Part 7

Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja pahaenteisesti hymyillen.

Rehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:

-- Mitä tämä on?

-- Sairaustodistus, kuului vastaus.

-- Tämä on Paalasen omaa käsialaa.

-- Mutta allekirjotus on isäni.

-- Mitä varten tämä on näin pitkä?

-- Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.

-- Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi rehtori tyytymättömänä.

Filosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:

-- Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.

-- Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä väliin.

-- Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme, selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.

-- Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi suutuksissaan.

-- Isälläni oli kiireellistä työtä.

Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku vanha sairaustodistus.

-- Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.

-- Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?

-- Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.

-- Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli mielestäni väärin asetettu.

-- Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus... No, mitäs nyt sanotaan?... Tässä on päiväkirja.

Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki. Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys "sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".

-- Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi Filosoofi alakuloisena.

-- Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.

Filosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.

-- Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän nöyrästi.

Rehtori tuli hieman hämilleen.

-- Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.

Filosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:

-- Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista... Mutta isäni puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii hyvitystä.

Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti tunnilleen.

Kun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:

-- Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?

Filosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.

-- Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole koskaan hänelle valehdellut.

-- Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen päätään miettiväisenä.

Filosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.

YLIOPPILASKIRJOTUKSET.

Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja, ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat itsetietoisina:

-- Iloitkaamme abiturientit, kohtahan alkaa meille tentit,

niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.

Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa. Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.

* * * * *

Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut, mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.

-- Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. -- Joko ma panen pellin kiinni?

-- Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.

-- Jos vaan... ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien taskuja. -- Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa vanhakaan sydäntään lämpimäksi... Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti kirjan lehdiltä. No sepäs!

Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.

Filosoofi astui sisään.

-- Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka, Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku tyhjä... No tiesinhän! Johan nyt on kumma.

-- Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.

Emäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.

-- Hm, mitähän tuokin on olevinaan?... sammaleita... Vai yhdessä sitä nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti kuranssaavat?... Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan... Pane pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.

Pian olivat kaikki pojat saapuneet.

Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.

Runoilija puhui:

-- Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä, läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan. Pelaamme rehellistä peliä -- lukuunottamatta tietysti matematiikkaa, josta jo on sovittu.

-- Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.

Runoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.

-- Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.

Tupakat sytytettiin ja selostus alkoi.

Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.

Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.

-- Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.

-- Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.

-- Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.

Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.

-- Hottentotti oli kyllä viisas miesi, joten otti pikku tuikun murheeseen...

Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen matalalla bassollaan.

-- Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja teeskennellen suuttumusta.

-- Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.

Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan, heitti sen pöydälle ja huudahti:

-- Tuossa on teille kielioppia!... Ottakaamme oiva norri. Takaanpa, että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.

Pelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.

-- Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi Runoilija.

Pois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.

-- Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.

-- Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?

-- Näes... katsohan... minulla on ollut niin vähän aikaa sitä harrastaa... Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään ehdi...

-- Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.

-- Eei, en minä ole... Se käy niin hitaasti.

-- Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?

-- Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä kielioppia... nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään. Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille... Kun läpäisisin ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.

-- Mielellänihän minä... Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi Runoilija.

* * * * *

Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat määräsivät ne harkintansa mukaan.

Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä. Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään, koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui Martti Ranta, hiljainen mies.

Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa työssä. -- Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen oli valinnut. -- Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa tapahtui pieni yllätys.

Aikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.

Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari harvaa askelta. -- Björk istui kateederilla lukien.

Runoilija raotti varovasti taskuaan... Tuokion kuluttua räpytteli varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui siihen... Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti Rannan avonaiseen pulpettiin...

Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt sisään avonaisesta venttiilistä.

* * * * *

Samana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:

-- Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi... Älä kuitenkaan viitsi sanoa toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän aikaakin, kun äiti on terve.

-- Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.

-- Niin kai... No, terve nyt!

Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet. Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.

Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin tutuilta... Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi Filosoofin.

-- Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.

Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa. Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin vakoilla... Filosoofihan kääntyi maantielle... Heikko aavistus heräsi Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.

Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä...

Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle... Sitten Filosoofi kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin...

-- Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta liikahtaa kätköstään.

RATKAISEVAT TUNNIT.

Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko, ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.

Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin sydämen pohjasta.

Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään. Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä. Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.

Päiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.

Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.

Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut. Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja, jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli silloin tällöin kehaissut heitä. -- Toisin oli Runoilijan, Tenun ja Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he tunnilla osanneet juuri mitään.

Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:

-- Luottakaa vaan minuun, pojat.

Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään, hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.

* * * * *

Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.

Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät verestivät. -- Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului asiaan.

-- Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua, muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon uinailuunsa.

Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut juonensa.

-- Ehkä Aro tulee taululle.

Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään. Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut, mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.

Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta. Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.

-- Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän muistikirjaansa. -- Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä...

Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti. Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.

Runoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.

-- Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.

Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja Martti Ranta.

Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:

-- Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.

-- Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. -- Tämäkö sinun juonesi olikin?

-- Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.

-- Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin sipulista. -- Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti. Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata kilometrin taivalta toverien käsivarsilla... No, Ström, Puhakka ja Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna toisia miehiä sijastanne.

Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja verestävien silmien katse oli harhaileva.

-- Mikä Sahran on? kysyi rehtori.

-- Ei minun mikään... Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.

-- Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri, määräsi rehtori.

-- Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa hän horjahti Filosoofin syliin.

Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli lääkepulloineen.

-- Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.

-- Ei erityisempää, heikkoutta vain... Tuota hän minulle määräsi, vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.

-- Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.

-- En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin... Luin yöllä matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin "Aarne herran rahat". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta... Siellä luokassa minusta ihan näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.

-- Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. -- Sinä olet ollut koko talven niin väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.

Kun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.

-- Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. -- Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.

-- Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.

-- Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. -- Ja tiedättekö, pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin "Taistelua Roomasta".

Seuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.

* * * * *

Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri, miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:

-- Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi edistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein etevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he luulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä annan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti kunnostaudu... Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla juuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän, mitä hän tietää...

Puhelin pärähti soimaan. Maisteri Björk riensi vastaamaan.

-- Sundberg, sinua kysytään, sanoi hän.. Susi otti kuulotorven.

-- Haloo!... On kyllä... Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti alkaa juuri... Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?... Vai niin, hän pyytää. Mutta... Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.

Maisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin asuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut mieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?

Mutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän selvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.

-- Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan tunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva Häggin kuppiin.

Sundberg tervehti vierasta ja sanoi kummastellen:

-- Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri, että sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei mitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun välttämättömästi piti tulla.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa.

-- Ei meillä ole aavistustakaan.

-- Minä luulin palvelustytön soittaneen.

Rouva Hägg purskahti nauruun ja huudahti:

-- Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa kahvia meidän kanssamme.

Sundberg ojensi ärtyisenä kätensä.

-- Pyydän anteeksi, minulla on tunti, sanoi hän. -- Hyvästi.

-- Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata koulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.

Rouva Sundberg näytti äkkiä muistavan jotakin ja ehätti:

-- Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan nuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin pahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja jätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen noutamassa.

-- Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit... Eikö? No rouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille, puheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.