Part 22

"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?" kysyi Boyd.

"Tietysti", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.

Boyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli voittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan vierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli päätään pudistellen.

"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit, enkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd. Vastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin, että olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla varmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole sinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun tarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan paljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on."

"Suurempia!" huudahti Boyd. "Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein ja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle hengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee kymmeneenmiljoonaan dollariin."

"Oh, antakaamme tilaston olla", sanoi Mildred torjuvasti, "saan siitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes verrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin; häntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd, mutta silmäilehän pukuasi." Hän purskahti nauruun. "Näytäthän aivan tavalliselta työmieheltä."

Boydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten karkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä puhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki ohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja ujostuttaa.

"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani", myönsi hän nolona, "mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun."

"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He luulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja."

Boyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta Mildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa huolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi. Hän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen puheenaihetta:

"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?"

"Kuka?"

"Cherry Malotte."

"Niin. Mistä sen tiesit?"

"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte saapuneet tänne samalla laivalla."

"Aivan oikein."

"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli kerallasi Seattlessa?"

"En tiedä -- en tullut sitä ajatelleeksi." Mildred silmäili häntä kylmästi.

"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?"

"Mistä tämä uteliaisuus?"

Tyttö kohautti olkapäitään. "Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti minua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan tuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle. Olisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei luultavasti tule, vai mitä arvelet?" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin levottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.

"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään", vastasi hän. "Cherry Malotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä, keksi joku toinen keino."

"Kuinka niin?" Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin vain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta."

Tytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan, minkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin alkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei hän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei ollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja välinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.

"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta", virkkoi hän vihdoin. "Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan entisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein aika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin hauskoja."

Samassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin kajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:

"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä."

"Milloin saan taas tavata sinua?" kysyi Boyd nopeasti.

"Tule illalla takaisin."

Boydin silmissä leimahti, kun hän vastasi: "Minä tulen."

Toiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:

"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää."

"Herra Wayland on kajuutassa", huomautti Marsh auttaen naisia veneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään jäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.

Herra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli valmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta odottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita raajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta salonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu pöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat tupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat täynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta häämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi suloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon pehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.

Herra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.

"Minulla on teille paljon sanottavaa", alkoi Emerson, "ja pyytäisin, että kuuntelisitte loppuun saakka."

"Alkakaahan."

"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin epäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian mies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen menettelytapojaan minua kohtaan."

"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes hän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla."

"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet saapuville, jos niin tahdotte."

"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte."

"Oikeutta."

"Muistattehan sopimuksemme?"

"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta."

"Toisin sanoen jotakin palvelusta."

"Sitä se ei mielestäni ole."

"Hyvä. Jatkakaahan."

"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään, käsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin --"

"Oletteko te menetellyt rehellisesti?" keskeytti vanhus nopeasti.

"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin jo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis Marshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin Seattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia: laiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät huolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä, ja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä rannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain vastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan kaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina kintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä seurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi henkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma."

Herra Wayland hymyili. "Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä tuon lakkolaisen kuolemastakin?"

"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun niskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta? Kun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä hanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni kelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen, sillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä, jolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa, niin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen -- sulaa kiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja tilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja uhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset olisi totelleet.

"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan ja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä, eikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu -- eilen illalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta miestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille kaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän mahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut -- ei kilpailun takia, vaan henkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko ajan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen menettely lopu, olen mennyttä."

"Niinkö?"

"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani säilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön kykenemättömät."

Trustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua kertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen kylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:

"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis Marsh on mies paikallaan."

Tästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd huudahti:

"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?"

"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta saamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa kaiken vastustuksen."

"Tuon kaiken käsitän", sanoi Emerson terävästi, "mutta pitääkö minun myös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan minut?"

"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin, ettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne vastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä pulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta sangen helposti."

"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin miksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut koko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?"

"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset."

"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?" Boyd alkoi menettää malttinsa.

"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää alusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi miesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen päinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet, etteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän otti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan tiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten, että teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä haluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys mistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen. Valituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin puoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh on koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden kuitannut välinne."

"Kuinka niin?"

"Iskemänne haava on vieläkin siteissä."

Emerson hypähti seisoalleen.

"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on valehdellut teille."

"Emme rupea nyt siitä väittelemään", huomautti Wayne Wayland lyhyesti. "Mitä haluatte minun tekevän?"

"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle."

"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät."

Emerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. "Siihenpä taidamme lopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä vääryyttä.."

"Kieltäydyn." Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset, terveet hampaansa napsahtivat yhteen. "Saatte nyt aivan ansionne mukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun olitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään moitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta ristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua."

Boyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja hänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:

"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian mies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan. Mutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut ohjeitanne alusta alkaen."

"Uskokaa mitä haluatte."

"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole vielä päättynyt."

"Vastarintanne ei hyödytä mitään." Herra Waylandin piirteet olivat kuin rautaan valetut.

"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt voitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken läpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!"

Wayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:

"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte minua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin."

"Rohkeata puhetta!" virkkoi vanhus. "Mutta teillä on sadantuhannen dollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä aikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut."

"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!" huudahti toinen. "Mutta asian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän rahaa ja he kyllä tukevat minua."

"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te."

Emerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:

"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua asioihini, niin --"

Wayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät liekehtien.

"Tiehenne laivasta!" jyrähti hän. "En salli itseäni loukattavan, enkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin halusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!" Hän ojensi suuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet napsahtelivat. "Noin minä teidät rusennan!"

Boyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.

"Tehtaalle!" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat rypyssä _The Grande Dame'een_, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi rauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan hän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen ymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt oli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko taipua tahi -- Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä -- kostaa. Hänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta hän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi senkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen. Hänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän taistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä; seikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin sitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne Wayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.

Hetki oli hänen elämänsä synkin ja -- kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä eivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin lähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä entistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän on sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja velttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin tehdessään.

Mutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys muuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet särkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin, ja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja katoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia katkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä ääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän kuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla. Hän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka autteli lotjan tyhjentämisessä.

"Mistä -- mistä nämä kalat?" huudahti hän hengästyneesti.

"Padosta." George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. "Ne tulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee tuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta tämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon sirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka eivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä ei näe kuin kerran eläissään."

"Laskelmamme pitävät siis paikkansa -- saamme mitä tarvitsemme?"

"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt löytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin koko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme enää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo vuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko pohjolassa." Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään joka oli paljas melkein olkapäätä myöten. "Rakensimme tämän tehtaan keittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon teille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?"

"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!" Emersonin päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.

"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot lahovat paikoilleen." Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. "Olemme voittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!"

"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!" ärjäisi Boyd kuin unesta heräten. "Joudu, joudu, George!" Hän kääntyi ja kiiruhti tehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren, ettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä kukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella, astuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.

XXV.

MUSERTAVA ISKU.

"Olen kuullut uutisen!" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin päivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa. "Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa", vastasi Boyd.

"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman käytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin huutaa; haluan puhella kanssanne."

"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia", sanoi Boyd saatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden leimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin johonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. "Mutta mielelläni istahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon."

"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?"

"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi, etten tohdi poistua tunniksikaan."

"Aivan liikaa yhdelle miehelle", sanoi Cherry.

"Oh, nukun huomenna."

"Näittekö -- hänet?"

"Kyllä."

"Hän lienee teistä sangen ylpeä", sanoi Cherry hartaasti.

"Luulen, ettei -- ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä ponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut sellainen kuin olin toivonut."

"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?"

"Siitä en puhunut hänelle mitään."

"Miks'ette?"

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?"

"Mitäkö" -- Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen -- "hän voisi tehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia vastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah, olisinpa vain hänen sijassaan!"

"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla -- se ei johtuisi hänen mieleensäkään -- joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään." Boyd punastui kiusallisesti. "Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen padon." Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen kohtauksen.

"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät", virkkoi Cherry, "mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa. Nyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta vastustuksesta huolimatta."

Boyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se vaivasi häntä. "Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa"? kysyi hän.

"Oletteko nähnyt Chakawanaa?"

"En."

"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä löydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa -- olen kovin levoton."

"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?"

"Constantineko? Constantinehan on täällä."

"Tänään en ole häntä nähnyt."

Cherry nousi hermostuneesti. "Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He ovat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia."

"Olette nyt aivan yksin kotonanne", sanoi Boyd miettivästi. "Eiköhän olisi parasta, että tulette tänne."

"Eikö mitä."

"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan turvaton." Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa ja lähestyi rauhallisesti.

"Jumalan kiitos"! huudahti Cherry. "Hän tietää kyllä, missä toiset ovat."

Mutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine vain: "En tiedä. En nähnyt Chakawanaa."

"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään."

"Hm! Luulen he all right."

"Tässä piilee jotakin", sanoi Boyd. "Missä olet ollut koko päivän?"

"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen. Chakawana myös pian kotona."

"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla ja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan."

Constantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla valtiattarensa keralla rantaa ylös.

Kun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä pienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka katselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö, jota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun maalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki erään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä kivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi vaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.

Cherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen tielleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo ränsistyneeltä näyttävä rakennus on?" Hän viittasi ylöspäin.

"Kreikkalaiskatolinen kirkko."

"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?"

"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä nyt jumalanpalveluksiaan."

"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava." Hän katsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn urheilukenkiin. "Asutteko täällä?"

"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla."