Part 23

"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte poissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa." Mildredin äänessä ja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen kauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä aivan vastakkainen käsitys.

"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin, neiti Wayland."

Mildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki huvitti Cherryä suuresti.

"Olen ymmälläni", sanoi hän, "sillä en luullut, että olisimme toisemme ennenkin kohdanneet. Olette --?" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.

"Cherry Malotte, luonnollisesti."

"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä."

"Sepä ikävää."

"Pyydän anteeksi."

"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta."

Mildred hymyili kylmästi. "Ette kaikesta päättäen pidä hänestä?"

"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?"

"En ole alaskalainen, näettekös."

Cherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään Boydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna vieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei ollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin saatuaan kuulla totuuden.

"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin syytä?"

"Boydin?"

"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö -- puhuttelen häntä ristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa Boyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen."

"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?"

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma, että hän olisi siitä minullekin puhunut."

"Sitten ette tunne häntä."

"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä puolustamaan."

"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä kuultuanne totuuden."

"Minäkö? Ja miten?"

"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta vääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä auttamaan."

"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?"

"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole teidän -- teidän vaikutusvaltaanne."

Mildred kohautti olkapäitään. "Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä auttamaan?"

"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia."

"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat."

"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään", vastasi Cherry ylpeästi. "Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut ja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin yrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain se, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin ahtaalle."

"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh oli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen henkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen."

"Murhayritykseen?"

"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä."

"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?"

"Kyllä", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan sietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin häntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia, uskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän paremmin kuin hän. Mutta ei -- uskottelua se ei ollut. Sellaiseen oli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin tilanteen niin tukalaksi.

"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen", jatkoi Mildred, "ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen."

"Ette näe Boydia tänä iltana", sanoi Cherry.

"Kyllä."

"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla."

"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!" Toisen kasvojen ilme ärsytti Mildrediä.

"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee parhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa."

Mildred nykäisi niskojaan. "En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt tästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet saatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin."

"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset aivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja uhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla."

Mildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.

"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi." Päätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin kiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan kokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli saanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla tuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut pakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko ajan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia henkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli joutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän oli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä merkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua. Boydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi --

Constantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo kysyen:

"Kuka tuo on?"

"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine."

"Umph!"

"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä omistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä -- tiedätköhän, mikä rautatie on?"

"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?"

"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin sinä minulle."

Ollen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja Constantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.

"Hieno neiti", myönsi hän. "Paljon kaunista silkkiä hänen yllään."

"Silkkiäpä hyvinkin."

"Hän kauniimpi kuin te", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti. "Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra Marshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään."

"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on ja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin."

Sekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti jalkineiden pehmoisten pohjien alla.

"Herra Marsh aikoo _naida_ hänet?" toisti hän ikäänkuin korviaan epäillen.

"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun -- he tahtovat molemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet, viekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan -- ymmärrätkö?"

"Minä ymmärrän", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka oli alkanut mennä. "Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin teidän kanssa."

"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia."

"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?"

"Silloin ottaa herra Marsh hänet."

Hetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: "Arvelen Marsh kirotun paha mies."

"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra Emersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on."

"On sangen hyvä teko -- mennä naimisiin", sanoi Constantine hämärästi. "Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse naimisiin."

"Sitä en usko", nauroi tyttö.

"Se on totta", vakuutti toinen itsepäisesti. "Hän, pappi, sano niin, ja pappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen menemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule pienokainen, hän myös mennä helvettiin."

"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän tekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen lakiaan."

"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei nähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko se totta."

"Kyllä -- tavallaan."

"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!" huudahti Constantine kiihkeästi.

Boyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja sähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen tärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut ikävöiden _The Grande Dame'n_ kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi työhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se oli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran toden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka miehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan saalista oli juuri saapunut padolta.

Kymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin asuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään iloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa veroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta vahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen ennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä -- hiili, teräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän saattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.

"Sormeton" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen puku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.

"Minne matka?" kysyi Boyd.

"Vierailulle."

"Laivalleko Clyden keralla?"

"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen omasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin että menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku näppärä perijätär siepattavissa." Hän iski merkitsevästi silmää. "Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin morsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin miljoonan."

Boyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea matkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan hetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun reunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja nautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.

Puku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että Fraser päätteli heti:

"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!" lausui hän sitten ääneen.

Tyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään, jolloin "sormeton" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu kädessään hänen lähettyville sanoen:

"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana päivä?" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: "Olen de Benville -- neworleansilaisia -- tehtaani on tuolla." Hän viittasi suuntaan; josta oli tullut.

"Niinkö?" virkkoi tyttö.

"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja."

Tyttö näytti hyvin huvitetulta.

"Luulin, että tehdas on herra Emersonin."

"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko hänet?"

Tyttö nyökäytti päätään. "Kyllä. Herra Clyden tunnen myös."

"Altoninko?" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. "Sittenhän meillä on yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit." Hän pudisti päätään paheksuvasti. "Oikea harminkappale se Alton."

"Pyydän anteeksi."

"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin kaltainen, joka onkin miesten mies -- kaikin puolin all right. Pidän hänestä paljon."

"Tunnetteko hänet lähemmin?"

"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari." Tytön kasvojen ilmeestä Fraser päätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: "Autan aina mielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan heille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta chance = onnenkauppa, sattuma] de Benville -- aina valmis tilaisuuden tarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?"

"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä."

"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein. Hoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet pitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin asiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat ajattelemattomia." Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut kaiken maailman viisauden. "Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi, ja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta jos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja."

"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista."

"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa", vastasi Fraser nopeasti.

"Onko -- onko herra Emerson sairas?"

"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen luolaan."

"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan."

"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin aamukävelylleni."

"Missä hän on sitten ollut koko yön?"

Äänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. "En tiedä", vastasi hän rauhallisesti, "enkä välitäkään. Minulle on aivan saman tekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa tehtävänsä moitteettomasti." Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään urkituksi.

"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia", virkkoi tämä hetkisen kuluttua.

"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?"

"Tuskinpa."

"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois."

"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä paljon."

"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari."

"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?"

"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla tukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen tarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman mitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät persikat."

"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä."

"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista pitemmät", vastasi Fraser hilpeästi, "mutta Emerson on kova kuin kallio. Häntä ei voi mikään järkyttää."

"Tyttö on harvinaisen kaunis", huomautti toinen jäykästi.

"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta -- vaaleaverisistä en välitä." Fraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja pyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. "Tummat ovat aina olleet heikkouteni -- suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän."

Tyttö kokosi kukkasensa ja nousi.

"Nyt minun täytyy mennä."

"Tulen kanssanne." Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.

"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin."

"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni --" Fraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin jäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.

"Kiitoksella kuitattu", mutisi hän yksin jäätyään. "Jäykkä kuin suolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on."

Ylempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären ja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari minuuttia.

"Hyvä on", sanoi Clyde, "menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte muusta huolen."

Mildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti: "En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan."

Clyde vastusteli heikosti. "Ehkä erehdytte ja --" Vihainen käden liike pakotti hänet vaikenemaan.

"Se on minun asiani. En voi sietää häntä."

"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille."

Kun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi neiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja suuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.

Boyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään iltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas hellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta mieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa kuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen lopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.

"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne", ilmoitti mies.

"Neuvo konttoriin." Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen rakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in. Vanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:

"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan tehdastanne."

"Se ei ole myytävänä."

"Onko saaliinne suurikin?"

"Ei kuulu syrjäisiin." Boyd kääntyi herra Waylandiin. "Enpä odottanut näkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?"

"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas, joten minulla on oikeus nähdä paikka."

"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?"

"Kolmekymmentä viisi." Wayland heitti pöydälle tukun papereita. "Ja Chicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille, että saatte minusta aikanaan kuulla."

"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?" sanoi Emerson. "Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella olevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi."

Vanhus hymyili julmasti: "Minua ei ole petetty."

"Sitten on Clyde myynyt!" huudahti Boyd.

"Niin. Maksoin hänelle kymmenentuhatta dollaria, minkä summan hän oli sijoittanut yritykseen, ja otin omalle nimelleni ne kaksikymmentäviisi osaketta, jotka tyrkytitte Mildredille."

"Mildredille!" Emerson hätkähti kuin piiskaniskusta. "Oletteko järjiltänne? Eihän Mildredillä ole -- Alton ei sanonut kenen rahat olivat!"

"Älkää väittäkökään, ettette tiennyt sitä!" tiuskaisi Wayland. "Kun olitte väsyttänyt kaikki ystävänne, lähetitte tuon hutiluksen tyttäreni puheille tietäen, ettei tämä voinut kieltäytyä."

"Mistä saitte tietää, että hänellä oli osakkeitani?"

"Hän kertoi itse."

"Sitä en usko. Ellei hän ole asiasta ennen puhunut, niin hän on nytkin vaiti, ja väitteeseenne, että olisin tyrkyttänyt hänelle osakkeitani, vastaan vain, että hän on toiminut omasta vapaasta tahdostaan. En ole osannut uneksiakaan, että nuo kaksikymmentäviisituhatta dollaria olivat hänen. Mitä aiotte nyt tehdä?"

"Uhraan tuon summan kymmenkertaisesti, pelastaakseni tyttäreni."

"Minulla ja ystävilläni on vielä osake-enemmistö."

"Ystävillänne!" huusi herra Wayland. "Murskaan teidät ja teidän ystävänne, vaikka siihen menisi koko omaisuuteni."

"Vastenmielisyytenne minua kohtaan käsitän, mutta kumppanini eivät ole teille mitään pahaa tehneet."

"Kumppaninne! Ja ketä he ovat? Henkipatto pahantekijä, joka on vannonut murhaavansa Willis Marsh'in, ja eräs tanssipaikkojen irtolaisnainen."

"Varoitan teitä!" huudahti Emerson jyrkästi.

Vanhus heilautti kättään. "Tiedätte kyllä, kuka ja mikä hän on."

"Entä te? Sanokaa sitten minullekin."

Wayne Wayland käänsi selkänsä voimatta enää puhua kiukultaan. "Ettekö sitä todellakaan tiedä?" kysyi Marsh'in pehmeä ääni.

"En."

"Minua hämmästyttää, ettette ole milloinkaan kuullut hänestä ylimaissa ollessanne", sanoi Marsh. "Hän oleskeli kullankaivajien leireissä ja eli kuten muutkin sellaiset naiset. Korttipelissä vertaistaan vailla, jonka kerrotaan pitäneen pelihelvettiäkin eräässä suuremmassa leirissä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Seattlessa sain kuulla hänen koko tarinansa. Hän on -- no niin -- aivan yleisesti tunnettu."

"Tuota samaa kerrotaan melkein jokaisesta Alaskan naisesta."

"En tullut tänne hänestä väittelemään", keskeytti herra Wayland.

"Olette jo puhunutkin tarpeeksi, niin ettei todisteita tahi anteeksipyyntöjä lainkaan tarvitakaan."

"Jos todella haluatte todisteita, niin onhan oma suhteenne häneen jo kyllin pätevä. Mildredkin on jo kuullut siitä."

"Hänelle voin selittää asian parilla sanalla."

"Samalla voitte ehkä selittää, mikä sai Hilliardin tekemään niin odottamattoman käänteen, mutta luultavasti ette tiedä siitäkään mitään. Miehillä, jotka ottavat vastaan rahoja tuollaisilta naisilta, on oma erikoinen nimityksensä."

Emerson kalpeni hirvittävästi ja huudahti:

"Tarkoitatteko, että -- että lähetin hänet Hilliardin luo?"

"Hilliard sanoi sen melkein peittelemättä. Ihmettelettekö siis, että olen halukas uhraamaan vaikkapa koko omaisuuteni suojellakseni tytärtäni teidän kaltaiseltanne mieheltä? Nujerran teidät. Minulla on jo yrityksessänne jalansija, eikä kauan viivy ennenkuin olen karkoittanut teidät kokonaan, minkä teen, maksoi mitä maksoi. Potkaisen teidät takaisin katuojaan, josta olette kotoisinkin."

Boyd kuunteli hämmästyksestä sanattomana tuota hillitöntä raivonpurkausta. Vanhus oli varmaankin menettänyt järkensä.

"Tätä ette tullut tänne minulle sanomaan", lausui hän viimein.

"En. Tulin Mildredin puolesta ilmoittamaan, että hän sysää teidät kerta kaikkiaan luotaan."

"Sanokoon hän itse minulle sen. Välittäjistä en välitä, sillä voin selittää kaikki."

"Sitä odotinkin. Jos haluatte kuulla hänen omat sanansa, lukekaa tuosta." Vanhus lennätti vapisevin sormin pöydälle kirjeen. "Lukekaa!"

Boyd avasi kuoren ja luki kirjeen, jonka käsialan hän niin hyvin tunsi. Kirje kuului:

"Parahin Boyd!

Olen viime aikoina tullut siihen vakaumukseen, että olemme tehneet suuren erehdyksen. Yksityiskohtiin kajoaminen on tarpeetonta, joten säästykäämme molemmin puolin siitä kidutuksesta. Tiedän kaikki, mitä isä tulee sinulle sanomaan, ja tunnen samoin kuin hänkin, niin ettei pitempiä selityksiä kaivata.

Mildred."

Boyd rutisti kirjeen palloksi ja heitti luotaan.

"Hyvin saneltu", lausui hän tyynesti, "mutta minä kerron hänelle totuuden, ja hän --"

"Ettepäs. Ette edes näe häntä enää. Olen pitänyt siitä huolen. Mildred on nyt kihloissa Willis Marsh'in kanssa, niin että pysykää poissa. Kihlaus on julkaistu kaikille ystävillemme laivalla."

"Sanon teille, etten huoli erokirjaani keltään muulta kuin häneltä itseltään. Tulen illalla laivaan."

"Minulla ja herra Marsh'illa lienee siihen myös jotakin sanomista."

Boyd pyörähti Marsh'iin päin niin hirmuisella katsannolla, että tämä peräytyi pari askelta.

"Jos asetutte tielleni, pieksän selkänne kirjavaksi, kunnes ulvotte kuin koira!"

Marsh'in punakat kasvot kalpenivat ja kieli kävi äkkiä niin kuivaksi, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta Wayne Waylandiin eivät uhkaukset tehonneet.

"Varoitan teitä vielä kerran pysyttelemään poissa tyttäreni lähettyviltä!" huusi hän raivoisasti.

"Ja minä vannon, että tulen tänä iltana laivalle aivan yksinäni." Trustin pääjohtaja kääntyi ja poistui adjutanttinsa seuraamana sanoja enempää tuhlaamatta.

XXVI.

TILINTEKO.

Tullessaan jokapäiväiselle käynnilleen Cherry Malotte näki Willis Marsh'in ja herra Wayland'in juuri lähtevän tehtaan laiturista, minkätähden hän kiiruhti päärakennukseen ihmetellen, mitä oikein mahtoi olla tekeillä. Kaikkialla oli yhtä kiire kuin eilen illallakin ja hän näki, että miehet olivat olleet työssä koko yön. Toiset lopen uupuneet olivat heittäytyneet mikä mihinkin pitkälleen saadakseen hetkisenkin levätä, ennenkuin työnjohtaja potki heidät paikoilleen takaisin. Kiinalaisten kädet liikkuivat samassa nopeassa tahdissa, ja keltaiset kasvot olivat ponnistuksesta ja väsymyksestä kalpeat; perkkauspöytien ääressä työskentelikin vielä eilinen miehistö käyden urhoollisesti kalakasojen kimppuun, jotka eivät näyttäneet lainkaan alenevan. Toiset alkoivat jo keskeyttää ja horjuivat parakkeihinsa, toisten jatkaessa itsepintaisesti jalat pitkästä seisomisesta ja suolaisesta merivedestä niin turvonneina, että jalkineet oli täytynyt viiltää auki.

Boyd seisoi konttorin ovella ja kertoi muutamin sanoin herra Waylandin uhkauksesta.

"Luuletteko hänen voivan tehdä meille vahinkoa?" kysyi Cherry huolestuneesti.

"Sitä en epäilekään."

"Sanokaahan -- minkätähden kääntyi hän teitä vastaan näin äkkiä? Mikä sai neiti Waylandin suuttumaan teille?"

"Siihen on minun hieman -- hieman vaikea vastata."

"Kuinka niin? Olenhan yhtiön osakas, jonka pitäisi saada tietää kaikki. Te, George ja minä liittäydymme nyt entistä lujemmin yhteen, niin että älkäämme salatko toisiltamme mitään."