Part 2

Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt. Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa, joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta runollisuuden maailmaan.

Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena, kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen, ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi: "Toveri tänne, tänne Toveri!"

Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan: "Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.

Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä, joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä, "että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne. Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on kreivi Lengsfeld".

Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla; eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.

Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.

"Oi, minä pyydän", sanoi hän epävakaisella äänellä, "kuinka te voitte tietää -- isäni on varmaankin sangen mielellään sitä salliva --"

Hän vaikeni, koska hänelle juuri silloin juohtui mieleen, että isänsä päinvastoin ei ollenkaan tahtonut, että kukaan pitäisi Weissenbachin puistoa omaan metsästysalueesensa kuuluvana.

Hän katsahti ylös ja oli näkevinään kreivin paljon-sanovissa silmissä hymyä piileskelevän, luultavasti hänen ujoutensa ja neuvottomuutensa vuoksi. Se tuotti nuorelle, ylpeälle neidille silmänräpäyksessä takaisin hänen kadotetun ryhtinsä.

"Minä en tahdo teitä kauemmin pidättää huvitustanne pitkittämästä", sanoi hän ottaen hattunsa ja kirjansa.

Vähän kumartaen meni hän yhä vielä hattu kädessä seisovan kreivin ohitse puiston reunaa pitkin ja poikkesi sitten varjokäytävälle, jota myöten hän oli tullut.

Kreivi katsoi hänen jälkeensä, niin kauan kun hän näki hänen ruusunväriset vaatteensa vilkkuvan puiden runkojen välitse, ja seisoi samassa asemassa vielä kauan hänen kadottuansakin.

Toveri oli tiheässä varvikossa häipynyt jäniksen jäliltä ja tuli nyt juosten viidakosta. Laiminlyödyn velvollisuuden ja suoran tottelemattomuuden tähden peloissaan lähestyi se herraansa, katuvaisesti häntäänsä heilutellen. Mutta ansaittua rangaistusta ei tullutkaan. Toverin täytyi viimein pistää kuononsa herransa käteen, huomauttaakseen häntä palaamisestaan. Silloinkaan ei satanut lyöntiä eikä torumista; herra otti pyssyn olaltaan ja pani sen hanan alas laskettua selkäänsä, astui alas kukkulalta ja hyppäsi ojan yli. Toveri seurasi. Metsästyksestä ei nähtävästi enää ollut kysymystäkään, vaikka oli juuri vasta päästy alkuintoon. Toveri ei tiennyt, mitä tämä merkitsi.

III.

Roosa kiiruhti pitkin varjokäytävää. Hämmästyksestään, joka hänestä näytti turhalta ja hullumaiselta, ei hän voinut millään lailla selvitä. Hän soimasi tylyä käytöstään kreiviä kohtaan. Vastoin tahtoansahan hän olikin tullut niin lähelle häntä. Vieraana ja samalla naapurina oli hänellä kyllä syytä odottaa parempaa vastaanottoa. Ja Roosa olisi varmaankin ollut ystävällisempi, ellei tuota loukkaavaa hymyä olisi ollut hänen silmissään ja suunsa ympärillä. Mitä oli hänellä naurettavaa? Eikö niin odottamattomasta ja väkivaltaisesta häiritsemisestä saisi edes pelästyäkään? Onko kohteliasta pilkata vielä naista, jonka ensin miltei kuoliaaksi ampuu? Sitä ei kukaan ritari voisi tehdä! Se mies ei varmaankaan ollut kreivi Lengsfeld, vaan ehkä kreivin metsämies. Mistä olisikaan kreivi niin yht'äkkiä ilmestynyt. Olisihan siitä jo aikaa sitten kuultu Weissenbachissa. Mutta kreivin metsästäjältä ei hän myöskään näyttänyt; koko hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli yleensä ollut sangen ylevä ja sopiva, -- paitsi tuota tosiaankin hyvin sopimatonta hymyä! Etenkin oli hänen äänensä sointunut erittäin kauniilta, syvältä ja leppeältä, ja semmoisesta miehen äänestä Roosa piti paljon; niin, hänen äänensä oli totta puhuen ollut varsin lempeä, niin että Roosa ei oikeastaan taitanut ymmärtää, kuinka se oli voinut niin kovasti huutaa: "tänne Toveri!"

Neiti Roosa pani suuren arvon äänen soinnulle, koska hän voi paremmin luottaa hienoaistiseen, tarkkaan korvaansa kuin silmäänsä. Muuten, ellei hän erehtynyt, mikä kyllä hänelle usein sattui, ei kreivin muoto näyttänyt olevan epäsoinnussa äänen lempeyden kanssa -- korkea otsa, suora, sievä nenä, kauniit silmät, täyteläiset, vaan ei liian pyöreät kasvot -- kaikki tumman tukan ja parran ympäröimänä -- ei, mies ei tosiaankaan näyttänyt herransa palvelijalta! Kyllä se oli aivan itse kreivi Lengsfeld. Mutta miksi ei hän ole käynyt isän luona? Hän kumminkaan, vieras kun onkin, ei voi tietää, miten yksikseen eleskelevä ja ihmisiä suosimaton isä on, hänelle olemme me kuitenkin naapuria ja samasäätyläisiä, joita hänen piti tultuaan käydä tervehtimässä. Onpa nyt varsin mieleeni, että otin hänet vastaan linnan neitinä enkä "hovin pikku Roosa neitinä"; siitä olen oikein mielissäni.

Roosa oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän huomannut vanhaa, hoikkavartaloista herraa, ennenkuin oli ihan hänen edessään. Nähdä isänsä niin kaukana talosta ja sen lisäksi tällä puolen puistoa oli jotakin niin tavatonta, että Roosa -- innostunut jo ennestäänkin kreivin kohtaamisesta -- tosiperään pelästyi, juoksi rajulla vauhdilla häntä vastaan ja huudahti häntä syleillen: "mitäs nyt, isäseni? Pahojako uutisia? Sano toki heti!"

Herra von Weissenbach painoi tyttösen kiharaista päätä hellästi olkaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. "Ei minulla mikään ole, rakas Roosaseni; ei kuinkaan mitään pahaa sanomaa, ja mitä minulla on, sanonkin sinulle kohta. Tule, anna minulle käsivartesi; lähdemme takaisin kotiin, mutta, jos saan pyytää, vähän hitaammalla tahdilla, kuin millä sinä käytävää lensit, huimapää. Miten poskusesi hehkuvat! kuin punaiset ruusut, Roosaseni! -- Semmoisen tytön kuvan, luulen minä, näin mielessäni, kun synnyttyäsi puistossa kävellen ajattelin nimeä sinulle. Silloin tulin ruusupehkon luo, joka oli täydessä kukoistuksessaan. Punaiset ruusut tumman viheriäisyyden keskellä, se oli niin kaunis näky; ja heti sanoi minussa ääni: saman nimen saakoon hän kuin tämä pensas, joka samana yönä kuin hän on kukoistukseensa joutunut, ja niinpä sinut kastettiin Roosaksi. Sittemmin kun sinä jäit meidän ainoaksemme, olen usein taikamaisella pelolla muistellut tuota seikkaa, joka sinulle antoi nimen. Ruusut lakastuvat pian, pari päivää vaan ja yötuuli karistelee lehdet maahan. Sinä olet aivan äitisi kuva, ja hän kuoli elämänsä kukoistuksessa. Jos sinäkin, Roosa -- jos sinutkin kadottaisin, Roosa --"

Hänen äänensä vapisi näitä sanoja puhuessaan, ja hän vaikeni äkkiä. Roosa otti hänen kätensä, suuteli sitä ja sanoi lempeästi: "rakas isä, sinä tiedät luvanneesi minulle, ettet todellisia huoliasi suurenna millään tarpeettomilla".

"Sinä olet oikeassa, Roosaseni, aivan oikeassa; minä olen sen sinulle luvannut; minä en tiedä, kuinka juohtuu mieleeni, vielä juuri nyt, kun minä -- minä tahdoin tosiaankin vallan toista puhella kanssasi, vallan toista; ja sinun pitää nyt minun mielikseni aivan vastoin sinun totuttua tapaasi kärsivällisesti ja, jos mahdollista, keskeyttämättä kuunnella, vaikkapa vanhuksien tavoin puhuisinkin ehkä vähän pitemmältä".

"Mitä nyt, isäseni?" sanoi Roosa ja katsoi suurella uteliaisuudella isänsä miettiväisiin silmiin.

Herra von Weissenbach astui pari askelta äänetönnä; sitten sanoi hän vähän kiivaasti:

"Sinun pitää suostua herttuattaren kutsumukseen, Roosaseni!"

"Sanooko isäni tätä vähän pitemmättä puhumiseksi?" vastasi Roosa veitikkamaisesti.

Herra von Weissenbachilla oli liian paljon tekemistä ajatuksissaan, voidakseen huomata tätä keskeyttämistä.

"Se ei käy muuten päinsä", jatkoi hän, "minä en asiaa alussa oikein tarkoin miettinyt; mutta nyt, luettuani herttuattaren kirjeen, sanon minä toistamiseen: sinun pitää. Hän kirjoittaa sinulle kuin sisar, vanhempi, rakastava sisar; sitä paitsi on hän sairas tai ainakin on ollut sairaana, ja hän tarvitsee varmaan sangen hyvin jonkun, jota hän rakastaa, joka taitaa häntä niin huvittaa ja niin vähentää hänen yksinäisyytensä tuottamaa ikävää kuin minun viisas tyttöseni, joka on lukenut kaikki kirjat ja osaa puhua niin kauniisti. Ei aina saa ajatella itseään; on kerran tehtävä ystäväinkin eduksi jotain; pitää -- sanalla sanoen, Roosaseni, mieleni on paha, että laskimme husaarin niin menemään; sinun pitää heti, tai paremmin: minä tahdon heti kirjoittaa herttuattarelle, että sinä tulet ylihuommenna tai noin - viikon perästä --"

"Tai toisen kerran!" keskeytti Roosa hymyten. "Ei, isä, me emme tahdo herättää hänessä mitään toivoja, joita emme arvele täyttää. Ja, rakas isäseni, mistä asti on meillä sitte toisiltamme jotakin salattavaa? Jos minä tosiaankin olen sinun viisas pikku tyttäresi, kuten sinä minua niin usein nimität, niin tottahan minä ymmärrän, että sinä nyt et niin paljon ajattele herttuattaren etua kuin jonkun sinua lähempänä olevan, jonka onni on enemmän huolenasi; että sinä et tahdo lähettää minua herttuattaren, vaan oman itseni tähden".

"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin, Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa maailman, missä hän ei koskaan menestynyt? Onko onni sinun kaltaisellesi viisaalle, nerokkaalle olennolle olla yksistään vanhan, raskasmielisen ukon seurassa, joka tosin täällä yksinäisyydessään, seuratta ollessaan ei voi mitään unohtaa, kun hän ei ole koskaan mitään oppinutkaan? Ei, ei, herttuatar on aivan oikeassa: isäsikin tulee kerran oppia, mitä me ruhtinaalliset saamme niin aikaisin havaita, että me olemme maailmalle velkaa -- lapsemme".

"Herttuattaren ei olisi pitänyt sitä kirjoittaa, ja sentähden en minä tahtonutkaan näyttää sinulle koko kirjettä", vastasi Roosa innokkaasti. "Herttuattaren on hyvä puhua; rakas hän on minulle ja hyvä hän on; mutta mitä onnettomuus on, sitä hän ei kuitenkaan tiedä, ei voi tietää. Hän ei siis myöskään tiedä, mitä minä olen sinulle ja mitä sinä uhraat lähettäissäsi minut luotasi. Niin, rakas isäseni, sanon sen vieläkin: luotasi lähettäissäsi, sillä minä en lähde luotasi, vapaasta tahdosta en".

"Mutta kysymyshän on vaan muutamista päivistä, korkeintaan muutamista viikoista", sanoi herra von Weissenbach.

"Ja vaikka olisi kysymys vieläkin lyhemmästä ajasta", vastasi Roosa, puhuessaan yhä enemmän innostuen, "en sittenkään menisi. Miksikö menisin? Tahdon otaksua tulevasi toimeen ilman minutta -- mikä ei ole totta, isäseni ei, ei, ei! ei ole totta -- mutta mikä saattaisi minut vaihtamaan hovimme herttuan hoviin? Täällä olen minä herttuatar ja rajattomasti käskijä. Puku, jota täällä käytän, on aina uusinta muotia, kuin olisi se Pariisista juuri tullut malli; siellä olisin minä vanhan-aikaisine koristuksineni kuin muodinmukainen tuhkaläjä. Täällä olen minä, rikas, niin rikas, että minä köyhistä näytän puolijumalalta, siellä olen minä köyhä; täällä olen minä vaivattakin kaikille mieleen, siellä on ainainen kilpakiista voiton palmusta, joka ei aina tule ansiollisimman osaksi; täällä saan lakkaamatta olla erään herrasmiehen seurassa, jota olen alusta saakka pitänyt maailman ansiollisimpana miehenä; siellä oleskellaan maahovilaisten ja hoviliehakoiden seurassa, jotka minua tiedottomuudellaan ja tyhmyydellään ikävystyttävät, tai taikurien ja oppineiden, jotka säännöttömyyksillään loukkaavat minun laupeuden-aistiani. Ei, ei, isäni, minä tunnen sen maailman liian hyvin tahtoakseni pakotta taas lähteä sinne. En, en! 'Isääsi turvaa armaasen ja muista: siinä vahvuuden ja voiman juuret on'".

Hän heittäysi isänsä rintaa vasten, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä useammat kerrat. Hänen melkein vallaton iloisuutensa, jolla hän, kuten näytti, oli viimeksi puhunut, katosi. Hän antoi päänsä vaipua isänsä olkapäälle, salatakseen silmistään valuvia kyyneleitä.

Herra von Weissenbach oli jo useasti, ihmetellen kuin arvoitusta, tarkastellut rikasta sielun elämää, jota likinen seurusteleminen tyttärensä kanssa antoi hänen niin monesti nähdä. Kyllin tunsi hän taas, ettei hänellä ollut voimia luonansa pitää eikä luotansa karkoittaa tätä liihoittelevaa, lentelevää, itkevää, hymyilevää Psykeä. Mutta sydämmensä sanoi myöskin, ettei kyyneliä, jotka Roosa nyt nopeasti pyyhki silmistään, vuodateta, jos ollaan onnellinen, täysin onnellinen.

"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi, vaan ainiaaksi -- ainakin kunnes sinä -- kunnes -- sanalla sanoen, jos minä kanssasi lähtisin kaupunkiin -- kuinka sitte, Roosa?"

"Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan semmoista? Sinä tiedät --"

"Vastaa minulle suoraan, Roosa! Miten sitte? miten sitte? etkö sinäkin silloin tulisi?"

"En", vastasi Roosa vakavasti; "en sittekään, sillä minä tietäisin, että sinä rakkaudesta minuun tekemää päätöstäsi kohta -- et katuisi, sillä siksi olet sinä liian jalomielinen, -- vaan että sinä kohta tuntisit itsesi sangen, sangen onnettomaksi; ja miten voisin minä silloin olla onnellinen! Ei, isä, anna minun puhua; minä näen tässä selvemmin kuin sinä, jolta rakkaus minuun tummentaa muuten niin tarkan silmän. Me olemme köyhät, ja minä olen ylpeä siitä, että niin on, että sinä olet antanut viimeisen pennin pelastaaksesi kunniasi, osoittaaksesi maailmalle, että oli väärin käytetty sinun puhdasta nimeäsi, kun sinut viekoiteltiin tuon onnettomuutta tuottavan pankin johtokuntaan. Sinä tarkoitit hyvää, mutta ihmiset, joihin sinä luotit, olivat pahoja. Sinä heitit omaisuutesi syvyyteen, joka aukesi silmiesi eteen, teit, mitä ei kukaan voinut sinulta lain mukaan vaatia, mihin sinua ei mikään muu velvoittanut kuin kunnioitus omaa itseäsi kohtaan; ja sinä olisit henkesikin uhrannut samoin kuin omaisuutesi, jos vaan sillä olisit yhdellekään niistä monista, jotka pankki oli saattanut perikatoon, voinut hankkia takaisin hänen omansa. Sinä olet tehnyt niinkuin minun isäni oli tehtävä, ja minä kunnioitan sinua sentähden niin, kuin jotakin pyhää kunnioitetaan".

Tyttösen posket hehkuivat hänen näin puhuessaan; hänen silmänsä säkenöitsivät; hänen syvä, soinnukas äänensä vapisi. Nyt otti hän isänsä käden, jonka hän oli puheensa innossa laskenut irti, ja jatkoi rauhallisemmin:

"Mutta, isä, minä sanon vieläkin, me olemme köyhät, köyhemmät kuin nuo sivistymättömät talonpojat tuolla kylässä, jotka ennen olivat meidän esi-isiemme alamaisia. Tilamme tulot ovat juuri riittävät elääksemme täällä pienesti, koska saamme elää mieltämme myöten. Tehdä vähä enemmäksi -- paljoksi ei sitä mitenkään saisi -- siihen, isäseni, ei sinulla ole mitään taitoa eikä minullakaan, ja minä en sitä haluakaan. Minä olen täällä onnellinen, sangen onnellinen, olisin täydellisesti, jos sinäkin olisit. Mitä on meillä kaupungissa, hovissa tekemistä? Onko minun lähdettävä hovineitsyeksi, jokaisesta murusta muistaakseni syöväni armoleipää? Sitä en voi enkä tahdo. Samasta syystä et sinä voi etkä tahdo ottaa vastaan herttuan tarjoamaa nimivirkaa. Jos siihen suostuisitkin, mikä on mahdotonta, et sinä kuitenkaan voisi hovi-ilmaa hengittää. Hoviherraksi olet sinä liian suora ja ylpeä; selkäsi ja kielesi eivät ole likimainkaan kylläksi notkeat. Ja sitte, näetkös, rakas isä, olet sinä liian jäykkä ylimysvallan suosija kelvataksesi tähän kansavaltaiseen aikaan. Yksin hovissakin ollaan kansavaltaisempia, kuin että sinä voisit heitä hyväksyä. Siellä on aivan sopivasti mukaannuttu uuteen aikaan ja ollaan -- paitsi ehkä aivan yksin ollen -- niin perustuslaillisia, kuin suinkin saattaa toivoa. Sinun vastustelemisesi seuran virtaa vastaan veisi sinut aina viistoon asemaan, ja minun isäni ei pidä koskaan kävellä kaltevalla pohjalla, vaan suorana ja vakavana omalla tilallansa ja maallansa kuin oikean vanhan kansan ritarin, jommoinen nyt kerran kuitenkin olet rakkaan pääsi korkeimmalta laelta kantapäähän saakka. Ja nyt, rakas isäseni, anna minulle suutelo ja puhukaamme sitte jotakin muuta".

Roosa suuteli isäänsä sydämellisesti. Herra on Weissenbach hymyili, mutta yhä vielä majaili pilvi hänen silmäkulmiensa välillä.

"Sinä olet rakas tyttöseni", sanoi hän, "ja liian viisas ja liian hyvä minulle vanhalle, äreälle miehelle, ja yleensä liian hyvä jokaiselle miehelle, mikäli minä heitä tunnen; ja kerran on kuitenkin aika tuleva --"

"Mutta nyt suutun minä tosiperään", sanoi Roosa hehkuvin poskin; "jos minusta niin välttämättömästi tahdot päästä, niin menen luostariin; kuuletko, isäseni, korkeilla kivimuurilla ympäröityyn luostariin! Saas nähdä sitten, mistä toisen Roosan saat".

Juuri nyt astui vanha Wengel, pitkä lintupyssy olallaan, eräältä sivukäytävältä suorastaan heidän luo, otti lakin päästään ja sanoi: "on ilmoitettava, armollinen herra, että tänä aamuna on meidän alueellamme salametsästäjä käynyt".

"Mitä vielä, vanhus!" sanoi herra von Weissenbach.

"Olen nähnyt hänet omilla silmilläni", vakuutti vanhus.

Vihan suoni paisui herra von Weissenbachin otsassa ja kiivaasti tiuskasi hän:

"Sitä puuttui vielä! Ei siinä kyllä, että vastoin kohtuutta ja lakia ovat metsästysoikeuden omalla tilallani ja maallani ottaneet! että on täytynyt vuokrata metsästysalue, joka Jumalan ja kohtuuden lain mukaan on minulle kuuluva, eikö näiden ihmisten hävyttömyydellä ole mitään rajoja! Miksi et ottanut miestä kiinni kauluksesta?"

"Tulin liian myöhään, armollinen herra! Mutta minä kuulin laukauksen, ja näin miten hän aitamme yli hyppäsi; armollinen neiti, luulen minä, näki hänet myöskin, sillä se tapahtui juuri siinä, missä hänellä on tapana istua".

Vanhus käänsi pienet harmaat silmänsä Roosaan päin, jonka kasvoilla neuvottomuus ja nauru taistelivat.

"Kuinka on, Roosa?" kysyi isä.

"Wengel on nähnyt aivan oikein", sanoi Roosa nauruun purskahtaen; "ja minä tiedänkin, kuka se sala-ampuja oli. Ei kukaan vähempi kuin -- arvaas nyt kerran, isä; mutta et sinä sitä arvaa etkä voi arvata: kreivi von Lengsfeld!"

"Kuka!" huudahti herra von Weissenbach.

"Kreivi von Lengsfeld", toisti Roosa; "tottahan minä sen tiedän, sillä hän itse sanoi sen minulle ja pyysi mitä kauneimmalla tavalla anteeksi, että hän, kuten sanansa kuuluivat, oli häirinnyt hupahetkeäni".

"Onko se mahdollista!" huudahti herra von Weissenbach, jonka uteliaisuutta tämä sanoma mitä enimmän kiihdytti. "Ja mimmoinen hän on? minkänäköinen?"

"Oi, oikein sievä ja kohtelias mies", kertoi Roosa; "ja minkäkö näköinen hän on? Sen tahdon sinulle sanoa, isäni, mutta aivan hiljaa, korvaan vaan. Hän on sennäköinen, että minä heti paikalla menen hänelle naimisiin, jos vaan vielä kerrankaan tahdot minua luostariin lähettää".

IV.

Oli kauniiden, kirkkaiden päiväin aika, jolloin loppuva kesä ei vielä voi luopua rakkaista kedoistaan ja metsistään, ja syksy antaa kesän kestää, varmana siitä, että hänenkin aikansa on tuleva. Ilma oli niin hiljaisen tyyni; loistavat hämähäkin langat liikkuivat tuskin paikaltaan ja puusta irtaantunut keltainen lehti liiteli suoraan alas, pysyen sitten aivan liikahtamatta. Linnun laulua kuultiin enää harvoin hiljaisessa metsästysalueessa ja silloinkin kaikui se vienommin ja valittavammin kuin ennen. Kesä on kulunut, kulunut on kesä; mitä tuoneekin tulevaisuus? -- niin lauloivat linnut, niin sanoivat kellastuneet lehdet, niin kuiskaili tyyni, kirkas, lämmin ilma.

Mitä on tuottava tulevaisuus?