Part 4

-- Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla kellosepälle... Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.

Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.

-- Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.

Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.

Tuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.

-- Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!

Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena kepposestaan.

* * * * *

Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.

Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä työskentelemään joululomalla.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt. Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin. Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä...

Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.

-- Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. -- Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella nopeudella...

Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän maailman menosta.

Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.

-- Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.

Tenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.

-- Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.

-- En... Tarkastelin vain muuatta paperia.

-- Mitä paperia?

-- Sellaista vaan.

-- Antaa tänne!

Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä piirroksia.

-- Mitä sotkua tämä on?

-- Se... se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.

Ivallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.

-- Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri... Eikä tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.

-- Oikeastaan, sammalti Tenu, -- se oli sillä lailla, että... että minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta... minä ajattelin, että tällä tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi... Sitä varten minä vielä katselin... Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.

-- Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu taululle ja selittää sen meille.

Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui onnellisena liituun. Hän alotti:

-- On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B, joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d. Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla, jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki. Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin toisessa. -- Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti virtaamaan.

Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB = pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.

Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.

B-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.

Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio g:llä. Tällöin on massa:

A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA, B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.

Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:

A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g X vApot2 : r.

B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X X vBpot2 : r.

Sijottamalla vB = vA/4 saadaan:

Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g; piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.

Siis Ca = 4Cb.

Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa tällaisella...

Sundberg syöksyi Tenun eteen.

-- Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on mahdotonta!

-- Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.

Ja Tenu lisäsi vaatimattomasti:

-- Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.

-- Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.

-- Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.

Susi tuli hämilleen.

-- Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.

Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.

-- Jaha... Niin on... Aivan oikein... Entäs tämä?... Oikein sekin. Tämäpä merkillistä... tosiaan, sangen merkillistä... Ei tahdo heti pistää silmään... Mutta tässä?... Ei, kyllä sekin on oikein...

Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi. Tuontuostakin hän siveli otsaansa.

Vihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.

-- Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus toiste tämän jutun.

Kun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:

-- Missä siinä on virhe, Tenu?

-- Niin, sanokaas, pojat!

-- Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi Filosoofi.

-- Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. -- Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.

* * * * *

Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies, jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille, asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä kynällään arvosanan vastauksista.

Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.

Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn, antoi sen sitten takaisin ja kysyi:

-- Eikö kellään ole pienempää?

Pelle ojensi hänelle taskuveitsensä.

Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.

Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:

-- Suuri kivipala, jonka jättiläiset... jonka jättiläisten kerrotaan...

-- Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.

-- Suuri kivipala, jonka...

-- Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa, kuin paremmin nähdäkseen.

-- Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:

-- Suuri kivipata, jonka...

Maisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen luo.

-- Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.

Hetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:

-- Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on heikko, ja _pata_ luetaan _pala_... Tämä on surullista.

Jokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:

-- Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.

Ringblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.

-- Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.

Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti puhtaan paikan esille.

-- Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan Runoilijan kirjaa. -- Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.

-- Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.

Maisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.

-- Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija suutuksissaan.

-- Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.

Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui. Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:

-- Missä kirja on?

-- Se unohtui kotiin, vastasi poika.

Aamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:

-- Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko luokkaa olisi voinut rangaista... Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin minä en istu.

-- Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.

-- Mene tiedä... Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea syyttömästi kärsimään.

Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.

Runoilija oli raivosta kalpea.

-- Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.

He menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.

-- Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole luntanneet.

-- Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?

-- Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.

Rehtori mietti vähän aikaa.

-- Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.

-- Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.

Rehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.

-- Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.

-- Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä, vastasi Runoilija.

Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan syyttömyyteen.

-- Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija hillitysti.

-- No, antakaahan kuulua.

-- Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää, eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.

-- Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.

-- Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.

-- Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.

-- Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.

-- Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa anna aihetta petokseen.

Ja Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:

-- Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.

-- Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni, huomautti rehtori.

-- Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta joka lunttaa, se valehtelee.

Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla. Syntyi hiljaisuus.

Vihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:

-- Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas...

-- Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom hämmästyneenä ja suuttuneena.

-- Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.

Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän vastasi hiukan ivallisesti:

-- Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä... Menkäähän nyt luokkaanne.

Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.

Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:

"Die Potsdamer."

"Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären..."

Ja käänsi:

"Postineidit."

"Usein väitetään, että postineidit..."

Kuului naurunpurskahduksia.

Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.

-- Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.

Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli hämillään ympärilleen.

Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin. Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.

Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:

-- Syökö Aro?

Pellen leukaperät liikkuivat vielä.

-- En, vastasi hän varmasti.

-- Mutta näenhän minä selvästi.

-- Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.

-- Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.

-- Paperia vain.

Nyt teki maisteri Björk varomattomuuden.

-- Näyttäkääpäs, sanoi hän.

Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.

Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi esitelmäänsä.

Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran istunnon. Syntyi äänekäs riemu.

Taistelu ja voitto! huusi -- Jokinen.

FILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Joululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.

Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:-- voittoa merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan "täti-asioista". -- Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.

Tänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.

Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata kahvikekkerit illaksi.

* * * * *

Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.

Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.

Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja häpesi sitä.

Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan jonkinlainen arkuus... Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä, valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se painosti heidän mieliään.

Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi sikarilaatikkonsa.

-- Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin mietoja.

-- Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. -- Sinähän opetat...

-- Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki... No, pojat.

-- Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja nappasi näppärästi sikarin.

Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain pöllähteli.

-- Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te arastelette meitä vanhoja... Eiköhän ole viisainta, mamma, että me jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen käsivartensa.

Kun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.

-- Ahaa, jänis! murahti Tenu.

-- Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies, Filosoofille.

-- On, vastasi poika sydämestään.

Syntyi hiljaisuus.

-- Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. -- Lauvantaina Monte Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita... Eikö totta, Runoilija?...

Sahra nyökkäsi.

-- En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan tarkemmin.

Ilta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan korvaan:

-- Jää sinä!

Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.

Huoneessa oli aivan hiljaista.

Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan tuijottaen toveriinsa.

Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä. Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:

-- No, mitä sitten?

Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:

-- Kauniit ovat.

-- Lue, käski Filosoofi hiljaa.

Runoilija otti arkin.

Hyvä Vilho!

Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla...

Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten. Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. -- Älä sinä naura minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua sellaisena kuin ennen olin.

Ensiksi huomasin, että se... se mistä silloin kirjotin, olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani... Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi. Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen. Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen, mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.

Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta; varmaankin hän on kuullut väärin... Tulin vähän terveemmäksi, sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin korkealle.

Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia, vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan muistanut minua enää... Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. -- Serkkusi kertoi vielä, kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa, mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä hän oli pitänyt kättään.

Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista. Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin. Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että... Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi...