Part 21

"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."

Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.

Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:

"Tahdomme tämmöisiä rahoja."

Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi. Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:

"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."

Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai, mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.

Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.

Balt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin miesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli saarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli lopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat saaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin rakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että tilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän pihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin, Boydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja soutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan alkuasukkaat palaamaan.

Tyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen, kun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.

"Minne menette?" kysyi hän.

"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja --"

"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan." Hän katsahti arasti taaksensa.

"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?"

Tyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.

"Ketä?" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen kirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi huomauttaen Boydille:

"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset viime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka on ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on nyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään ja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että aivan hermostuttaa." Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja riensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. "Eikö hän ole sievä?" lisäsi Cherry. "Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää."

Kylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet mukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa, kuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille tohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja työnantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka eivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja olkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.

"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä", virkkoi Cherry lopuksi.

"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi", vastasi Boyd alkaen menettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. "Käskekää heidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen, vaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen." Mutta joukkoon ei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo ihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.

"Näitä raukkoja ei voi moittia", sanoi Cherry. "He ovat oppineet pelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli, niin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta, nääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!" Tyttö polkaisi vihaisesti jalkaansa. "Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin todellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää mitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani."

"Samoin minäkin", huokaisi Boyd. "Näiden viidenkymmenen aleutin avulla saimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!" Hän heilautti käsiään toivottomasti. "George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit ovat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä."

"Laiva! Mikä laiva?"

"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten päämiesten ja -- Mildredin keralla."

"Tuleeko -- tuleeko neiti Wayland tänne?" kysyi Cherry jäykästi.

"Kyllä."

"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?"

"Luulin sen olevan teille samantekevää."

"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta saakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?" Katse painui alas ja piirteet kovettuivat.

"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään tavalla."

"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne", sanoi Cherry vihaisesti. "Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä, vaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain välikappaleita -- George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette valmistautunut vain tuota hetkeä varten." Hän naurahti katkerasti.

"Nyt ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Neiti Wayland --"

"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin vapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan, ja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme joutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät."

Boyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen puhua.

"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä riemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti iloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille täydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä väistyn. Ymmärrättekö?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin aivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.

"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa", vastasi hän rauhallisesti, "ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään vastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun hanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän kaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus."

"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä"? kysyi Cherry. "Niinkö vähän hän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala asemanne on."

"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin. Hän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan luomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes ajatellakaan sinnepäin -- hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin vastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa hänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei siedä velttoja henkilöitä."

"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään nainen -- hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa, luuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä? Jos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin neuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai odotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni astumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin tuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En konsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä hänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on -- rahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat vastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin heittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin ja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä auttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän seuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä."

Sanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.

"Tätä ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Olette alkuperäinen ja vapaudessa kasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus on hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli ensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä, oloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä toisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun tiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan."

Cherry nykäisi niskojaan. "Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on aina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on -- en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen tehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää, vaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä."

"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?" kysyi Boyd äkkiä.

"Kyllä", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka syvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. "En ole Luojan kiitos, noita keinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!" Punaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.

"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä", sanoi Boyd. "Mutta hän rakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy olla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella."

Cherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä koko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin uskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään vaitioloa rikkoa.

"Sormeton" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. "Missä helvetissä olette ollut?" huusi hän.

"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?"

"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten."

"Mikä hätänä?"

"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin miesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin laidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta hankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat."

"Särkiltä meitä ei karkoiteta", kiljahti Boyd. "Hoilaan rantamiehet heti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki saatavilla olevat miehet."

"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa."

"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa."

Hän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet saapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari vahtia tehdasta vartioimaan.

Lahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä hämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa puolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja sauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta sankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti silvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien kölien alitse.

XXIV.

"THE GRANDE DAME" SAAPUU.

Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan. Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.

Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista ilmestystä.

Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen. Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen. Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa -- hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi, paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen kimaltelevat messingit. _The Grande Dame_ oli jo niin lähellä, että koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt. Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien vielä nukkuvan. _The Grande Dame_ liukui ohi hänen seisoessaan siinä sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.

Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.

"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.

"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."

Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.

"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."

"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."

"En välitä. Menen padolle."

Emerson kohautti hartioitaan.

"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan."

"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan nähnyt lohien tekevän näin", murisi Balt. "Elleivät ne tänään kulkeudu patoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin puolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin." Sanoja seurasi sarja synkkiä kirouksia. "Teimme sittenkin erehdyksen toissa päivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään liian myöhäistä."

"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen kuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän tiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja kerron kaikki."

"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?"

"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia -- tuumia tuota ehdotustanne. En suoraan sanoen pidä siitä."

"Ei teidän tarvitsekaan", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi, niin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. "Olen pohtinut asiaa koko yön ja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka tapauksessa langettanut ja -- te olette minua nuorempi, jolle semmoinen ei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten hyvänsä."

Boyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.

"Ei, Balt", lausui hän; "murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan rikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani, enkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin teitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Onpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen tyttärensä on, näettekös -- tuota noin -- tahtoisin -- tahtoisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Balt katsoi häneen kiinteästi. "Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne niin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni tieltä pois -- hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan sitten minulle, mitä vanhus sanoi."

Boyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi, etteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään järkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että jos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä tätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä nyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi itsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta ellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi enää mitään syytä säästää vihollistaan.

Tehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja kiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski hänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista haukattuaan.

Matkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet vallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi kerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä kerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet jälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta ajatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin toivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään; ettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies, joka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo näyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea tehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.

Willis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten seurassaan joku kolmaskin -- Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon vartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred huomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.

Hän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja jäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden liuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet tuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä vuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen tuli ja hymy oli vain hänelle.

Boyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt huomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja viileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili hänelle.

Alton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän kätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi mennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen. Vanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä sanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti ja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle alkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta huomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä olan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen sävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi ollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava. Vieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella ympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen huomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan. Keskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi vaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät pitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen yhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli vain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle tutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin että Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken lemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen itse viereen.

"Vihdoinkin"! hengähti hän. "Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin."

"Niin, Boyd."

"Oletko iloinen?"

"Kyllä. Ihana matka."

"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet todellakin täällä -- etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."

"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"

"Hyvin -- niin ainakin arvelen -- en ole, näet, joutanut lainkaan itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.

Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.

"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."

"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"

"En vähintäkään. Entä sinä?"

Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä; "käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon nääntymäisilläni."

Kukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman vastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin liikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa poskille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.

"Olet aina sama", hymyili hän. "Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut. Täällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä. En ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi."

"En välitä --"

"Mutta minä välitän."

"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen saanut aikaan."

"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia."

"Marshia!"

"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa sitten syömme aamiaisenkin -- minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!" huudahti hän valittavasti. "Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain säilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa puheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot -- muusta en ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja isä on tietysti koko joukon pahin."

Boyd katsahti rannalle. "Et ole vielä nähnyt minun -- meidän tehdastamme."

"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin toisetkin." Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Ainoa, mikä niissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla kiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset piippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman hullunkuriset." Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin että rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin toivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan samanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt pitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.

"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin näkeväni sinut", virkkoi hän.

"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta untani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin."

Boyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili taampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.