Part 16

Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat "järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.

Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi harmiksi.

Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin. Hän osoitti miehen kumppaneilleen -- Fraser ja Clydekin olivat uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen -- ja Clydellä oli heti suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali. Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."

"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.

"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen. "Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."

"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain sivustakatsoja enkä välitä tapella."

"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.

"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole _minun_ säilyketehtaastani kysymys."

Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen siten vain yltyessä.

Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget. Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.

Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta. Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen. Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon syöksyessä ohi.

Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui: nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.

Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään. Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:

"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun ensimmäiset iskut alkoivat sadella.

Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki, jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui. Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.

Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä, mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä laukaus -- ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa -- ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman" Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:

"Oletteko haavoittunut, Boyd?"

Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.

"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti päätään.

"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän. "Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."

Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla raahata häntä _The Bedford Castle'a_ kohti. He pääsivät onnellisesti aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä, öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.

"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt menen Georgea etsimään."

Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen: "Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"

Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten itse niiden päälliköksikin.

Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko lievempiä vammoja saaneita.

XVIII.

MARSH JOHDETAAN HARHAAN.

Seuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä, heidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja olla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä joka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka tehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun se jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä selkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä hyvänsä satamalaiturilla.

Asema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten renkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä tietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä, tavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan uskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.

Eräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu yritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen kuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt nähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu niin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä kerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen seuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh olisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä mitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että säilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei voinut vainoansa ulottaa.

Puolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi lastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui sellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen Marshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle, josta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri, joka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät milloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn vimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti kumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa laivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta hajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat vetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa kullekin paikkansa, kun "sormeton" Fraser uuden uutukainen puku yllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti maihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua hotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta matka-arkkua.

"Tuletteko mukaan?" kysyi Boyd.

"Tietysti."

"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto."

"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni."

"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi."

"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen sopimuksen, että saan majailla hänen hytissään."

"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?"

"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut jäädä tänne." Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. "En aloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti sanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on velvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin." Hän naurahti ja pani kätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: "Minusta ei ole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä pidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin vielä jokin tehtävä ilmaantuu -- eihän sitä osaa sanoa."

Emerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen omituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä ilahduttamatta.

"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko", sanoi hän sydämellisesti. "Olemme kaikki siitä iloiset."

Sille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan kalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen. Hälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja myöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se hirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.

Työnjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä häipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään; joukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija, ollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan järjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes saavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu, sillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa. Joukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa, ja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin säikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään kurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on "viiltäjiä", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia, kalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen peloittava ase.

Japanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia, valtaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina. Jokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään ja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä tavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.

Vaikka tämä _The Bedford Castle'en_ sijoitettavien itämaalaisten aikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä mitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat alkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja riidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta, mutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin mitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus moneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika, jolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa kuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen elämään asianomaisin juhlamenoin.

Telakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian mitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle, miehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien rakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla räyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös eräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään varten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja mielenkiintoinen.

Laituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki kannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat olivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä kalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä astiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen ja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan missään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta jyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja kääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita taakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet köysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta kärpäsparvea.

Siihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään, oli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä melkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin kovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen, jossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa kuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä kadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet näyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä hyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta telakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui ripeästi kaikki sellaisen yritykset.

Kun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he tapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko telakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta pitemmälle aika kului.

"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet", sanoi Boyd huolestuneesti kapteeni Peasleylle, "sillä jos tuo ulkopuolella oleva roskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään. Tämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta."

"Ovathan ne todellakin hieman levottomia", myönteli kapteeni. "Olen valmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee parasta antaa miehille käsky nousta laivaan."

Boyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä suorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille voitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea, joka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat olleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt autioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen ja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna, hänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun. Voitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste, unelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan viipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän jalkojen juureen, ja silloin --. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä tietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla riemuitsevilla lauseilla:

"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos vain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni! Olemme voittaneet!"

Hän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun "sormeton" Fraser syöksyi sisään värittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.

"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia", alkoi hän hengästyneesti; "pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta."

"Hyvä Jumala!" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen, jolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi pitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että jos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen suomat edut täydellisesti hyväkseen.

"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä", jatkoi Fraser, "niin että suoriudu nyt pian tiehesi."

"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!" Kadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön kiivenneen kalastajan herjaukseen. "En pääse minnekään, ja jos joudun noiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä."

"Mitä siis teemme?" kysyi Fraser terävästi. "Peittoammeko heidät riekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin --"

"Ei, ei -- tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia."

"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti."

Boyd väänteli käsiään epätoivoissaan. "He saivat minut sittenkin saarroksiin", lausui hän katkerasti.

Hänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä ivaa!

"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä", sanoi Fraser. "Kuulin heidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että ehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään."

"Mutta miten"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. "Telakka on aivan autio -- kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden."