Part 5

Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:

"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä kohmetuksissa."

Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä sanoilla:

"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."

"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.

"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."

"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.

Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä jälleen matkalle, George."

"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.

Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi kauhukseen:

"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."

"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."

"Toinen on lyhyempi."

Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä, ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.

"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt. "Hän suorastaan vaatii niin."

"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser piippuaan rauhallisesti ladaten.

"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.

"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"

"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi -- ymmärrättehän."

"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran _lupasitte_." Hänen hätänsä oli ilmeinen.

"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen saakka."

"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin aina jotakin, mutta Kalvik -- huh!"

"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.

"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."

"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."

"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."

"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.

"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."

"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.

"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."

"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain -- vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta --"

"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"

"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään -- kuuletteko -- ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."

"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston -- luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."

"Oh, eihän!"

"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä -- niin vastaan tuleen tulella."

Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.

"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.

"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."

"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."

"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.

"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa -- hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!

"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää, seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.

"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo kaupunki paloi.

"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää. Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.

"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle, tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa. Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka -- olette nähnyt postimerkit, joten ymmärrätte.

"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua, vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.

"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin -- ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin tilaisuus on vielä jäljellä -- en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."

Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.

"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli päättynyt jo kauan sitten."

"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä, niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa kohti."

VI.

MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.

Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan, mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.

Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.

"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen, jota tarvitsen -- hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan mitään, minkä kerran kuulee."

Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi, että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.

Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis, ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet kuitenkin silloin tällöin havahdutti.

Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi, koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia, joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään, vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta --"

Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.

"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja pian oli koko matkue liikkeellä.

Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään, huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen ja Chakawaman luo.

Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat, mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla kiinnitetty maakamaraan.

Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti, ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.

Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka nyökkäsi myöntävästi.

"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"

"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä, jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti tyyntä päivää?"

"Aivan niin."

"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."

"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."

"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."

"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."

Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät. Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.

Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös, koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen eteen.

Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia herkeämättä.

Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.

"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.

"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan, huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.