Part 17

Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella, oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta, josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä. Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi hiljaa:

"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.

"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne. Ymmärrättekö?"

"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:

"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä -- näin!" Hän siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta, jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"

"Entä te --"

Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.

"Luotan onneeni. Hyvästi."

Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden, jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.

"Oletteko herra Boyd Emerson?"

"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella", vastasi seikkailija töykeästi.

"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson."

Boyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän astui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen katsomaan toisesta ovesta.

Fraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. "Vangita minut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!"

"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti."

Boyd kuuli terävän huudahduksen -- "Käy kiinni, Bill!" -- ja sitten ankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin ja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä. Boyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser oli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt irti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin vainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet poliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli odottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa tilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota. Lakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi, kaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta ja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen poliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.

Nyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin suojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri joukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin luovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.

"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!" kiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille, josta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:

"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!" _The Bedford Castle'n_ kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja köysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä laidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd maihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta hän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan uhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä hengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta hänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys, että miehet katsoivat parhaaksi totella.

Ne kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita, kiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan merkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta korkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin iskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka häilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi puhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.

Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin, ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!" jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.

Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin. Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään syytä viivytellä.

"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa, kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi uskaltanut.

Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät, oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti kannelle.

Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa _The Bedford Castle_ merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni. Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen seurasi näytelmää alhaalla.

Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa iltataivasta vasten.

XIX

KAPINA TEKEILLÄ.

Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä, jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli huomattu.

"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.

"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."

"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis- ja vangitsemismääräyksen."

"Niin, jos erehdys on huomattu."

"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta väliä. Mutta siihen mennessä --" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.

"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.

"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin toisella puolella."

"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.

"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta." Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En -- en ole vielä milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."

"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.

"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele nyt vain omia etujani silmälläpitäen."

Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen, joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen, Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut mitään.

Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen, johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.

Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen, jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä yöksi.

"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä, nukkua ja vaikkapa -- laulaakin."

Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley, joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti yökaukoputkensa -- Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa astui kapteeni heidän luokseen.

"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä? No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"

"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.

"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."

Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. _The Bedford Castle'n_ valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:

"Ohoi! Mikä laiva?."

"_The Bedford Castle_, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni Peasley vastaan.

Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:

"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"

Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo, mutta Emerson hypähti hänen tielleen.

"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka ovat saaneet määräyksen vangita minut."

"Niinkö luulette?"

"Kysykää heiltä."

Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan alukseen:

"Keitä olette?"

"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"

"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.

"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.

"Erään matkustajanne -- Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"

"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään", pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen, mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.

"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun tuhoamisekseni."

"Mutta --"

"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"

Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla syntyi levoton hälinä.

"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:

"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."

"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.

"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan. Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen paikaltaan huohottaen:

"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"

"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä väkivoimalla pysähdyttää."

Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.

"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän maineen."

"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.

"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."

"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."

"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai kuinka?"

"Ei varmastikaan!"

"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta heidän yläpuolellaan.

Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?" karjaisi eräs ääni.

Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan, miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.

Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa brittiläisen muristessa:

"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."

Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"

Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan, ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön kannelle.

"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.

"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.

"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."

"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme sen seisaaltaan."

* * * * *

Viikkoa myöhemmin poikkesi _The Bedford Castle_ matkan varrella Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.

Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.

Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi _The Bedford Castle'n_ teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla, mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie taas sulkeutui.

Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin, ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle, joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne, ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.

Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman päässä lännessä jäissä kiinni.

"_The Juliet_", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön laivoja."

"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.

"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry. "Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä _The Juliet_ on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."

"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö -- tarkoitan, nouse -- vielä pariin kuukauteen."

Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.

Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd jälleen oma itsensä -- nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä, että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.

Pari päivää _The Juliet'in_ ilmaantumisen jälkeen he keksivät toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä, tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.