Part 7
Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa, ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä. Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei: hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä, joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni? Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa! Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan rakkauden loistossa -- se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet -- nytkö, kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen päivä heiltä riitelee -- nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se, mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki -- ja tunsi nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen, niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!
"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi, kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli ilettävää!
"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies, joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka; hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"
Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin; armoton uni ei tahtonut tulla.
"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen, jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista, jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä, se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri, mikä olinkin!
"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää? Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra, semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä -- ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan takana..."
Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun; viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen, toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.
XIV.
Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.
Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat, pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin. Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.
Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä, mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia, jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.
Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen, ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja kiitollisuudella!
"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi", kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian lapsille on määrättävä elatusrahat. -- Se on oikein, aivan oikein; mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle, Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"
"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".
"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. -- Fichtenauin piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".
Roosa säikähti. Kreivi oli vielä muutama päivä sitte maininnut juuri sitä asiaa hänelle ja sanonut saaneensa vastapuolueen johtajilta kehoituksen yhtymään heihin. Hän muisti kreivin kertoneen sitä hyvin miettiväisenä, josta hän oli vielä hänelle hyvin nauranut. Hän oli arvellut: kreivi näyttäisikin vaalikokouksessa Weissenbachin kylän juomalassa varsin muhkealta presidenttinä ja ensimäisenä puhujana; varapresidenttinä ja toisena puhujana saisi olio Punaisen Hirven mustapartainen isäntä hänen vieressään. Ja mitä oli siihen kreivi vastannut? "Emmehän me kaikki voi olla ylimyksiä, armollinen neitiseni". Kummallista, että mies, jonka otsassa oli ylhäinen syntyperä niin selvästi kirjoitettuna, saattoi, vieläpä mielihyvälläkin, nimittää itseään kansavaltalaiseksi! Nämä onnettomat valtiopäivät antavat taas uutta aihetta riitaan hänen ja isäni välillä; mutta minä kiellän häneltä kaikki valtiolliset puheet, kiellän suorastaan, ellei eilinen muistutukseni ole vielä mitään auttanut. Tuleekohan hän tänään iltapuolella? Olisipa aivan paikallaan, jos hän kävisi tiedustamassa isän vointia".
"Mitäs tuossa tuodaan?" sanoi herra von Weissenbach. Kreivin palvelija ja eräs toinen mies Lengsfeldin hovista kantoivat suurimmalla varovaisuudella kirstua kiviportaita myöten porstuaan. Sitten veti palvelija, hattuansa kohottaen, kirjeen nuttunsa taskusta ja antoi sen, herraltaan tervehtien, herra von Weissenbachille, joka oli tullut ulos huoneesta.
Vanhus palasi takasin huoneeseen ja antoi kirjeen Roosalle, joka vavisten seisoi keskellä lattiaa, sanoen:
"Tässä on kirje sinulle, Roosa; minä luulen -- luehan kuitenkin ensin ja määrää sitte, mitä on tehtävä kirstulle, joka on tuolla porstuassa".
Roosa kokosi kaikki voimansa, avasi kirjeen, luki ja antoi sen sitte isälleen:
"Tässä, isä, määrää itse!" Kirje sisälti ainoastaan seuraavat sanat:
"Rakas neiti! Tavan mukaan, joka käskee kadotetun vedon seuraavana aamuna suorittamaan, lähetän minä tässä velkani. Huonekalun, joka vielä sen lisäksi on ollut puolitoista sataa vuotta minun sukuni hallussa, valitsin siihen tarkoitukseen sen vuoksi, että kellovanhus uunin päällä on miellyttänyt sekä teitä että isäännekin. Valitettavasti en itse voi tuoda sitä, kun tärkeät toimet pakoittavat minut matkalle lähtemään muutamiksi päiviksi. Ottakaa pieni lahja suosiollisesti vastaan! Tervehtikää puolestani herra on Weissenbachia ja pitäkää itse minut ystävällisessä muistossa!"
"Minä luulen, kun kerran olet leikin alkanut, pitää sinun leikkiä jatkaakin ja ottaa vastaan lahja", arveli herra von Weissenbach.
Hän oli pelännyt kirjeen sisältävän rakkauden tunnustuksen. Kohteliaan kylmä kirjoitustapa hämmästytti ja ilahutti häntä; vielä enemmän helpoitti se häntä, että kreivi voi nyt katsoa ajan sopivaksi matkustamiseen.
Roosa ei sanonut muuta kuin vielä kerran: "määrää itse!"
Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!
Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli; hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa; hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri otettu kirstusta ja pantu pöydälle.
"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka nyt on sinulla".
Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen, kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä, joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena. "Eikö niin, Roosa?"
Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun tuojia kyökkiin suurukselle.
Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi, eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan, joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan, pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa. Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria. Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä, ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään herra pastorin juoneen liian paljon.
Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla, liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli "hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! -- Ja niin sanot sinä, sinä, Roosa! -- Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? -- Kun sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää; kun --"
Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen -- "hänen" nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä hän soitti.
"Keltä olette sen kuulleet?"
"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa. Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista. Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle; semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".
"Ja te -- te -- mutta sehän on aivan mahdotonta! -- Luuletteko te tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"
"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen; kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin! Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".
Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on. Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun -- oliko se ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se -- niin, mutta miksi, oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui? mitä olen tehnyt? mitä sanonut? -- minä en käsitä".
Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä. Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä! Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa; tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen tyttärensä kohtaloa!
Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".
Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään. Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin -- miten usein olikaan hän tätä musiikkia odotellut -- se on kreivi! Niinpä hän ei toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla täällä!
Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon, voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten ylös. -- Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?" kysyi isä. -- "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa saapuvilla".
Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.
"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle, etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von Weissenbach! armollinen neitiseni -- herra kreivi, teidän nöyrin palvelijanne!"
Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.
XV.
"Pyydän anteeksi näin myöhäistä tuloani", sanoi kreivi, "mutta minä olin, kuten tiedätte, muutamia päiviä poissa ja olen huommenna varhain aamulla jo matkalla pääkaupunkiin. Tahdoin kuitenkin loma-ajalla käydä katsomassa, kuinka voitte".
Kreivi koetti puhua niin keveällä äänellä kuin mahdollista, vaan siinä ei hän oikein onnistunut. Pastorin täällä olo ja hänen niin pikainen lähtönsä hänen tullessaan olivat täyttäneet hänen mielensä suruisella aavistuksella, että jo Roosa ja hänen isänsä ehkä tiesivätkin, mitä hän oli tullut heille kertomaan -- oli tullut raskaalla sydämmellä. Eikä Roosan ja vanhan herran käytös näyttänyt tätä epäilystä vähentävän. Roosa oli sanaakaan sanomatta antanut kättä; herra von Weissenbach oli tehnyt komeimman kumarruksensa ja kohteliaimmalla käden viittauksella pyytänyt häntä istumaan. Ei kumpikaan kysynyt, missä hän oli ollut. Puheltiin ilmasta ja että syksy oli todellakin käsissä. Sitten sanoi herra von Weissenbach:
"Olenpa unohtunut omasta ja tyttäreni puolesta kiittää komeasta lahjasta, joka on rikkautumatta tullut käsiimme. Minä sanon: käsiimme, sillä suoraan sanoen, herra kreivi, olen minä siitä yhtä iloinen kuin tyttäreni, ja hän on, kuten hyvä lapsi ainakin, jättänyt sen kokonaan minulle".
"Kun aikomukseni tuottaa teille kummallekin vähän iloa on onnistunut, niin on se minulle kaksinkertaisesti mieluista", vastasi kreivi isälle ja tyttärelle kumartaen.
"Kuitenkin", sanoi herra von Weissenbach, "olisin minä suoraan sanoen pitänyt parempana, ettei teillä olisi ollut sydäntä erota niin kunnianarvoisesta muinaiskalusta".
"Jättää se teidän käsiinne oli sille paras kunnioitus, minkä voin keksiä", sanoi kreivi.