Part 15

Kokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli Ilmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille lähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta sanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka keskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin _The Bedford Castle_ paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa, jolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista väsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa oivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä, käskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja merkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.

"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään", virkkoi Balt.

"Niin näyttää", myönsi Emerson. "Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit neljän vuorokauden kuluttua -- siis 15:ntenä."

"Taitaapa tullakin varhainen kevät", huomautti kalastaja ilmaa tunnustellen, "ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun ensimmäisellä viikolla."

"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä on laita?"

"Varmasti."

"Jospa saavummekin liian varhain?"

"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä, mikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa."

"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja tiedä mitä kaikkea hän voi keksiä."

George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet harjoitella."

"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää laittautua lähtökuntoon."

Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä, hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.

"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.

Puhuteltu pyörähti ympäri.

"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te -- tekö, herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"

"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin tulitte?"

"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me -- herra Wayland ja minä, tarkoitan -- puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni. Olimme -- hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja suunnitelmia."

"Epäilemättä."

"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."

"Niinkö?"

"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua."

"Onko hän sitten harmissaan jostakin?"

"Luonnollisesti", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. "Olosuhteisiin nähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan järkähtämättömän varma siitä, että häntä on -- petetty, mistä kaikesta ette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa kaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään moitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne hänen luonaan päivällisellä."

"Teitte hyvin puolustaessanne minua", sanoi Boyd niin yksinkertaisen sydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. "Ja kun tulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua teihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää sanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia."

Marsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman ystävällisesti.

"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia", virkkoi hän heilauttaen päätään takanaan olevaan rakennukseen päin.

"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin edullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen hänen kanssaan."

Marshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten samalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa tappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin yhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen vihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin _The Bedford Castle'n_ saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa ja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen käytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton, mikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen samalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.

"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin", jatkoi hän viattomasti. "Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä kuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan myöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla."

"Hauskaa kuulla", sanoi Marsh. "Milloin lähdette?"

"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna."

"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne."

"Minkätähden niin kiire?"

"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme, jonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja Mildred saapuvat."

"Mildred!" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes loukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. "Tuleeko hänkin sinne?"

Toinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.

"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi tutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset, suunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme kotimatkalle, mutta kuten --" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään. "Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille muutamia hyviä ohjeita."

"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan kesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua seuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista."

Miehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä kerran: "Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla."

"Olette siis muuttanut?" huomautti Boyd huolettomasti.

"Muuttanutko? En suinkaan!"

"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone 610." Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen Marshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera piirre.

"Se roisto!" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli kadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon, jonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti, ja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja sammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti tiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.

Ensi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden, että nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi kuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla, syöksyi sisään ärjäisten:

"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!"

"Mistä on kysymys?"

"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla valvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin -- yksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa rettelöipi sen tähden, että _The Bedford Castle_ purki lastinsa rikkurein avulla."

"Tacomassako?"

"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään."

"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?"

"Hän -- mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä täällä en voi hänen sanojaan toistaa."

He kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi murjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin puheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.

"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja -- pähkähulluja", julmistui hän. "Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli olevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen, että lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin suoritan heille jonkun aivan mielettömän summan."

"Mitä vastasitte?" tiedusteli Emerson.

"Mitäkö vastasin?" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle, pyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille sellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät kuulijat voineet muuta kuin hymyillä. "Sitten potkaisin hänet ulos ja heitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar Annan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut neljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut."

"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?"

"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka hyvänsä töitä tehdä."

"Mitä aiotte nyt tehdä"?

"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän suorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!" Hän pimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti teelasiaan.

"Marshin ansiota jälleen", sanoi Iso-George. "Varmasti", vastasi Emerson. "Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa käyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja kapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt tänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan johtajan kynsiini."

XVII.

JÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.

Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.

"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.

"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain kiusantekoa."

"Sepä hyvä."

"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."

"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi George.

"Voitteko tehdä sen?"

Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.

"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."

"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."

"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta vormuniekan kimppuun."

"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"

"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat siirtyvät _The Bedford Castle'en_ käden käänteessä, enkä lainkaan ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan. Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."

"Milloin ryhdymme työhön?"

"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti: "Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."

"Haluatteko, että tulen mukaanne?"

Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää, että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."

Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin. Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta, Portugalista ja Mainesta -- kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä, sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä, huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit. Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.

Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä, "järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät, riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan, minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo ja kysyi ylpeästi:

"Mitä arvelette heistä?"

"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"

"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös, niitä kaikista siivoimpia -- kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."

"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.

"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa kuntoon."

Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle veljellisesti silmää.

"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!" ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan, vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:

"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt sinusta selvän."

Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa takana.

"Tappelitteko?" kysyi Emerson.

"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."

"Mistä teille tuli riita?"

"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."

"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."

"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei olekaan täällä tänään."

"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd. "Valvon töitä sillä aikaa."

George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina valmiit."

"Teen parhaani."

Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."

Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat, että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä ja vaati röyhkeästi:

"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."

"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."

"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."

"Ei käy laatuun."

Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella miehen eteen.

"Minne matka?"

"Ryypylle tietysti."

"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"

Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta minua janottaa."

Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:

"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä? Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus, ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi ärjäisemällä karskisti:

"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi, mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.

"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä, niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan, isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle, jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:

"Mitä asiaa?"

"Ei mitään", vastasi tulija.

"Laputtakaa sitten tiehenne!"

"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."

"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."

"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."

"Menettekö hyvällä?"

"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä täällä toistamiseen!"

"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia vartioimaan.

He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen raivata itselleen tie työpaikalle.

Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla, sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan katseen hän huomautti Emersonille:

"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."

Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa metelöitsevästä joukosta.

"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.

"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."

"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."

Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta, suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.