Part 6

Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.

-- Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt kuolla?... Vilho, Vilho, älä hymyile...

MARTTI RANTA.

Martti Ranta oli orpo.

Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.

Oli maanantai, lupapäivä.

Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät. Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;, joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.

-- Martti, kuului äidin heikko ääni.

-- Mitä, äiti?

-- Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta lusikallinen, jos helpottaisi.

Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.

Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.

-- Ai ai!... Herra Jeesus... Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!... Jokos sinä olet kaatanut?

-- Lääke on lopussa, äiti, mutta... mutta minä menen ostamaan uutta.

Äidin pää painui jälleen tyynylle.

-- Anna olla... anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään hoivaa... Eihän sinulla ole rahaakaan.

Vedet kiertyivät Martin silmiin.

-- Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.

Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.

-- Älähän... Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä kouluunkaan mennä. Anna olla.

-- Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.

-- Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.

-- Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit terveeksi.

* * * * *

Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle alakuloisin mielin.

Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen, seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa myymälän suuresta lasiruudusta... Mutta kas! Rannan Marttihan siinä vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.

Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo ilme... Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat, ja -- nyt vasta Runoilija muisti senkin -- hänhän luki läksyjään toisten kirjoista.

Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.

-- Mistäs sinä tulet?

-- Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.

-- Kellosiko veit kaniin?

Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?... Sitten hän muisti, ettei hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti helpotuksesta.

-- Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.

Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi muuanne ja teki tahdottomia eleitä.

-- Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.

-- Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on samantekevä minne menen.

He lähtivät äänettöminä astumaan.

-- Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti apteekin kohdalla. -- Et kai viitsi odottaa, niin että terve...

-- Kyllä odotan. Älä viivy kauan.

Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui. Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi käännyttää hänet ovelta takaisin.

-- Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.

-- Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja jatkoi sitten: -- Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi lämmittelemässä.

Martti säikähti.

-- Onko sinun vilu?... Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.

-- Ole vaiti. Luokkatoverit...

-- Ihan totta, kuule...

-- Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.

He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja pesukaappi, siinä koko kalusto.

-- Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.

Sairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.

-- Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää... Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?

-- Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin minä tänne tuppauduin.

-- Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä saa kunnon ateriaa...

-- Mitäs äiti nyt?... hätäili Martti.

-- Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.

-- Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi kärsiä... Ehkä olisi Martinkin parempi.

-- Älä hyvä äiti...

-- Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.

Martti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:

-- Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia. Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?

-- En ole.

-- Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy vähän valehdella, ei auta.

Syntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.

-- Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi. Terve mieheen... Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.

-- Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.

* * * * *

Muutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.

Filosoofi tuli itse avaamaan.

-- Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!... No mikäs sinua lennättää? Näytät olevan perin innoissasi.

-- Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin tulla hakemaan sinua avukseni... Oletko koskaan käynyt Rannan Martin kotona?

-- En pariin vuoteen... Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään tulemaan luokseen.

-- Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.

-- Niinkö?

-- Niin... Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii toverimme kurjuutta... Tullessani juolahti mieleeni Martin herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa panttiin... Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin sinun luoksesi.

Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän oli lopettanut, nousi Filosoofi.

-- Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.

Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa hellästi, ja sanoi:

-- Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.

Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa katseessa?...

Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.

-- Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.

-- Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.

-- Äitisi... äitisi tietää.

-- Mitä tietää?

-- Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.

Syntyi hiljaisuus.

-- Eihän!... Mutta tosiaan, kerran hän kysyi...

Samassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.

-- Hyvä on, Sahra, sanoi hän. -- Tovereistaan tulee huolehtia, se on koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus... Olen puhelimella järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle, olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan... Mutta olkaa varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä. Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään. Välitunnitkin hän luki läksyjään.

Mutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:

Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu, niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä ollakseni. -- Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."

M.

Runoilija antoi paperin salavihkaa Filosoofille.

SAIRAUSTODISTUS.

Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä, joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia rekineen.

Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska, itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut rauhottua.

Rakas, rakas Vilho!

Kiitos kauniista kirjeestäsi.

Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua niin ikävä.

Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä iltana... Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo elää päivääkään.

Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle... Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole totta -- muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin, että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen...

Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan. Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan sinua täytyykin rakastaa.

Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles, että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi...

Helvi.

Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä. Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!

Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan? Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään maksaa tuon lyhyen hetken hurman...

Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä. Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia sähkökokeita.

Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi... Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.

'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata. Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.

Ystävällisesti tervehtien

Matilda Gran.'

Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi suoraa päätä pormestarille.

Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa kiinni...

Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla. Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili...

Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana, tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja tarttui Helvin käteen... Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat; niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen kättä.

-- Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.

Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki... Toisesta huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä... Jälleen tyttö avasi kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa...

Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:

-- Rakas... rakas!

Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa... Äkkiä tyttö hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli, kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta, harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi... Vähitellen huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.

-- Helvi, kuiskasi hän.

Äänettömyys.

-- Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan rintaansa... Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää...

Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti. Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina. Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti vaatteensa ja meni...

Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.

-- Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.

Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja tylsänä hän tuijotti eteensä.

-- Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?

Syntyi pitkä vaitiolo.

-- Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut hiiskahdustakaan.

Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin, monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa, hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain köhähtelyä... Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle pitkäkseen...

-- Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.

-- Älä... Jos jaksat.

Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.

-- Käännä vähäsen sitä... varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi hiljaa.

Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut silmänsä ja hengitti kovin harvaan...

Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi hiljaa ulos...

* * * * *

Seuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.

Sundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.

-- Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut, vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.

-- Niin olin, vastasi hän haluttomasti.

-- Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen lakoonisuuteen.

-- Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.

-- Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.

Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi. Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.

-- Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi Susi pilkallisesti.

Runoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.

-- Minä voin vakuuttaa maisterille...

-- En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä pöytään. Syntyi hiljaisuus.

-- Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.

-- Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.

Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.

Tuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:

-- Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.

-- Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. -- Saanhan minä tuoda todistuksen.

-- Niin tuotkin, kivahti Runoilija. -- Ja tuot sen sellaisen, että tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.

Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla. Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.

Epäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.

-- Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia minulta todistusta, sanoi hän.

-- No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. -- Mutta mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?

-- Isänikö?... joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle, katsahtamattakaan sepustukseen.

-- No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.

-- Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi Pelle.

Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut hänen puheilleen, sanoi hän:

-- Tässä olisi todistus.

Susi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.

Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen arkin, ja alkoi lukea.

'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, ... lyseon seitsemännen luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.

Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa, että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen, lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on; todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen, vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19 päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen syypääksi tässä suhteessa.

... ssa, helmikuulla, vuonna 19..

Aug. Paalanen.

Todistavat:

Aune Heinämaa Arvi Sahra palvelijatar. lyseolainen.'

Seuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.

-- Paalanen tulee tänne, kutsui hän.

Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin askelin astui hänen edellään kansliaan.