Part 8
Sundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.
'Herra Maisteri!
Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin. Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.
Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan maisterin hajuaistia.
Kunnioittaen Niilo Sora.'
Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis sittenkin viaton, sekin nolostutti.
Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima kuulustelu.
Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.
Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden valtaan.
Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan luo... Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille. Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.
Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili, Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta...
-- Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä äänellä.
Tuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.
-- Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta ihmeen levollisesti.
-- Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.
-- Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.
-- Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.
Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta ulos.
Kun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström:
-- Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna meillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo huomenna.
-- Nyt kahvilaan joka manu, komensi Runoilija.
Niilo Sora, seuraten saamiaan määräyksiä, tuli joukkoon.
-- Sinä veit kirjeen? kysyi Runoilija.
-- Vein.
-- Ja toinen on taskussasi? Anna tänne.
-- Tässä on.
-- No, terve mieheen sitten. Onnea matkalle!
Ja tarkastettuaan kirjettä alkoi Runoilija selittää:
-- Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies, niin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa meidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin ettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä varalta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään, toimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.
-- Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli? kysyi Pelle.
-- En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa päätellä Niilon kieroista viittauksista.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli saksaa aamupäivällä.
Pojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen. Kaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan. Tervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:
-- Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja minä olemme vaihtaneet tunteja.
Luokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät rauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.
-- Paalanen tulee taululle ja jakaa janan jatkuvassa suhteessa.
Filosoofi seurasi kehotusta ja alotti.
Pellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi johtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen vapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.
-- Ei tule mitään, sanoi Susi tyynesti Filosoofille. -- Sahra.
Sahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän toivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen levollisena.
-- Tengström!
Tenukaan ei ollut osaavinaan.
-- Ehkä Puhakka ratkaisee probleemin.
Puhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja suoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.
Sundberg näytti ällistyvän ja mietti vähän aikaa.
Tehtyään merkinnän kirjaansa maisteri jatkoi:
-- Paalanen tulee todistamaan sini-väittämän.
Jälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten. Väittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän sitä todistamaan.
Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. -- Tuli Seppäsen vuoro, ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.
-- Ström tulee taululle, sanoi maisteri.
Kalpeana ja levottomana Ström totteli.
Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi aikaa, melkeinpä auttoi... Vihdoin kello kilisi.
Sundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.
-- Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi vihdoin. -- Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme. Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.
-- Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies! kiihkoili Runoilija.
-- Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.
-- Sepähän nähdään, arveli Runoilija.
KEVÄTTUTKINTO.
Tutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti kelloa.
-- Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.
-- Lähdetään vaan... Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen kannattaisi noin komeilla?
-- Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.
-- Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole vielä puhunut hänelle mitään.
-- Ei Tenukaan.
-- Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.
-- Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan kirjavana tänään.
Kun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.
-- Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. -- Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä kylläkään eivät ansaitsisi... Sinä minun toverini -- te molemmat, tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta. Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä näytät. Luota vain minuun.
-- Sinähän nyt puhetta pidät... Saunassako olet käynyt, kun naamasi noin loistaa? kysyi Runoilija.
-- Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa... Mutta ettehän te sitä voi ymmärtää.
-- Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies, naurahti Filosoofi.
* * * * *
Mutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään oli löytänyt pöydältään:
'Herra Rehtori.
Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän. Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta, mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä anteeksi. -- Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri Sundbergille anteeksipyyntöni.
Kunnioittaen Niilo Sora.'
Rehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui vahtimestarin puheilleen.
-- Mistä tämä kirje on tullut? kysyi hän. -- Tässä ei ole postileimaa.
-- Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra rehtorille, kuului vastaus.
Samassa tuli Sundberg.
-- Katsohan, huudahti rehtori ojentaen hänelle kirjeen.
Väri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja nolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän itsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt rangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti siis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt kostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän syyttömyytensä. -- Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut kehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi hän oli valtioviisaasti vaiennut.
Mutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.
-- Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. -- Sain eilen miltei samanlaisen kirjeen... Poika parat kun joutuivat syyttä kärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?
-- Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia typeryyksiä... Mene nyt puhumaan heille jotakin.
Pojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan luona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg astui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti ystävällisesti.
-- Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei olekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä rangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on toimeenpannut koko kolttosen... Olen sydämestäni iloinen, että viattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan erehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta? Käsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen vakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja oppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt kevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen kovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi... No, hauskaa kesää nyt!
Sundberg kätteli koko luokkaa mies mieheltä.
Kun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä sanattomina.
-- No, Filosoofi. Mitäs Schopenhauer tästä sanoo? kysyi Pelle vihdoin.
* * * * *
Kello soi.
Järjestyttiin riveihin ja marssittiin juhlasaliin.
Rukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa ylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan todistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.
Seitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri Tengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen kanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.
Rehtori alkoi jakaa todistuksia.
-- Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti seisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus tyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Pelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin ojennetusta kädestä.
Harjanne pääsi. Samaten Jokinen ja Jäntti.
-- Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Mikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse seisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.
Maisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli ymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi, miten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle oppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä? Toiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg ruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset joka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä pojille...
Luokka odotti jännittyneenä: miten käynee toisten?...
Rehtori luki edelleen.
-- Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.
Useilta pääsi helpotuksen huokaus. Oltiin siis ainakin osittain onnistuttu.
Martti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän hymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.
Sahra tietysti pääsi kymppeineen.
Tuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen... Hän pääsi, kaikkien suureksi iloksi.
-- Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle, mutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua suorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.
Siinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan. Filosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.
Oli enää jälellä Tenu, joka muutettiin luokalta.
Rehtori puhui sitten muutaman sanan ja poistui.
* * * * *
Kun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat kansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran kirjeen.
-- Oletteko tienneet tästä jo talvella?
Syntyi hiljaisuus.
-- Olemme, vastasi Runoilija vihdoin.
-- Minä arvasin sen... Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.
Pojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.
-- Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te olette johtuneet petokseen saakka... Vai miten, Ström?
Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi, vaikka hiljaa:
-- Rehtori on oikeassa.
Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi häpeäksi. He tuijottelivat maahan.
-- Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni itse teosta... Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!
Rehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.
-- Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen asti?... Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte opiksenne... Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa kesää, pojat!
Kiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.
-- Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää laiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä äänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää mielialaa.
-- Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi Pelle sanoa totisena.
Rehtori hämmästyi.
-- Sinä! Korjaa sinä vain omat viitosesi, suupaltti.
Se tuli kuin vapahdus. Ja keventynein mielin pojat riensivät matkoihinsa.
Mutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin palttoon taskuun törtöllisen pippuria.