Part 6

Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan, ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen, joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä -- kahvikupit, ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää kepposta.

Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä raivolla.

Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi näkyvistä kaikki tien viitat.

Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:

"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"

"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"

"Noin kaksitoista penikulmaa."

"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta päivää."

Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.

Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat; viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat, mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.

Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa olosuhteissa on uupumus pian edessä.

Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa. Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa, joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.

Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.

"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut", lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."

"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin", sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien, vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.

Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa, mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.

Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.

Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan, sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata, semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.

Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille, kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.

He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan nuotion hohteella.

Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään laaksoon kylää kohti.

Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.

Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.

"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.

"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"

"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."

"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.

"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."

"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"

"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."

Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja iso George nukkui kamiinan ääressä.

Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten. Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja välinpitämätön.

"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."

VII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua. Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa, joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.

Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan. Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.

Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä. Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.

"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."

"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."

"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen varovasti.

"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."

"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"

"En."

"Me myöhästyimme."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä

"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa. Laiva on mennyt."

"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.

"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."

Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen hänen mieleensä.

"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."

"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte Kalvikiin, George."

Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta, saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin kauhistui.

"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät kaikki onnettomiksi."

Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:

"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"

"Jossakin lännen puolella, arvelen."

"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne paluumatkalla?"

Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla kuin Uyak Bay'ssa."

Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan! Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin. "Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin, mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä -- noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin, mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella puolella -- Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja --"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli, lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia -- kajakkeja ja bidarkoja -- tiedättehän, ja tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene, oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin viisisataa -- ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä avonaisessa veneessä -- palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte suunnasta ja --"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö, niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki tietävät, mitä se merkitsee, ja --"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä --"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin. "He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan. Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."

_"Tekö"!_ huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, _mielelläni_ en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" -- päännykäys intiaaneihin päin -- "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te --"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.