Part 2

"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."

"Nythän tulee jo pimeäkin."

"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."

Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.

Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti Emerson. "Maksamme hyvin."

"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.

"Miks'emme?"

"Ei ole tilaa?"

"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"

"En tiedä."

"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.

"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.

"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.

Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.

"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."

"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa vastattu.

"Autio! -- ja sen he tiesivät."

Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin pysähtyivät kehoituksetta.

"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä, lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti, ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas, vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet, vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.

Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen, joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin silmin.

"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan", lisäsi hän naiseen kääntyen.

Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta suloinen lämmin hohti joka taholle.

"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori, melkeinpä tyttö vielä -- alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle sykerölle niskaan.

"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.

"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.

"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan on ruokaa", -- hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.

Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta: "Constantine! Constantine!"

Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.

"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser. "Hyvää iltaa, Constantine!"

Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.

"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."

Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"

Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu, ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän -- ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille jotakin syötävää. Sukkelaan!"

Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.

"Constantine", lausui ääni.

Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.

"Mistä on kysymys?"

"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette, ja minä heitän heidät ulos."

"Pyydän -- pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson -- "tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me olemme aivan uuvuksissa -- kukaan ei ole huolinut meistä -- muuta neuvoa ei ollut --"

"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.

"Niin."

"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti. "Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."

Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle, jolloin nämä poistuivat huoneesta -- Constantine vastahakoisesti kuin vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.

"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson. "Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton, kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:

"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."

"Ellei -- tuota noin -- isällänne --"

Tyttö pudisti päätään.

"Ellei miehellänne -- haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi päiväksi. Maksusta --"

Tyttö auttoi häntä jälleen.

"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."

"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti, "ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."

"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian, että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että Emerson joutui jälleen hämilleen.

"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?

Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä on herra Emerson, ja minun nimeni on French -- Virginian Frenchejä, tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein kunnon väkeä."

Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:

"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser -- 'sormeton' Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin kynsiin joutumasta."

"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia papereita, siinä kaikki."

"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään kohauttaen.

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"

Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti huvitti, keskeytti väittelyn.

"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet", lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."

"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta", huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.

"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo ennemmin sanoa."

"Ch--", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö kääntyi samassa häneen päin.

"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"

"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri, vaikka hän onkin auttamaton nahjus."

"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", -- hän katsahti tyttöön -- "mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."

"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.

Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa äänettömään vihellykseen huomauttaen:

"No, jopa jotakin!"

"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.

"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin kunnioitettava henkilö."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"

"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.

Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi, mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi valmistautumaan päivälliselle.

Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu, pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa, joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat hyvää makua.

Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat. Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja sanattomina.

"Tämähän on aivan -- aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole esiintymiskunnossa."

"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."

"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki. "Mistä tämä kaikki on kotoisin?"

"Toin tavarat mukanani Nomesta."

"Nomesta?" huudahti Emerson.

"Niin."

"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten tavannut teitä siellä."

"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu, nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen? Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin? Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä synkäksi.

Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä, niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt kasvoilleen.

"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan. "Mistähän se mahtaa johtua?"

"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää kultaa näiltä seuduilta."

"Niinkö?"

"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää vieraita asettumasta tänne."

"En oikein käsitä --"

"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa, jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä, miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."

"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"

"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat työmiehiäni varten."

"Työmiehiänne?"

"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa. Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa kullanetsintäretkillä."

"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.

"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat, minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla, ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."

"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?" kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori nainen oli nyt kokonaan vallannut.

"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh -- Willis Marsh, eikä hän ole luonnollisestikaan minun ystäväni."

"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin kaadumme'."

"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan, joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi. Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä -- aamulla näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja, ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en sittenkään säikähtänyt, surmasi hän -- olette ehkä kuullut siitä -- yhden mieheni."

"Mahdotonta!" huudahti Boyd.

"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."

"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"

"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin -- hän oli viinaan menevä -- ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.

"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja sitäpaitsi, _suunnitelmistani en aio luopua_" -- lasin kanta, jota hän oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki -- "en, vaikka mitä tapahtuisi."

Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön, joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen, mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään, Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista vastarintaa uhmaten -- sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin tarmokkaankin miehen kaikki voimat -- ja tyttöhän oli kuitenkin niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.

"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."

"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.

"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.