Part 8

"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa olette?"

"Samassa kuin tekin."

"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"

"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."

Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen --"

"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä, niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."

"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella välityspalkkiolla."

"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman säilykeosakeyhtiön --"

"Jos perustatte oman --" riehahti Boyd.

"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta parempaa."

Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."

He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.

Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo, jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan tuttavuutta tarjoilijan kanssa.

"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."

"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.

"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle sellaisesta."

Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt, joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa. Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi. Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!

Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.

Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa ja köyhyyden toivottomuutta.

Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.

"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"

"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."

"Onko neiti Wayland kotona?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin hyvin."

Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.

Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.

"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.

IX.

VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.

"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.

"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman huono-onninen."

Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.

"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä -- luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että menestyksesi on viivästynyt."

"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut sanojen valikoimistaidon."

He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu, jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.

"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen kuluttua.

"Muuta neuvoa ei ollut."

"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin vaaroihin -- vain minun tähteni."

"Tietysti. Vaarat -- hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan -- eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi --"

"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi -- välittänytkään sinusta, olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."

"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.

"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se _on_ kestänyt -- ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"

"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain --"

"Oh!"

"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta kaameita asioita ja --"

"Kaameita asioita -- minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"

"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin kosijoita."

"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."

"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala, kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred, kuinka kaunis sinä olet!"

Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä, joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty, tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen hienostunutta suloutta.

Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran, kuka tämä oli -- nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet. Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän epäili erehtyneensä.

Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon kaikki muut asianhaarat -- rikkautensa ja yhteiskunnallisen asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.

Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!

Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten rakkautta.

"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni -- niin, mitä voitte te tarjota?"

"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin -- ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."

"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin, niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin, meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka, vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista säädyistä jyrkästi eroava."

"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.

"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä -- siitä olen varma -- jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri, mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät uhkaavasti.

"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan -- henkilökohtaisesti, tarkoitan?"

"Ei mitään."

"Hän rakastaa minua."

"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla aivan ohimenevää."

"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.

"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä, herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien puolesta."

"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."

"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."

Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään, sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.

Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet, mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova kuin timantti.

"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin. Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."

Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:

"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi sitten lausumieni sanojen totuuden."

"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."

"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"

"Ei, enkä välitäkään siitä."

"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."

"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on siunauksen asemesta raskas kirous -- kuin joku hirveä painajainen. Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain meille antaa -- ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista, autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon elää, todellakin _elää_." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."

Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin ylpeys kohonnut.

"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa uhkapelissä."

"Mitä tarkoitat?"

"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä --"

"Alaskassa!"

"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion lähteä sinne."

Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja Mildred oli odottanut.

Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä viehättävämpi -- väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja syventänyt hänen sydämensä kaipuuta -- mutta samalla hänestä entistä etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen -- vakava, arvokas, ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin liikuttavampi ja ihmeellisempi.

Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:

"Odotatko vielä vuoden?"

Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas, joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma, saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."

"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"

Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan. "Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista, jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."

"Ja Alton Clyde!"

"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."

"Entä onko muita?"

"Vain pari kolme."

"Ketkä?"

"Heitä et tunne."

"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.

"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit kuvitella miten runollinen tulos on."

"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua kylmän välinpitämättömästi:

"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan sinua?"

"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."

"Et sallinut sitä."

"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."

"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.

"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata -- maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."