Part 9

Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen, että otat asian siltä kannalta. Luulen -- luulen, että olen itsekin tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon -- olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä -- itsekkäämpikin. En osaa sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas, eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään -- en voi --" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi: "En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun, ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."

Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti, kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä, tahdothan?"

"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."

"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."

Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy. "Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa, sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta _miksi_ suoritit tuon kaiken ja _miltä_ sinusta oikein tuntui, se --" Hän teki liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."

"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan, mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin käsityöhön -- varma oire. Olen _kaksikymmentäviisi_ vuotta vanha."

"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.

Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.

"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."

Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"

"Kolme", oikaisi Emerson.

"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja touhussa."

"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää luoksemme päivälliselle."

"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.

"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd. "Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta, mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."

"Palasitteko jäädäksenne tänne?"

"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."

Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.

"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni", virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle, että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."

X.

GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.

Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa, ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti olkapäälle.

"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."

Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.

"Halloo, Alton!"

He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon purkauksiaan.

"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"

"Alaskassa, tarkoittanet?"

"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"

"Enpä luule."

"Tiedät hänestä varmasti."

Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin tuonne Nebraskaan --"

"Alaskaan."

"-- karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa yhdessä -- tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian köykäinen."

Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään, jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:

"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne? Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."

"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."

"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja --"

"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä, että olen nyt täällä."

Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan --"

"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."

"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen käteensä.

"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä perätön?" ilkkui hän.

"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."

Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe -- Fra--, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha! ha!"

Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla, mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja silmät kyynelissä.

"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.

"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, tulin tänne."

"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"

"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."

"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä halveksivasti.

"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."

"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on suorastaan hurmannut hänet."

Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille? Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään. Saanhan?"

"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi Emerson.

"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta. En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee jotakin aivan erikoista."

"Etkö siis tee mitään?"

"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia, mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa. Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika." Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan ja kokemuksiaan.

"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M --" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin. "Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi, jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."

"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili Boyd.

"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on nyt eräs uusi kilpailija."

"Kuka?"

"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."

"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.

"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet onnellisempi kuin tiedätkään."

"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita --"

"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä, olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."

"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."

Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen, niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."

"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."

"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.

"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.

"Kyllä."

"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."

"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson hämmästyneesti.

"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa. Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne tarkoin."

"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi vain.

"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."

"Käytämme verkkoja."

"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut mikään masentaa.

"Anna minulle edes jokin tehtävä -- sellainen, jossa minun ei tarvitse kanniskella raskaita esineitä -- ja saatpas nähdä, että osaan olla ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."

"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on kaikkialla villien kukkien peitossa."

"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen tehdä jotakin muuta."

"Osaatko kirjanpitoa?"

"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."

"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.

"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta --"

"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."

"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin mukaan."

"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.

"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.

"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun. Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:

"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa heillekin suunnitelmasi."

Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa vaikeni ja huudahti:

"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa kättenhoitosalongissa."

Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon. Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan, koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti viittailla.

"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle, joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.

"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."

Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria hikikarpaloita.

"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd. "George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin, johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:

"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni, astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.

"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä. Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Onko jotakin hullusti?"

"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja --. Emmekö voisi löytää jotakin rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"

"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian kaikkeen tuohon."

"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."

"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."

"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.

"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun tehtävän", selitti Emerson.

George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän, kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja hymyili sitten leveästi.

"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo vastaan panna."

Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään, ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.

"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.

"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"

"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.

"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.

Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.

"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."

"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta huolimatta sopusuhtainen.

Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa. Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser huomautti nopeasti:

"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."

"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut? Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George, joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti tuimasti:

"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren tahrima."

"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George, ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis --"

"Te saastainen rotta!" sähähti George.

"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi --" Willis Marsh kohautti huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu -- "niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin. "Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen. Aivan mitätön seikka --"

Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.

"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti kätensä ja sanoi hiljaa:

"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."

"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, "_minulle!_ Tuo varasteleva nulikka --" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä tuo purkaus oikein johtui.

"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."

"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.

"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"