Part 7

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? _Jalkani olivat verillä_." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle -- päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen -- kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin. Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin, saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen, häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään, sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä. Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä, kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle, huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas -- tänään on 22 -- se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

* * * * *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia, on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin _Doran_ miehistö sangen tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä oli soutajina kolme valkoista miestä -- joita tuskin saattoi valkoisiksi sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun, soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä. Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.

VIII.

SEATTLESSA.

Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät vammat.

George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi vihdoin äänettömyyden.

"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.

"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."

"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti puettuna", jatkoi George.

"Kyllä, ainakin meihin verraten."

"Oikeinko hännystakeissakin?"

"Aivan niin."

"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"

"Varmasti."

"No, vie sun --" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki. "Oikeinko todella?"

Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni, mutta muuten sitä käytetään vain illalla."

George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:

"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"

"Aivan totta."

Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:

"Oletteko te -- tuota noin -- antanut milloinkaan kiilloittaa kynsiänne?"

"Olen kyllä."

Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes palaatte."

"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme käytännölliseen puoleen nähden."

"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."

"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"

"Neljä vuotta sitten."

"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"

"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."

"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.

"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja läheni hilpeästi tervehtien.

"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen puhdistanut melkein koko haahden."

Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan -- Boydin suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä -- joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia lukemattoman joukon yksityiskohtia.

"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."

"Kolmesataaviisikymmentä _dollariako_?" kysyi Balt.

"Kuinkas muuten?"

"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.

"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."

"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"

"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä", nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."

"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta "Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi--"

"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"

"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."

"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."

"Itsehän sanoitte niin."

"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin. Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia etujani ja onnistunut oikein hyvin."

Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani hyväksenne."

"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta. "Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"

"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään, jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä, sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät, niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.

Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan, harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.

"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."

Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.

"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri, "joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."

"Athens! Billy Athensko?"

"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."

"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."

"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."

"Toveriltani?"

"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."

"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.

"Niin juuri -- hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria, joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen silmänsä ja kohautti suupieltään.

"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi _Frobisher_!"

"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."

"Vai niin?"

"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että --"

"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?" kysyi Boyd uteliaasti.

"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen lähtöänne."

"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen, ettemme tarvitse uusia osakkeita."

"Ette siis huolikaan minusta."

"En ainakaan tällä haavaa."

"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan. Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"

"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan pitkä sikari suupielessä.

"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä, "mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin valheisiinne?"

Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher', eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan siitä toistaiseksi."

"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun", uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."

"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."

"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta palatessani."

"Niinkö! Sitä en tiennyt"

"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan asian poliisille."

"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun, niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja --"

Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa, sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää tehtäväänsä.

"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti. Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.

"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."

"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."

"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"

"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan, sanottiin minulle."

"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen. Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän vierailuni. Todellakin _hirveän_ hieno tyttö."

"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole nyt aikaa kuherteluun."

"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.

Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta. Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan palveluksista, jotka hän oli tehnyt.

"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."

"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin tekeillä."

Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan hilpeästi:

"Halloo, te siellä!" -- ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään heidän hämmästykselleen hymyillen.

"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.

"Minäkö? Olen matkalla itään."

"Itään? Mihin sinne?"

"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti ja sytytti pitkän sikarin.

"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.

"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö totta?"