäisi vaan lähettää neiti Roosaa noutamaan hovista. Hän kyllä sanoisi, mitä on tehtävä".

Sanaakaan vastaamatta astui Roosa huoneesen. Porstuan vasemmalla puolen, jossa lapsirikas perhe asui (äiti oli seisonut vaimojen joukossa kadulla), kuului kovaa melua ja parkua; oikealla oli kaikki hiljaa. Roosan sydän tykytti. Kuusivuotiaana, jolloin hän tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui, oli hän nähnyt äitinsä valkoisissa vaatteissa, kukilla koristettuna makaavan kirstussa; muulloin ei ketään kuollutta. Häntä oli aina kauhistuttanut ajatellessaan äkillistä yhteensattumista ruumiin kanssa; hän tunsi tätä kauhua nytkin. Hengitys kävi raskaammin; kädet olivat kylmät. Mutta sitä kesti vaan hetkisen. Sitte avasi hän hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan.

Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber, kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä. Lapsi makasi pienessä kätkyessään.

Kuullessaan liikettä ovessa, kohotti mies päätään. Hän katsoi Roosaa sekamielisesti, osoitti vuodetta ja painoi sitte päänsä taas käsiinsä, ikäänkuin olisi hän jo sanonut kaikki.

Roosa astui vuoteen viereen. Entinen kauhu valtasi hänet taas; mutta väkevämpi voima johdatti hänen kättänsä, ja hän veti hitaasti pois valkean liinan.

Anna parka! He, hovin pikku Roosa ja Yrjölän Anna, olivat lapsina yhdessä leikitelleet auringon lämpimästi paistaessa ja pääskysten viserrellessä vanhan kaivon ympärillä ja ulkona puiston nurmikoilla, missä pitkät ruohot kumartelivat ja perhoset kirjavilla kukilla liikkuivat. Sitten oli Roosa lähtenyt isänsä kanssa kaupunkiin, Anna jäänyt kylään, ja kun nuoruuden leikkikumppanit viiden vuoden päästä taas sattuivat yhteen, tunsivat he töintuskin toisiaan. Mutta Roosa ei ollut vanhaa ystävyyttä unohtanut. Hän sai toimeen, että Anna, jolla ei enää ollut vanhempia eikä muutakaan omaisuutta, joutui naimisiin rakastetullensa Bolauilaiselle Klaus Weberille, joka oli yhtä köyhä. Roosa oli antanut säästöarkustaan ne viisikymmentä taaleria, jotka Klausilla piti olla, voidakseen asettua kylään asumaan; hän oli pitänyt huolta Annan yksinkertaisista myötäjäisistä ja hankkinut aina paremmat ansiopaikat Klausille, joka osasi tehdä hyvää työtä, jos vaan tahtoi. Tästä kaikesta huolimatta ei uusi talous tahtonut oikein onnistua.

Anna, ennestäänkin vähän kivuloinen, oli raskaana ollessaan kärsinyt paljon ja ansainnut vähän tai ei mitään. Klaus, pikainen, helppoon elämään tottunut mies ei sanonut naineensa ollakseen sairaan hoitajana, tuli äreäksi ja huomasi työstä tullessaan tien ravintolaan lyhemmäksi kuin kotiin kipeän vaimonsa luo; ja lapsirikas äiti, joka asui toisella puolen, sanoi hänen juovuksissa kohtelevan Annaa pahasti, vaikka Anna aina väitti sitä hävyttömäksi valheeksi, vakuuttaen miehensä aina olevan ystävällisen. Olipa se seikka miten hyvänsä, Anna tuli vaan päivä päivältä kalveammaksi, ja lapsen saatuaan vielä kipeämmäksi kuin ennen -- ja nyt makasi hän tuossa kuolleena.

Roosa katseli kalveata, laihtunutta, hiljaista muotoa. Silmät eivät olleet aivan ummessa ja ylähuuli oli vähän taipunut ylöspäin, niin että hänen valkeat hampaansa vähän pilkuttivat raosta. Roosa ajatteli miten hoikkavartaloinen Anna oli muinoin monena kesäaamuna juoksennellut hänen kanssaan puistossa perhosia tavoitellen ja naureskellut ja laulanut -- ja Roosa kumartui ja suuteli noita kelveita huulia. Sitte levitti hän hiljaa huivin hänen kasvoilleen.

Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti, posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.