Part 19

Boydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan totesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata ajoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat saataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun oma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille, joka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet hämmästymään.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi hän.

"Perkata käsin", vastasi kalastaja.

"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä."

George irvisti. "Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain pyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun, niin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon viiltäjiäkin."

"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan."

"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että keksiköön Willis Marsh jotakin muuta."

XXI.

YÖLLINEN SEIKKAILU.

Heidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja näkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille mahtoi merkitä.

"Enpä tiedä", vastasi George tuijottaen tulijaan. "Ja tuolla näyttää olevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään."

"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä."

"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?"

Puolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan alemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.

"Olisihan minun pitänyt se arvata."

"Mikä sitten?"

"Marsh aikoo 'korkata' meidät."

"Mitä se on?"

"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten saaliimme."

"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"

"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella, hän saa tehdä mitä hyvänsä."

"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille saakka, saamme -- saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."

"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu, joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda, mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei meidän alueellemme tunkeuduta."

Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla tuntuvan tappion.

"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan; "milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen, että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut oikein."

"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt --"

"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä tiedetty mitään."

Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.

Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla, ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle, joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään tuntemattoman miehen kanssa.

Kalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi terävästi:

"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?"

"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan toverin kanssa."

"Kuka hän on?" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.

"Herra Marshin työnjohtajia."

"Tämä ei käy laatuun", sanoi Boyd jyrkästi. "Marsh'in väki on jo aiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni vetelehtiä täällä."

"Oh, ei mitään vaaraa", vastasi Larsen huolettomasti. "Tämän kanssa olemme kauan yhdessä kalastaneet." Ja ikäänkuin selitys olisi ollut täysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua Emersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut siihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.

Cherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa sydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.

"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme", sanoi Cherry asian kuultuaan. "Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa kaloja enemmän kuin tarpeeksi."

"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta."

"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan, maksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan."

"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme maksaa."

"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia käänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että suoriudutte voittajana."

Boyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön usko häneen virkisti häntä aina.

"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?" jatkoi Cherry.

Boyd pudisti päätään.

"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä eräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta kotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain nahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata hintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi ostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän saanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän koreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa nahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken vaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika."

"No eipä kumma!" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen laukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen mielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.

"Toivoisin olevani mies", sanoi Cherry. "Tämmöiset jännittävät liikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut jotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta."

"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan meikäläinen."

"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta."

"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin viisaasti ja moitteettomasti."

Cherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:

"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan pitkään aikaan."

"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he kertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain."

"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?"

"En -- enpä osaa sanoa", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen äänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus. "Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin --"

"Unet ovat siitä ihmeelliset", pisti Boyd väliin, "että ne toteutuvat."

"Eivät kaikki -- ihanat unet eivät ole sellaisia", virkkoi Cherry.

"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin."

"Olen menettänyt toivoni", sanoi tyttö surumielisesti päätään kääntämättä.

"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen suuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia, ja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa näyttäneet."

Tytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että hänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän puhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti häntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua kuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen yhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt, mahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän ajan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta mielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella tämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen kiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei puhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin hämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja mitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse peitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa, että tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun arkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa säilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä, sen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen hurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin eri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin henkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin lähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen tämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja tuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta poikaa -- ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä ajatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.

Ehkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön mietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen, joka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät laajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka, sitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin ohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta nuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa kokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn tyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi tulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat hiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn onnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain hetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain yksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt oli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan kulua mistään muusta välittämättä.

Soitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he siirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen ihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin kummallisesti viehätti.

Jostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä tämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö ovea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry päätään nyökäyttäen myöntyi.

He istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa huomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska havahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden, että taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein yhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.

"Viivähdinpä aivan liian kauan", virkkoi hän hymyillen.

"Odottakaahan. Haen teille sadetakin", sanoi Cherry hieman huolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.

"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta."

Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.

"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.

"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut oppia tuntemaan teitä."

Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.

Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin, hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan, että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit tyynnyttääkseen.

Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä, kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa, jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen, jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen. Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.

Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen. Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä -- juuri sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton, sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä, vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää, joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen äänettömästi kuin varjo -- hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin. Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille, mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin. Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät, ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari unenpöpperöistä miestä kintereillään.

Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta, joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen. Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs lähellä oleva ovi oli vielä auki.

Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:

"Hän -- tuossa -- aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen haavoittunut."

Boyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.

"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin --"

"Hän valehtelee!" huusi Marsh kimeästi. "Katsokaa! Hän löi minua puukolla."

"Sitä en tehnyt", toisti Boyd lujasti, "enkä tiedä, kuka häntä iski."

"Kuka se sitten oli?" kysyi joku.

"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan varassa, ettei murhaa tapahtunut", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.

"Tämä käy teille kalliiksi", uhkasi kolmas.

"Kuulkaahan nyt", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan. "Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin erään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin häntä pahoinpitelemästä."

"Naisen!" huudahtivat miehet.

"Kuten sanoin."

"Mihin hän on hävinnyt?"

"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka tielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin." Boyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.

"Valetta!" kiljahti Marsh.

"Totta joka sana", väitti Emerson lujasti. "Hänellä oli sitäpaitsi eräs mieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?"

"Mistä minä sen tietäisin."

"Älkää valehdelko."

"Olen haavoittunut", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään miestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: "Mitä te töllistelette? Köyttäkää hänet."

"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko", sanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. "Tarkastakaa minut, jos haluatte." Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.

"Onhan siellä kuusipiippuinen", jurahti joku.

"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin", vastasi Boyd rauhallisesti.

"Hän on ehkä pudottanut puukon", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia permantoa toisten avustamana.

"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra Marshia", aprikoi Boyd. "Ehdin parahiksi näkemään, miten he painiskelivat."

"Täällä ei ole ollut ketään naista", ärjäisi Marsh.

"Eikä puukkoakaan", ivasi Boyd.

Miehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui totta, Marsh vai tuo vieras.

"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla joku kanssarikollinen", penäsi Marsh.

"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten te jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon rakennukseen." Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti huomattavasti nolostuvan. "Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla, että jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin todellinen syyllinen saataneen piankin ilmi."

Marsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:

"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa sitoa haavoja."

Enempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa jäljessä.

Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä. Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma. Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa menemään kuin alistui kuulusteluun.

Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa jotakin.

Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.

XXII.

HOPEAPARVI.

Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt, tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.