Part 25

Merimiesten hajaantuessa joka taholle Mildred Wayland näki näyn, joka sai hänet sulkemaan silmänsä ja melkein pyörtymään. Hän kääntyi ja pakeni sokeasti kajuuttaan, jossa Emerson tapasi hänet hetkistä myöhemmin lepäämässä tajutonna eräässä nojatuolissa ranskalaisen kamarineitsyen nyyhkyttäessä vieressä.

XXVII.

UNELMA, JOKA TOTEUTUI.

Boyd Emerson istui melkein tunnin aivan yksinään _The Grande Dame'n_ kannella Mildrediä odotellen. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä matkailijat, jotka olivat kiiruhtaneet laivaan tohtori Berryn keralla, karttoivat häntä, eivätkä merimiehetkään noudattaneet saamiaan ohjeita, niin että hän sai rauhassa pohtia tätä tilanteen äkillistä muutosta. Marsh'in odottamaton kukistuminen ja hänen oman yrityksensä siten joutuminen aivan toiseen valoon eivät häntä niinkään järkyttäneet kuin muutos, joka oli tapahtunut hänen omissa tunteissaan ja pyrkimyksissään. Hän oli saapunut laivalle uhkamielellä näyttääkseen, että hän oli mies ajamaan tahtonsa läpi, ja pakottaakseen Mildred Wayland'in oivaltamaan asian oikean laidan, mutta nyt kun hän oli perillä eikä tiellä ollut mitään esteitä, hän alkoi tutkiskella itseään pääsemättä selvyyteen, mitä hän oikeastaan tahtoi ja toivoi. Ajatellessaan kirjettä hän tunsi ahdistavan mielipahan asemesta suurta helpotusta, ikäänkuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mikä tunne teki hänet kumman levottomaksi. Oliko tuo kolme vuotta kestänyt taukoamaton ahertaminen uuvuttanut hänet niin, että luopuminen tytöstä tuntui hänestä nyt todellakin helpotukselta, tytöstä, jota ajatellen hän oli niin uskollisesti raatanut? Vai oliko syy siinä, että hän täällä erämaassa, kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaana, näki heidät molemmat, itsensä ja tytön, aivan uudessa valossa? Hän ei tiennyt.

Aurinko oli jo mennyt mailleen, kun Mildred ilmestyi kannelle, jolla Boyd käveli edestakaisin sikari hampaiden välissä.

"Missä on neiti Malotte seuralaisineen?" kysyi hän.

"He menivät maihin. Marsh ei halua ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin intiaania vastaan."

"Kuulin, ettei haava olekaan niin vaarallinen."

"Niin, mutta läheltä piti."

Mildred värisi. "Se oli hirveätä!"

"En osannut uneksiakaan Constantinen tekevän jotakin sellaista, mutta hän on enemmän venäläinen kuin aleuti, ja sekä hän että hänen sisarensa ovat täydellisesti papin vaikutusvallan alaiset. He ovat kiihkeän uskonnolliset ja heidän käsityksensä iankaikkisesta kadotuksesta on sangen syvälle juurtunut."

"Oletko tavannut isää?"

"Puhelimme hetkisen."

"Teittekö sovinnon?"

"Emme! Mutta luulen, että asiat alkavat hänelle vähitellen selvitä -- ainakin Marsh'iin nähden. Muu onkin sitten vain ajan kysymys."

"Miten saatoitkaan sallia isän ilmoittaa, että olin kihloissa tuon miehen kanssa?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään. "Minäkö? Suo anteeksi -- mutta sillehän en mitään mahtanut."

"Olisit karttanut joutumasta riitaan hänen kanssaan. Näytät välittävän minusta sangen vähän."

Boyd katseli sikarinsa tuhkaa silmissään huvitettu vivahdus, kun Mildred jatkoi:

"Tuo nainenkin käytti tilaisuutta hyväkseen nöyryyttääkseen minut perin pohjin."

"Mielestäni hän teki sinulle suuren palveluksen, enkä epäilekään, ettei tilanne ollut hänellekin aivan yhtä kiusallinen."

"Lorua! Hän sai tilaisuuden kostaa ja riemuitsi voidessaan tehdä minut naurunalaiseksi."

"En ole milloinkaan kuullut hänen tehneen mitään ala-arvoista", sanoi Boyd harvakseen. "Hän on auttanut minua lukemattomat kerrat, enkä olisi ilman hänen apuaan kyennyt milloinkaan suunnitelmiani toteuttamaan. Paikka, johon tehtaan rakensin, kasvaisi yhä puita ja jäkälää ja itse olisin vieläkin avuton uneksija."

"Teet tietysti oikein ja kauniisti antaessasi hänelle tunnustuksen kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta nyt ei hänen apuaan enää tarvita. Lopetat tietysti heti seurustelusi hänen kanssaan kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut." Boyd ei vastannut, ja pitäen äänettömyyttä myöntymisen merkkinä Mildred jatkoi: "Pelkään, että kotimatka on hirvittävän ikävä ja yksitoikkoinen. Ajattelin -- sanon isälle, että hän pyytää sinua palaamaan meidän kanssamme."

"Mutta nythän on kiirein aika. Tehdasta en voi jättää."

"Tehdasta! Onko tuo tehdas sinulle tärkeämpi kuin minä? Et luultavasti käsitäkään, kuinka hirveästi tämä kaikki on minuun koskenut -- olen vieläkin peloissani. Hermostun kuoliaaksi, ellei luonani ole joku, jonka kanssa saan puhella."

"Aivan mahdotonta! En -- en yksinkertaisesti halua lähteä nyt."

"Niinkö? Ja eilen illalla sinun oli epäilemättä samasta syystä mahdoton tulla."

"Niin oli. Pato täyttyi, joten en voinut poistua."

"Tuo nainen ei päästänyt sinua, tarkoittanet", huudahti Mildred. "Ja vain hänen tähtensä kieltäydyt nytkin lähtemästä mukaamme."

"Älähän kiihdy, pyydän", lausui Boyd hiljaa. "Siinä mielessä en ole häntä milloinkaan ajatellut --"

"Tule sitten pois tästä kirotusta paikasta. Vihaan koko tätä maata -- kalastamoita, asukkaita, kaikkea. Olet aivan väärässä ympäristössä, niin että miksi ei lähteä täältä nyt heti ja alkaa jotakin uutta, jotakin suurta ja mainehikkaampaa?"

"Oletko selvillä, mitkä toiveet, sieluntuskat ja epätoivoiset ponnistukset tähän yritykseen sisältyvät?" kysyi Boyd.

"Mutta se ei miellytä minua", kiivastui Mildred. "Se ei ole mikään hieno yritys. Voithan luovuttaa tehtaan isälle, ja jos tarvitset rahaa, niin minulla sitä kyllä --"

"Vaiti!" keskeytti Boyd jyrkästi. "Istuhan, haluan hiukan puhella kanssasi." Hän kietoi huovan tiukemmin tytön hartioiden ympärille ja saatteli hänet erääseen nojatuoliin. Hänessä tapahtunut muutos alkoi näkyä yhä selvemmin, muutos, jonka hän nyt huomasi tapahtuneen jo silloin kun hän kohtasi Mildredin ensi kerran _The Grande Damen_ saavuttua. Silloinkin oli Mildredin myötätunnon puute loukannut häntä. Tämä ei ollut antanut hänen uurastukselleen pienintäkään tunnustusta ja oli nyt osoittanut olevansa täydellisesti kykenemätön käsittämään, mihin kunnia hänet velvoitti. Hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan, että velvollisuuden tunto ja uskollisuus jotakin toista henkilöä kohtaan voisivat syrjäyttää hänen tahtonsa. Hän ei huomannut siinä mitään petosta, että Boyd jättäisi Georgen oman onnensa nojaan.

Boydille selveni kerta kaikkiaan, että heillä oli sangen vähän yhteistä. Mildred oli auttamattomasti kietoutunut omien mielitekojensa lujaan verkkoon ja noudatti vain oman tahtonsa lakia, johon toisetkin saivat luvan myöntyä. Ja mikä vieläkin valitettavampaa, hän ei ymmärtänyt, lainkaan toisen vilpitöntä riemua saavutetun menestyksen johdosta, eikä hänellä ollut aavistustakaan ylpeydestä ja mielihyvästä, jota jokainen tosi mies tuntee jonkun vaikean tehtävän kunnialla suoritettuaan, tunteesta, joka on jokaisen tosi miehen elämän suola. Hän, Boyd, oli taistellut urhoollisesti ja epätoivon vimmalla ja saavuttanut voiton, jonka veroista ei kukaan mies eläessään toista saavuta, ja nyt, juuri kun hän oli osoittanut toveriensa silmissä olevansa mies, luja ja luotettava, vaati Mildred häntä raukkamaisesti luopumaan kaikesta. Oman itsekkyyden sokaisemana tämä vaati häneltä suurempaa uhria kuin konsanaan. Nyt kun hän oli näyttänyt, mihin hän kykeni, Mildred tahtoi sitoa hänet kultaisilla kahleilla -- tehdäkseen hänestä orjan. Johtuiko se ehkä toisen tytön pelosta? Olihan Mildred ennenkin koettanut häntä auttaa -- omalla tavallaan -- sen hän tiesi, ja oli liikutettu sitä ajatellessaan, sillä Mildred, jonka hän oli tuntenut, oli aina toiminut pelottomasti ja vähääkään välittämättä, mitä isä teki tahi sanoi. Boyd ei ollut milloinkaan ollut niin varma hänen rakkaudestaan kuin tällä hetkellä, mutta nyt hän ajatteli sitä kuin jotakin, joka kuului menneisyyteen. Mildredin ansiot olivat joka tapauksessa sangen heikot hänen vaikutusvaltaansa verrattuina. Mildred oli antanut huolettomasti omasta yltäkylläisyydestään, kun taas Cherry --. Boyd näki nyt selvästi ja äkillinen yhteenkuuluvaisuuden ja kunnioituksen tunne tyttöä kohtaan, joka oli todellakin ollut hänelle uskollinen koko ajan, hulvahti hänen sydämeensä lämpöisenä laineena. Se oli jotakin aivan erilaista kuin hänen tunteensa Mildrediä kohtaan, jota hän oli aina matkan päästä jumaloinut. Mildred oli ollut hänen unelmansa, etäinen ja saavuttamaton mutta Cherry oli samaa olemusta kuin hän itsekin.

He istuivat kauan jutellen näiden mietteiden vähitellen lujittuessa varmaksi vakaumukseksi Boydin mielessä, ja vaikka kansi oli autio, ei neiti Waylandin tarvinnut lainkaan pyytää kerran niin kiihkeätä kosijaansa pysymään alallaan.

Boyd ei kyennyt sanoilla tulkitsemaan mielenmuutostaan, mutta Mildred näki sen, ja ymmärtäen lopulta sen merkityksen hän alkoi taistella kuin äiti rakkaan lapsensa puolesta. Jos Boydin herääminen oli ollut hidasta, oli Mildredin vieläkin hitaampaa, mutta huomattuaan mistä nyt oli kysymys, ettei hänellä ollut enää Boydiin mitään vaikutusvaltaa, Mildred käsitti yhä selvemmin, mitä hän nyt oli menettämäisillään.

Ollen nainen hän luopui vihdoin vaatimuksestaan. Mitäpä se merkitsi, vaikka Boyd jäikin tänne kaikkien harrastuksiensa keskukseen? Pohjola oli vallannut hänet ja Mildred aikoi odottaa, kunnes Boyd tuli häntä noutamaan. Hän koetti kaikin keinoin saada liekin, joka oli niin tasaisesti palanut, jälleen syttymään, mutta turhaan, ja kun viimeinenkin toivonkipinä alkoi sammua, luopui hän kaikista vaatimuksistaan. Hän ei pyytänyt enää mitään muuta kuin saada omistaa Boydin rakkaus. Kaikki muu oli toisarvoista. Vihdoinkin hän näki itsensä selkeästi. Hän oli huudahtaa muistaessaan, ettei Boyd ollut suudellut häntä sittenkuin Chicagosta lähtiessään, ja kun hän huomasi, ettei Boyd aikonutkaan sitä enää tehdä, alkoi tuon viimeisen hyväilyn muisto polttaa ja kirveliä hänen sydäntään. Hän oli melkein iloinen, kun isä rannalta tulleen höyrypurren saavuttua yhtyi heihin.

Miehet olivat toisiaan kohtaan jäykkiä ja muodollisia, voimatta unhottaa vielä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hetkisen kuluttua Boyd nousikin ja sanoi molemmille jäähyväiset, sillä nousuvesi alkoi kohota ja lähdön hetki oli käsissä.

Muutamia merkityksettömiä sanoja ja käden puristus kajuutan ikkunoista tulvivassa valossa, Mildredin värittömät huulet ja säikähtynyt katse, ja Emerson kapusi laidan yli häipyen pimeyteen.

Tyttö painautui isäänsä vasten ja kuunteli kuin jähmettyneenä airojen etenevää loisketta, joka hiljeni hiljenemistään tauoten vihdoin kuulumasta. Sitten hän kääntyi.

"Hän tuli -- kuten näit!" kuiskasi hän.

Vanhus näki kasvoilla kuvastuvan tuskan ja vastasi lempeästi:

"Niin lapseni!" Hän taisteli silmänräpäyksen. "Ja jos tahdot, niin hän saa tulla toistekin."

"Mutta hän ei tule. Senpätähden tämä onkin niin kovaa; hän ei tule enää milloinkaan takaisin."

Mildred kääntyi poispäin ja silloin näki Wayne Wayland jotakin, jonka estääkseen tämä olisi luovuttanut puolet mahtavasta omaisuudestaan. Hän huudahti närkästyneesti, mutta Mildred arvasi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei, et saa häntä enää milloinkaan vahingoittaa, sillä hän oli oikeassa ja me väärässä. En -- en sitä ymmärtänyt."

Isä jätti tyttärensä tuijottamaan yöhön ja poistui raskain askelin.

Emersonin valtasi suuri helpotus ja vapauden tunne, kun hän istahti soutamaan, ja hänen sydämessään soivat ihanat sävelet sulautuivat täydellisesti veden suloisen hilpeään ja viihdyttävään liplatukseen purren laitoja vasten; hän tunsi ensi kerran moneen kuukauteen olevansa nuori ja vapaa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tyttö oli kyllä suloinen ja hyvä, mutta -- kolme vuotta olivat saaneet aikaan hänessä itsessään muutoksen, suuremman kuin hän käsittäkään. Samana iltana, jolloin Cherry oli kertonut hänelle elämäntarinansa, hän oli alkanut päästä selville omasta itsestään. Tytön avomielisyys oli havahduttanut hänet unelmien maailmasta, ja kun hän oli kerran saanut nähdä oman itsensä kaikessa alastomuudessaan, seurasi kaikki muu itsestään. Hän oli vielä epäröinyt laivalle tullessaan, mutta siellä sattuneet tapaukset olivat ratkaisseet pulman. Nyt hän oli varma, että maailmassa oli vain yksi ainoa nainen, jota hän rakasti, mihin varmuuteen päästäkseen hän oli saanut käydä sydämessään kiinteätä taistelua omia ennakkoluulojaan ja ulkopuolelta tulleita vaikutteita vastaan. Fraserin puheista ja Cherryn omista sanoista hän tiesi, ettei tämän entisyys ollut sellainen kuin hän olisi toivonut, mutta kun rakkaus tyttöön kävi ylivoimaiseksi, haihtui kaikki epäröintikin ja hän teki valintansa.

Ainoa, mitä hänen oli vaikea ajatella, oli Cherryn suhde Hilliardiin. Muut tyttöä vasten sinkautetut syytökset olivat hämäriä ja häilyviä, mutta tämä oli tosiseikkoihin perustuva, jotka hän itse kaikki tunsi. Voidakseen suhtautua siihen rauhallisesti hän tarvitsi kaiken rohkeutensa, mutta samalla hän vannoi, ettei Cherryä olisi mikään voinut horjuttaa, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Ja oli miten oli, Cherry oli tehnyt kaiken vain rakkaudesta häneen, joten oli enemmän kuin halpamaista nyt epäröidä. Entisyydestään vastasi Cherry itse. Boyd puri hampaansa yhteen ja suuntasi keulan päättävästi Cherryn rantaan koettaen karkoittaa mielestään tuon kiusallisen muiston kohdistamalla ajatuksensa tyttöön itseensä. Taistelu, joka nyt riehui hänen sydämessään, oli hänen elämänsä katkerin, mutta kun hän kiinnitti purtensa laituriin, oli voitto saavutettu. Hän tunsi riemuiten, että tuo kiusallinen tapaus oli ainiaaksi pyyhitty pois hänen mielestään. Noustessaan törmää ylös hän kuuli Cherryn soittavan ja päästyään lähemmäksi hän erotti selvästi sävelenkin, vienon ja hellän -- saman, joka oli heidän ensi kerran toisensa kohdatessaan saanut hänet hetkiseksi unhottamaan kaikki surut ja huolet. Ikkuna oli auki ja pysähtyen ulkopuolelle hän näki Cherryn soittavan ilman mitään nuotteja; sormet liukuivat koskettimien yli uneksivasti ja tiedottomasti. Boyd yhtyi lauluun, hiljaa ja vienosti, hyvän ja sointuvan äänensä koko sykähtelevällä hellyydellä:

"Sinusta, lempi, unta mä näin Sä lupasit mun --"

Cherry vaikeni kuin huumautuneena, sillä hän oli ollut kuulevinaan erään toisen äänen yhtyvän omaansa, mutta sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun tietäen hyvin, ettei se ollut muuta kuin hänen omaa kuvitteluaan. Hämärän hetkinä unelmoidessaan hän oli niin usein kuullut tuon pehmeän äänen säestävän omaansa, havahtuen aina siihen, ettei se ollutkaan muuta kuin mielikuvituksen leikkiä, erään muiston heijastusta, joka ei milloinkaan häviäisi.

Päivä oli ollut hänen elämänsä raskain ja tämä hetki kaikista lohduttomin, niin että suru, joka oli jo kauan hänen mieltään kalvanut, mutta jonka hän oli tähän saakka sankarillisesti hillinnyt, sai nyt vapaasti riehahtaa valloilleen.

Kohtaus laivalla oli johtunut vain hänen rakkaudestaan Boydiin, hänen koko olemuksensa oli kapinoinut sitä vastaan, mutta hän oli ollut samalla tietoinen siitä, että joku ratkaiseva isku tämän puolesta oli nyt välttämätön. Muussa tapauksessa olisivat Boydin kaikki toiveet ja saavutukset rauenneet. Ajatus käyttää Constantinea ja Chakawanaa välikappaleina oli syntynyt melkein sattumalta, sillä vasta edellisenä iltana hän oli saanut tietää näiden salaisuuden. Niin täydellistä menestystä, kuin minkä hän oli saavuttanut, hän ei ollut tohtinut toivoakaan, voimatta myöskään aavistaa, että kohtaus loppuisi niin traagillisesti. Hän oli yksinkertaisesti vain toimeenpannut suunnitelmansa, ja nyt kun tehtävä oli suoritettu, hän antoi surulleen vallan ja itki kuin pieni tyttönen. Siellä hän nyt on, Boyd, lemmittynsä luona -- hänelle, orvolle tytölle, heidän onnensa luojalle, heiltä ei liikenisi enää ajatustakaan. Boydin hilpeästä ja välittömästä ystävyydestäkään hän ei saisi enää nauttia -- sekin oli nyt mennyttä, kun totuus oli tullut ilmi.

Suudelma, ensimmäinen ja ainoa, jonka tämä oli hänelle antanut, poltti jälleen hänen huuliaan. Hän muisti illan, jonka he olivat viettäneet kahdenkesken tässä samassa huoneessa, jolloin Boydin katse oli saanut hänen toivonsa elpymään, jolloin Boyd oli näyttänyt horjuvan. Tuon muiston järkyttämänä hän parahti ääneen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan:

"Boyd! Boyd!"

Samassa kiertyivät voimakkaat käsivarret hänen ympärilleen, ja tuttu ääni kuiskasi hellästi:

"Niin, armas!"

Cherry hypähti ylös säikähtyneesti huudahtaen ja irroittautui hänen syleilystään. Piano särähti valittavasti, ja kavahtaen takaisin kuin jonkun yliluonnollisen ilmestyksen edessä hän tuijotti hetkisen Boydin punehtuviin ja hymyileviin kasvoihin hengähtäen sitten tuskin kuuluvasti:

"Te! Miten -- miten olette täällä?"

"Koska rakastan teitä."

Cherry sulki silmänsä ikäänkuin ihanan musiikin lumoissa ja ojensi sitten kätensä sanoen rukoilevasti:

"Menkää, pyydän, ennenkuin huomaan jälleen vain näkeväni unta."

"Unelmanne ovat toteutuneet", vastasi Boyd hiljaa ja tapaili hänen kättään.

"Ei, ei!" Ääni sortui. "Sitä ette tarkoita. Ette -- ette tullut jäädäksenne."

"Jään luoksesi ainiaaksi, jos vain sallit, armaani."

Cherry irroitti kätensä ja siirrähti etemmäksi.

"Mutta miksi olette täällä? Kun lähdin, jäitte sinne -- hänen luokseen -- raivasin kaikki esteet tieltänne. Voinko enää tehdä enemmin? Hyvä Jumala! Voinko enää tehdä enemmän?"

Hän huohotti kuin säikähdyksestä suunniltaan.

"Voit. Tulemalla vaimokseni teet minut onnelliseksi."

"Ette tiedä, mitä puhutte." Tyttö ravisti päätään toivottomasti. "Tehän rakastatte neiti Waylandia."

"En. Neiti Wayland lähtee tänä yönä enkä näe häntä enää milloinkaan."

"Sitten ette mene hänen kanssaan naimisiinkaan?"

"En."

Tumma puna nousi Cherry Malotte'n poskille; hän nieleskeli ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut aivan kuiva ja sanoi vihdoin viivytellen:

"Hän siis sysäsi teidät luotaan kaikesta huolimatta, ja se, mitä teille tänään sanoin, on saattanut teidät nyt minun luokseni. Teitte tämän säälistä -- tahi siksi että olette hänelle suutuksissanne. Ei, ei, Boyd. Sitä en tahdo. Sääliänne en tarvitse ja siitä, minkä hän on heittänyt pois, en huoli."

"Kesti kauan, Cherry, ennenkuin pääsin selville omasta itsestäni, sillä olen ollut erään näyn sokaisema", vastasi Boyd. "Olen uneksinut koko ajan ja vasta tänään havahduin täydellisesti. Olen tullut omasta vapaasta tahdostani luoksesi, koska rakastan sinua ja tulen sinua aina rakastamaan."

Tyttö painoi kätensä sydäntään vasten.

"Unhotatte, mikä olen -- ollut!" huudahti hän sydäntä särkevästi. "Ette voi huolia minusta -- vaimoksenne!"

"Jo tänä iltana", vastasi Boyd ja ojensi kätensä häntä kohti. "Sinua rakastan ja sinut tahdon omistaa. Muusta en välitä."

Samassa lepäsi Cherry hänen povellaan nyyhkyttäen ja vavisten ikäänkuin jostakin suuresta vaarasta pelastuneena, ja Boyd upotti kasvonsa hänen pehmeisiin kiharoihinsa helliä sanoja kuiskaillen. Hetkisen kuluttua Cherry kohotti ujosti päätään ja painoi hänen huulilleen pitkän suudelman, sanoen sitten vartaloaan hiukan taaksepäin taivuttaen kasvot onnesta sädehtien:

"Ehdit vielä pelastua, jos tahdot. Annan sinulle nyt siihen viimeisen tilaisuuden."

Boyd pudisti päätään.

"Sitten olen tehnyt velvollisuuteni!" Hän painautui lähemmäksi. "Ja sinä et ole mistään pahoillasi?"

"En. Suren vain sitä, etten voi antaa sinulle muuta kuin nimeni, sillä jos herra Wayland toteuttaa uhkauksensa, voi käydä niin, että saan lähteä jälleen maailmalle ja alkaa taas alusta. Minusta voi tulla köyhääkin köyhempi."

"Silloinhan saan tilaisuuden osoittaa kuinka hellästi sinua rakastan. Maalliseen tavaraan nähden et voi olla minua köyhempi."

"Onhan sinulla ainakin kuparikaivoksesi."

"Ei minulla ole mitään kaivoksia", vastasi tyttö. "Ei edes pienintäkään osuutta sellaiseen."

"Mutta -- nyt en ymmärrä."

Tytön katse painui alas.

"Herra Hilliardia ei ole helppo saada taipumaan. Minun täytyi antaa hänelle kaikki valtaukseni."

"Tarkoitat, että myit osuutesi hänelle?"

"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni kaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle vihainen?"

"Vihainenko!" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. "Et tiedä, miten -- miten onnelliseksi olet minut tehnyt."

"Kuuletko"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä kantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.

"_The Grande Dame_!" huudahti Boyd. "Se tekee lähtöä."

He menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat valot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti näkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.

"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa", sanoi hän. "Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin niin köyhä, -- köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että hän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!"

Ja _The Grande Dame'n_ kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään puuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen katseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin, jotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan viimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi ja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja kurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.