Part 24

"No niin, ehkäpä onkin parempi, että tiedätte kaikki", vastasi Boyd harvakseen. "Mildred ei pidä teistä, ja hänen isänsä mielen on Marsh myrkyttänyt. Ystävyytemme näyttää heitä harmittavan; he uskovat ja luulevat -- kaikenlaista."

"Olen siis kaikkien teitä kohdanneiden ikävyyksien aiheuttaja."

"Minua moititaan aivan yhtä paljon -- enemmän kuin teitä. Marsh on todennäköisesti ottanut selkoa elämänne vaiheista ja kertonut sitten heille kaiken kuulemansa lorun, jonka he tietysti uskoivat tuntematta teitä kuten minä. Ystävyytemme ymmärrettiin väärin, mutta selitän kaikki Mildredille. Ehkäpä saan herra Waylandinkin huomaamaan olleensa väärässä. Muuta mahdollisuutta ei ole."

"Mitä on Marsh minusta kertonut?" kysyi tyttö.

Hän oli kuolon kalpea.

"Paljonkin, minkä kaiken olisin jollakin toisella kerralla iskenyt hänelle kurkkuun. Teidän avullanne teen sen heidän kaikkien läsnäollessa, niin että se nautinto siirtyi vain hiukan tuonnemmaksi. Tästä teille puhuminen on minulle sangen vastenmielistä, mutta meille on mitä tärkeintä, ettei asioita enää vääristellä; koetan varustautua mahdollisimman hyvin tulevaisuuden varalle."

Cherry oli vaiti.

"Jättäkää tuo kaikki minun huolekseni", sanoi Boyd lempeästi. "Pidän huolen siitä, että Marsh peruuttaa puheensa."

"Ei ole väliä", vastasi tyttö väsyneesti. "Marsh on puhunut totta, arvaan."

"Totta! Hyvä Jumala! Ette tiedä mitä sanotte!"

"Kyllä." Hän loi Boydin kauhistuneisiin kasvoihin uhmailevan katseen. "Onhan teidän täytynyt tietää, kuka olen. Fraser tuntee minut ja on kertonut teille. Tiesitte minun seurailleen kullankaivajien leirejä, ja miten elin ja mitä ihmiset minusta ajattelivat. Koettelin onneani yhdessä toisten kanssa ja olin pakotettu suoriutumaan kaikesta vain omaan neuvokkuuteeni luottaen. Välistä voitin ja välistä hävisin. Tunnettehan pohjolan olot."

"En tiennyt mitään", sanoi Boyd hitaasti, "enkä olisi voinut sellaista ajatellakaan -- aivan mahdotonta."

"Miten niin? Eihän sillä ole teihin nähden mitään merkitystä. Olette elänyt ja niin olen minäkin. Olen tehnyt erehdyksiä -- kenelle tytölle ei sellaista tapahtuisi, jonka täytyy itse itsestään huolehtia? Mutta menneisyyteni on omani, asia, joka ei muita liikuta." Toisen ilmeinen hämmästys sai hänen ylpeytensä heräämään. "Oh, olette järkytetty! Luulette varmaankin, että kaikki naiset ovat neiti Waylandin kaltaisia. Eikö mieleenne ole milloinkaan juolahtanut ajatus, ettette tekään ole enää sama henkilö kuin yliopistosta päästessänne? Nyt tiedätte, minkälainen maailma on; olette saanut maistaa sen pahuutta. Vaihtaisitteko elämänkokemuksenne silloiseen viattomuuteenne ja tietämättömyyteenne? Tiedätte, ettette sitä tekisi, joten teillä ei ole oikeutta tuomita minuakaan mitenkään erilailla. Eikö ole aivan samantekevää, kuka olen ja mitä olen tehnyt? En tiedustellut elämänvaiheitanne, kun annoin teille tilaisuuden voittaa neiti Wayland omaksenne, eikä teillä kummallakaan ole liioin mitään oikeutta vedota minun entisyyteeni."

"Sen myönnän."

"Leirien elämän jätin parjausten pakottamana -- minulle tehtiin aina vääryyttä, ja mikä hyvänsä lienen ollutkin, olen aina käyttäytynyt rehellisesti tuota tyttöä kohtaan. Mieltäni pahoittaa, että hän nyt minua syyttää. Rakkautenne häneen olen nähnyt enkä ole milloinkaan koettanut sitä häneltä riistää. Oh, älkää näyttäkö siltä, etten olisi voinut toisin menetellä, jos olisin tahtonut. Olisin voinut häntä sangen helposti vahingoittaa, jos olisin ollut sellainen, joksi hän minua ajattelee. Mutta minä autoin teitä miten suinkin osasin, uhrauduin ja tein tekoja, joita hän ei olisi milloinkaan tehnyt."

Hän vaikeni ollen itkuun purskahtamaisillaan, ja Boyd tunsi, että hän oli oikeassa. Boyd ei voinut unhottaa, miten uskollisen uhrautuvainen hän oli ollut koko tämän pitkän taistelun ajan. Hän muisti ainakin sadannen kerran palveluksen, jonka Cherry oli tehnyt Hilliardilta lainaa hankittaessa, mikä ajatus täytti jälleen hänen mielensä tuskallisella ahdistuksella.

"Miksi -- teitte tämän kaiken?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä?" Cherry katsoi häneen heikosti hymyillen.

Siiloin valkeni hänelle koko totuus ensi kerran. Yllätys sai hänet melkein sanattomaksi, ja hän sopersi:

"En, luulin -- minä --"

"Sen vähän mitä tein, tein rakkaudesta teihin", sanoi tyttö väsyneesti. "Eihän hyödytä sitä enää salata, sillä nythän se on samantekevää."

"Olen -- olen pahoillani", sanoi Boyd liikutettuna. "Mikä narri olenkaan ollut."

"Ei, olitte vain niin syventynyt omiin asioihinne. Elin, näettekös, omaa elämääni, johon olinkin jotakuinkin tyytyväinen, kunnes te tulitte, mutta silloin muuttui kaikki. Toivoin kauan, että alkaisitte minua rakastaa, kuten itse teitä rakastin, mutta turhaan. Ja kun näin kuinka syvät ja rehelliset tunteenne olivat tuosta toista kohtaan, ajattelin, että nyt oli minunkin vuoroni uhrautua. Kovaahan se oli, mutta parhaani tein. Ajattelin, että minun täytyy rakastaa teitä samalla tavalla, kuin te häntä, Boyd, eikä maailmassa ole mitään, mitä en tekisi tehdäkseni teidät onnelliseksi. Siinä onkin pieni, surullinen tarinani kokonaisuudessaan, jolla ei ole enää mitään muuta merkitystä kuin ettemme voi enää seurustella kuten ennen; minulla ei ole enää milloinkaan rohkeutta tulla luoksenne. Toteutukoon toiveenne ja olkaa onnellinen neiti Wayland'in kanssa. Siitä olen vain pahoillani, että olen aiheuttanut teille ikävyyksiä -- etten kykene enää auttamaan! En voi! On vain yksi seikka, minkä voin vielä --"

"Ei mitään uhrauksia enää!" huudahti Boyd sortuneella äänellä. "Olen ollut sokea. Olen jo saanut teiltä aivan liian paljon."

Tyttö seisoi hetkisen virtaa katsellen ja vastasi sitten:

"Minulla on nyt paljon ajattelemista. Menen kotiin. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasi Boyd jääden tuijottamaan pois rientävän tytön jälkeen, jonka silmät olivat olleet kyynelistä kosteat.

Vasta iltapäivällä Boyd näki "sormettoman" Fraserin tiedustellen tältä, miten löytöretki oli onnistunut.

"Turha vaiva", vastasi seikkailija. "Näyttely nujersi minut."

"Kylmiä, vai mitä?"

"Niin. Olin vähällä vilustua."

"Tapasitteko todellakin jonkun heistä?"

"Varmasti. Kohtasin koko joukon, mutta nimiä en ehtinyt kuulla. Peninkulman kuljettuani yhdytin ensimmäisen -- solakka ja ryhdikäs neitonen, jonka äänessä oli jääsirpaleiden kilinää."

Boyd katsahti ylös. "Esittelittekö itsenne?"

"Tietysti ja nimellä Chancy de Benville, joka tekikin suurenmoisen vaikutuksen, mutta puvussani oli luultavasti jokin vika. Olisipa minulla ollutkin 'liemi ja kala'-vaatteeni ja parin hehdon vetoinen hattuni, niin olisin mennyt herrasmiehestä aivan iltikseen. Hiukan myöhemmin kohtasin toisen, tuommoisen pienen maduronhameisen, jolla oli litteä nenä."

"Neiti Berry, arvatenkin."

"Auttelin hänet maihin eräästä soutuveneestä ja sanoin olevani herra Yonker New Yorkista. Hän oli jo hyvällä alulla, mutta Clyde pilasi kaikki sanomalla minua Fraseriksi. En välitä enää tuosta nimestä, ja kadun, että otinkin sen."

"Tarkoitatteko, ettei Fraser olekaan oikea nimenne?" kysyi Boyd ymmällään.

"Eikö mitä. Switzer on ollut nimeni syntymästäni saakka, mutta se on vielä huonompi kuin Fraser."

"No jopa jotakin!" henkäisi Boyd. "Olette totisesti saavutusten huippu sillä alalla."

"Koska tässä nyt tuli vaatteista puhe, niin totean teidän olevan hienon ja korean kuin hedelmäsalaatti. Mihin nyt? Laivalleko?"

"Niin."

"Menkää sitten sukkelaan, sillä laiva lähtee nousuveden tultua."

"Lähtee?"

"Alton kertoi niin ja sanoi seuraavansa mukana."

"Siitä Jumalalle kiitos, mutta tuota toisten äkillistä lähtöä en oikein ymmärrä. Tunsitteko Cherryn ylimaissa ollessanne?" lisäsi hän voimatta enää hillitä uteliaisuuttaan, sillä tuo kysymys oli ollut koko ajan hänen kielellään.

"En."

"Hän sanoi päinvastoin."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä. Hän luuli, että olette kertonut minulle, kuka hän on."

"No helvetti! Olisihan hänen pitänyt tietää, etten milloinkaan lörpöttele. Se on hänen asiansa -- minulla on tämän tehtaan valvomisessa muutenkin ikävyyksiä enemmän kuin tarpeeksi."

"Pahoittelen, ettette sitä tehnyt."

"Miksi? Mitä se olisi hyödyttänyt? Voiko kukaan elää elämänsä toistamiseen ja tahtooko kukaan nykyisyyden toistuvan? Tulevaisuus se vain on, jota varten kannattaa elää, ja omasta puolestani uskon, että hänen tulevaisuutensa on yhtä hyvä kuin kenen toisen hyvänsä."

"Se, mitä hän kertoi, järkytti mieleni."

"En ymmärrä, miksi", murahti Fraser. "Cherry on ihanteeni, jos joskus menen naimisiin, sillä en voisi sietää vaimoa, jota minun pitäisi huvittaa paperinukkeja leikkelemällä. Ei, sir! Jos otan kerran itselleni elämänsulostuttajan, niin valikoin sellaisen, joka tietää yhtä paljon kuin minäkin; sellainen ei lähdekään tiehensä ensimmäisen parhaan mustasilmäisen keikarin mukana, joka sattuu oveni avaamaan. Oletteko milloinkaan kuullut, että joku todellakin viisas nainen olisi ryhtynyt kotiaan hävittämään? Ette varmastikaan. Sellaista tapahtuu vain noille juuri koulupenkiltä päässeille punaposkisille pumpulivauvoille."

Fraser teroitti hammaspuikon ja jatkoi:

"Cherry Malotte on parhain tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja vaikka hänet on useasti ehkä pantukin lujalle elämän kilparadalla, ei hän sittenkään keskeytä, vaan kestää maaliin saakka ja voittaa. Siihen kyetäkseen täytyy olla täysiverinen, joten se onnellinen, joka hänet saa, voittaa myös elämänsä Derby-juoksun. Ovathan ne nuokin laivalla olevat tytöt hienoja ja hyvin ruokittuja, mutta te ette tiedä, mihin ne kykenevät."

"Emme puhu nyt avioliitosta", sanoi Boyd nousten.

Hänen mentyään alkoi Fraser jahkailla ääneen: "Ehkäpä ei. Olen yksinkertainen mies, joten ehkä puhelimmekin vain ilmoista. Mutta jos pyydystelette tuota villikukkia poimiskelevaa neitosta, jolla on niin kylmän kalsea ääni, Cherry Malotte'n asemesta, niin toivon, että saattekin hänet. Makuasioista ei kannata väitellä, ja tänä aamuna tein hyväksenne minkä voin."

Wayne Wayland ei ollut suinkaan varma siitä, ettei Boyd täyttäisi uhkaustaan saapua illalla laivalle, minkätähden hän tahtoi valmistautua kaiken varalle. Mitään kohtausta _The Grande Dame'n_ matkustajain läsnäollessa ei voitu ajatellakaan, ja jos tuota nuorukaista kohdeltaisiin huonosti, tekisi se hänestä marttyyrin Mildred'in silmissä. Hän puhui asiasta Marsh'ille, joka ehdotti, että matkailijat söisivät päivällisen maissa ja viettäisivät illan hänen luonaan tehtaalla. Kun laivalla ei ollut muita kuin Mildred isänsä keralla, ei mitään häväistystä voinut syntyä, vaikkapa Emerson olisikin niin hullu, että saapuisi.

"Olen sitäpaitsi antanut määräyksen olla valmiit lähtemään nousuveden tultua", sanoi herra Wayland. "Tuo mies on vaarallinen, ja kuta pikemmin saamme Mildredin pois hänen läheisyydestään, sitä parempi. Te tulette mukaamme, poikaseni."

Mutta kun hän meni puhumaan toimenpiteistään Mildredille, oli tämä hyvin kiihdyksissä.

"Miksi julkaisit kihlaukseni herra Marsh'in kanssa?" kysyi tyttö kiivaasti. "Laivalla ei puhutakaan muusta. Millä oikeudella teit sen?"

"Oman itsesi takia", vastasi vanhus. "Emerson, tuo pentu, on pitänyt meitä molempia jo kyllin kauan narreinaan."

"Mutta en rakasta Willis Marsh'ia!" huusi tyttö. "Unhotat, että olen täysi-ikäinen."

"Mitä joutavia! Willis on hieno mies ja rakastaa sinua, ja ikäänsä nähden etevin liikemies, mitä olen milloinkaan tuntenut. Hän on minulle sovelias ja sillä hyvä."

"Aiotko pakottaa minut hänen kanssaan naimisiin vastoin tahtoani."

Herra Wayland huomasi myrskyn lähenevän.

"Järjetöntä! Ota niin pitkä miettimisaika kuin ikinä haluat; huomaat lopulta, että olen oikeassa. Tuo lurjus, jonka kanssa olit jo kihloissa, uhmasi minua ja vieläpä puolusti tuota naista."

Hän kertoi myrskyisestä kohtauksesta Boydin luona lopettaen: "Olipa onni, että silmämme avautuivat, Mildred. Sinua olen varjellut koko elämäni ajan, ja sinulle olen antanut kaikki, mitä rahalla voi saada. Olen säilyttänyt sinut puhtaana, suloisena ja hyvänä -- ja ajatella, että tuommoinen mies --" Hän aivan vapisi kiukusta. "En voi sietää henkilöitä, jotka ovat kaikkia siveyskäsitteitä vailla. Olen elänyt puhtaasti ja samaa vaadin pojaltanikin."

"Sanoitko, että Boyd uhkasi tulla laivalle tänä iltana?" kysyi tyttö.

"Kyllä. Mutta minä vannoin, ettei se tapahdu."

"Ja hän toisti uhkauksensa siitä huolimatta"? Mildredin silmät olivat merkillisen kirkkaat, ja huulet hymyilivät.

"Niin teki, se roisto! Mutta hänen olisi viisainta pysyä alallaan."

"Sitten hän myös tulee", sanoi Mildred.

* * * * *

Oli hämärä, kun Willis Marsh soudettiin laivalle. Herra Wayland ja Mildred istuivat kannella nojatuoleissa kultaisena hehkuvaa auringonlaskua ihaillen, ja vanhuksen piipusta kohosi silloin tällöin sinertävä savukiehkura tyyneen ilmaan. Marsh kertoi pyytäneensä vierailtaan anteeksi, että velvollisuudet vaativat hänet toisaalle, ja siirsi tuolinsa Mildredin lähelle hyvillään siitä, ettei kukaan voinut häneltä tätä etuoikeutta evätä. Todellisuudessa oli hänet ajanut laivalle pelko, että Emerson voisi jollakin tavalla käyttää hyväkseen hänen poissaoloaan. Sitten vasta kun Kalvikin rannat olivat häipyneet taivaanrannan taakse ja kilpailija jäänyt jälkeen, hän saattoi olla levollinen ja tytöstä varma. Hän oli saavutuksiinsa tyytyväinen, vaikka hänen ei ollut onnistunutkaan murskata kilpailijaansa niin täydellisesti kuin oli suunnitellut. Taistelun jatkaminen oli siirtynyt vahvemmille hartioille ja hän oli saanut naisen, jota hän rakasti. Hän oli sitäpaitsi saavuttanut Wayne Waylandin, lännen melkein mahtavimman raharuhtinaan, rajattoman luottamuksen, joten hänen kunnianhimoisten unelmiensa toteutuminen näytti ehdottoman varmalta. Hän melkein toivoi Emersonin tulevan saadakseen nähdä tämän surkean häviön, siinä odotellessaan parhaansa ollakseen mahdollisimman miellyttävä ja rattoisa.

Hetkisen kuluttua tuli toinen perämies ilmoittamaan, että eräs neiti pyrki herra Waylandin puheille.

"Eräs neiti?" kysyi vanhus hämmästyneesti.

"Niin, sir. Hän tuli juuri nyt pienellä veneellä parin alkuasukkaan keralla. Pysähdytin heidät portaille, mutta hän tahtoo tavata teidät heti."

"Ah! Jälleen tuo sama nainen." Herra Wayland nipisti huulensa tiukasti yhteen. "Käskekää hänen mennä tiehensä. En halua häntä puhutella."

"Ymmärrän, sir." Mies kääntyi, mutta Mildred huudahti: "Odottakaa! Miksi et halua puhutella häntä, isä?"

"Tuota ihmistäkö? Minulla ei ole hänelle mitään sanomista."

"Aivan oikein"! kannatti Marsh luoden puhujaan aran silmäyksen. "Hänellä on varmasti joku kepponen tekeillä."

"Hänellähän voi päinvastoin olla jotakin todella tärkeätä sanottavana", väitti tyttö.

"Ei."

Mildred kumartui eteenpäin ja sanoi perämiehelle. "Neuvokaa hänet tänne. Tahdon tavata häntä."

"Mildred, sinä et saa puhutella tuota naista!" huusi herra Wayland.

"Todellakin ajattelematonta", säesti Marsh pelokkaasti. "Hän ei ole henkilö, jota --"

Neiti Wayland loi häneen musertavan katseen ja viittasi perämiehelle nojautuen sitten jälleen tuolinsa selustaan.

"Olen keskustellut hänen kanssaan ennenkin. Hän ei ole lainkaan vaarallinen."

"Tee sitten tahtosi", murahti isä. "Mutta hyvään tämä ei lopu, sillä olen varma, että Emerson on hänet tänne lähettänyt."

Willis Marsh kääntelehti hermostuneesti tuolissaan, katse kiinnitettynä ylähangan puoleiselle laidalle ryhmittyneeseen joukkoon ja kasvoilla äärimmäisen jännittynyt ilme. Sormet puristuivat lujasti käsinojan ympärille, ja syvään henkäisten hän hypähti äkkiä ylös ja kiiruhti tiehensä.

Laidan yli oli noussut Cherry Malotte mukanaan huopiin kietoutunut mokkasiinijalkainen intiaanityttö -- hento ja arka poloinen, joka käsiään väännellen ja aivan ymmällään katseli ympärilleen säikähtynein silmin. Heidän takanaan seisoi jättiläiskokoinen kuparinruskea sekarotuinen, joka oli merimiehiä päätä ja hartioita pitempi, pieni lapsi sylissään.

Herra Wayland ja Mildred näkivät Marsh'in puhelevan tulijoiden kanssa, mutta sanoja ei voinut erottaa. Intiaanityttö kavahti pelästyneesti takaisin, ja huudahtaen jotakin omalla kielellään pudisti kiihkeästi päätään ja viittasi valkoihoiseen seuralaiseensa. Marsh oli liidun kalpea ja heristi nyrkkiään Cherry Malotte'n silmäin edessä. Näytti kuin hän olisi aikonut lyödä tätä, mutta silloin astui Constantine väliin luoden vastustajaansa synkän ja uhkaavan katseen, jolloin Marsh peräytyi askeleen jotakin kiihkeästi selittäen. Cherryn ääni kuului kirkkaana ja selkeänä:

"Liian myöhään, herra Marsh. On selvintä, että kuuntelette kerrankin maltillisesti."

Merimiesten kummastuneiden katseiden seuraamana hän meni joustavin askelin vanhuksen ja tämän tyttären luo, joka oli noussut, Chakawana hihaan takertuneena ja tuo roteva sekarotuinen äänettömästi jäljessä seuraten. Willis Marsh'in värittömät huulet nytkähtelivät hermostuneesti ja hän koetti turhaan tavoitella kiinni Constantinea aikoen sanoa tälle jotakin.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Wayland.

"Kuulin teidän olevan aikeissa lähteä, minkätähden kiiruhdin puheillenne --"

Marsh keskeytti käheästi: "Hän on huono nainen, joka on tullut tänne vain minua parjaamaan."

"Parjaamaan!" huudahti Wayne Wayland. "Sitähän ajattelinkin."

"Kuuluu ammattiin. Hän on tullut rahoja kiristämään."

Cherry kohautti olkapäitään ja hymyili, niin että valkoiset hampaat hohtivat.

"Herra Marsh on kovin hätäinen. Voitte itse arvostella, onko hän oikeassa."

Marsh aikoi vastata, mutta Mildred Wayland, joka oli tarkastellut häntä kiinteästi, ehätti ennen.

"Kuka lähetti teidät tänne, neiti?"

"Ei kukaan. Jos herra Marsh voisi olla hetkisen hiljaa, niin selittäisin, mitä varten tulin."

"Älkää kuunnelko häntä --"

Cherry pyörähti Marsh'iin päin. "Kun ette kerran voi päästä tästä mihinkään, niin olkaa vaiti."

Marsh vaikeni.

"Kuulimme herra Marsh'in seuraavan mukananne, minkätähden tulin pyytämään häneltä rahaa lapsensa ylläpitoon hänen poissaollessaan."

"Lapsensa!" Wayne Wayland kääntyi tyttärensä sulhaseen kasvoillaan mitä suurin hämmästys. "Willis, sano hänelle, että hän valehtelee."

"Hän valehtelee", toisti Marsh kuuliaisesti, mutta kaikki näkivät hänen kasvoistaan, että syytös oli tosi.

Cherry kääntyi nyt välittömästi neiti Waylandin puoleen. "Olen nyt elättänyt tuota pikku miestä ja hänen äitiään vuoden ajan" -- hän viittasi Constantinen käsivarrella istuvaan punatukkaiseen poikaseen -- "ja olen jo siihen kyllästynyt. Kun te saavuitte, suostutteli Marsh Chakawanan viemään pienokaisen erääseen ylempänä olevaan kylään ja pysyttelemään siellä, kunnes olitte menneet. Mutta Constantine oli kuullut hänen aikovan naida teidät ja saatuaan myös tietää, että hän aikoi lähteä tänä iltana, hän nouti sisarensa kotiin toivoen Marsh'in tekevän mikä on oikein. Marsh oli, näettekös, jo kauan ennen teihin tutustumistaan luvannut ottaa Chakawanan puolisokseen."

Cherryn kasvojen ilme sai Mildredin niin suunniltaan, että hän olisi voinut tehdä vaikka murhan. Tuo nainen, jota hän oli halveksinut, oli nyt hänet peräti nöyryyttänyt. Leimuavin silmin hän kääntyi isäänsä:

"Koska olit niin kiihkeä julkaisemaan kihlaukseni, niin ehkä voit sen peruuttaa yhtä jyrkästi."

"Hyvä Jumala! Mikä häväistysjuttu, jos tämä vain on totta!" Wayne Wayland siveli otsaansa.

"Oh, totta joka sana?" sanoi Cherry.

Seuranneen äänettömyyden vallitessa pienokainen soluttautui Constantinen käsivarrelta kannelle ja painautui äitiään vasten nähdäkseen kaikki nämä vieraat paremmin. Pienet kasvot olivat laihat ja alkuasukasten kuosiset vaatteet risaiset ja likaisetkin, mutta hipiä oli paljon vaaleampi kuin aleuteilla, niin ettei kukaan, joka hänet näki, voinut syntyperää epäillä. Merimiehet olivat ryhmittyneet ympärille ja katselivat näytelmää niin kiinteästi, ettei kukaan huomannut kanoottia, joka sujahti peräntakaa maihinmenoportaille.

Wayne Wayland oli kerrankin niin ymmällään, ettei hän tiennyt, mitä sanoa, eikä Willis Marsh, jonka pyöreähköt kasvot olivat kalpeat ja hiestä märät, voinut vielä käsittääkään kukistumisensa perinpohjaisuutta, vaan odotti pelokkaasti, mitä Mildred tekisi. Tämä loi häneen vihdoin leimuavan katseen, joka sai hänet tekemään viimeisen epätoivoisen ponnistuksen.

"Älkää uskoko häntä!" huudahti hän. "Hän valehtelee suojellakseen omaa rakastajaansa!" Hän viittasi Chakawanaan. "Tuo tyttö on lapsen äiti, mutta isä on Boyd Emerson!"

"Boyd Emerson kävi Kalvikissa ensi kerran viime joulukuussa", sanoi Cherry. "Lapsi on kolmen vuoden ikäinen."

"Täällä näyttää olevan minusta puhe", lausui samassa eräs ääni heidän takanaan. Emerson tunkeutui joukon läpi ja astui suoraan Marsh'in eteen. "Mitä tämä merkitsee?"

Mildred Wayland painoi vapisevan kätensä sydäntään vasten ja hengähti syvään. "Tiesinhän hänen tulevan."

Constantine puuttui nyt puheeseen ensi kerran ja lausui Mildrediin kääntyen:

"Tämä pienokainen herra Marshin. Hän lupaa otta Chakawana vaimokseen, mutta hän valehteli: hän otta teidät, koska te rikas tyttö" Hän kääntyi Marsh'iin päin. "Miksi te valehtelette?" Katse oli peloittavan julma ja uhkaava. "Sanoinhan teille kauan sitten minä tapan teidät, ellette huoli sisarestani."

"Nyt ymmärrän!" huudahti Boyd. "Sinä juuri annoit hänelle puukon iskun silloin illalla tehtaalla."

"Niin! Chakawana selitti hänelle mitä pappi sano vaimosta, joka ei pääse naimisiin. Sisareni sano hän mennä helvettiin, eikä siitä välitä, mutta pienokaiselle on väärin joutua myös helvettiin."

"Mitä oikein tarkoitat?" kysyi herra Wayland.

"Isä opettaa: jos valkoinen mies ottaa intiaaninaisen luokseen eikä mene hänen kanssaan naimisiin, niin tuo nainen joutu helvettiin tuhanneksi vuodeksi -- ehkä kahdeksi, kolmeksituhanneksi. Hän raukka ei saa milloinkaan nähdä Jeesuksen taloa. Ja se olla hyvin -- hyvin paha asia!" Sekarotuinen ravisti huolestuneesti päätään. "Chakawana hyvä tyttö ja käydä ahkerasti kirkossa -- minä anta papille aina paljon raha, mutta pappi sano se ei auta -- Chakawana mennä naimisiin, tahi pala helvetissä iankaikkisesti pienokaisen keralla. Chakawana kovin pahoillaan ja pelkää, sillä pienokainen viaton. Herra Marsh hän sano vain, että kaikki valetta; hän ei välitä vaikka pienokainen joutu helvettiin. Kuulittehan sen? Hän ei välitä pikku lapsestaan."

Constantinen silmät olivat kyynelöityneet hänen vaivalloisesti sanellun uskonnollisen luentonsa kestäessä.

"Chakawana kovin pelkää tuota pahaa paikkaa ja pyytä jälleen herra Marshia ottamaan hänet vaimokseen, mutta silloin Marsh lyödä häntä. Minä olisi tappanut herra Marsh'in, ja ellei herra Emerson tulla niin sukkelaan, herra Marsh mennä itse helvettiin."

Wayne Wayland kääntyi Marsh'iin päin.

"Miksi ette sano mitään?"

"Sanoinhan jo, ettei tenava ole minun!" huusi Marsh. "Ellei se ole Emersonin, se on Cherry Malotte'n."

"Naitteko sisareni?" kysyi Constantine.

"En!" sähähti Marsh. "Menkää helvettiin ja ottakaa lapsi mukaanne --"

Sekarotuinen hypähti samassa ilman pienintäkään varoituksen huutoa nopeasti eteenpäin, ja läsnäolijat näkivät jotakin välähtävän hänen kädessään. Emerson hyökkäsi häneen käsiksi, ja kaikki kolme kaatuivat kannelle yhteen rykelmään. Mildred kirkaisi, mutta merimiehet sysäsivät hänet sivulle, jolloin hän säikähdyksestä suunniltaan pakeni isänsä turviin koettaen kätkeä kasvonsa tämän rintaa vasten. Mutta jokin pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin paikkaan, jossa miehet taistelivat. Hän kuuli Boydin ärjäisevän merimiehille:

"Pitäkää varanne! Pois tieltä!" Ryhmä hajaantui, ja Mildred näki Boydin ja intiaanin päässeen jaloilleen ja paiskautuvan hurjasti painiskellen kajuuttaa vasten, jonka ikkunaruudut pirstoutuivat helähtäen säpäleiksi. Sekarotuisen kädestä vääntynyt puukko singahti kieppuen laidan, yli virtaan. Cherry Malotte syöksähti paikalle ja hänen äänensä kuullessaan Constantine rauhoittui heti.

Wayne Wayland riistihe irti tyttärensä käsistä ja kiiruhti merimiesten lomitse tunkeutuen kannella makaavan miehen luo, jonka hän oli määrännyt vävypojakseen. Emerson polvistui hänen viereensä ja nousi sitten nopeasti huudahtaen:

"Onko täällä ketään lääkäriä"?

"Tohtori Berry! Lähettäkää joku hakemaan tohtori Berryä! Hän on maissa!" huusi herra Wayland.

"Joutuin! Joku heti noutamaan tohtori Berryä!" käski Boyd.