Part 11

"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan jotakin parempaa kuin kullankaivaminen." Hän oli kuin lihallistunut sydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa. "Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin edullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän viereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea."

Neiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota ajatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen täydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti varottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi ainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja merkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän ainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän taas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan trustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.

Jos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään yhdessä Kalvlkiin -- Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen -- tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä tälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin mieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan välinpitämättömältä huomauttaessaan:

"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi."

"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani --"

Boyd naurahti. "Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen koskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän kaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa." Itsekseen hän lisäsi: "Taivas varjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen."

"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!" vastasi toinen. "Neiti Waylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä."

"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua", vastasi Boyd huolettomasti.

"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?" kysyi Marsh ikäänkuin jotakin uumoillen.

Boyd myönsi kohteliaasti.

"Olitte siellä George Baltin kanssa?"

"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin peräti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin Yhdysvaltoihin."

Marshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen uutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon odottamattoman tapaamisen jälkeen.

"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka vihaa minua aivan hillittömästi", selitti hän Mildrediin päin kääntyen. "Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään, panin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni, joka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä pöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista, ajatelkaahan."

"Kuinka omituista!" huomautti neiti Wayland. "Entä mitä hän teki?"

"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään meteliä syntynyt -- muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu puolustamaan itseäni."

Boyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh todellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin mahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George Baltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä huomaavaisin ja kohteliain mies.

Kun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti ohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan aivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä vain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen, jonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin se usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi vihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen kilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta tahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa olivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään vakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden täytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen, rautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa avannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut asettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.

Samalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut salaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi käyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi vanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös petturina, joka oli armotta murskattava.

Yritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma ja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt aivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä vastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti, tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän tiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä olisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli ilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle olisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä tukahduttaa.

Boyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä sitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin ansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään ja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta pakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse peruuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut hänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada tytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi miten kävi.

Ilmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät mietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka pujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis Marshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.

"Merkillinen mies", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen -- "kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut."

"Niinkö?"

"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin että kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin teidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii esikuvaksi kenelle hyvänsä."

Päivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta sitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin äskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta Pohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista mielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland voinut olla siitä huomauttamatta.

"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?" ihmetteli hän. "Ethän ole milloinkaan ennen puuhistani välittänyt."

"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti", pyysi hän. "Olen aivan tosissani, tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi. Pieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua."

"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär", huomautti Marsh ihailevasti. "Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?"

"Oh, kyllä", vastasi Mildred hymyillen. "Eikö totta, Boyd?"

Puhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.

"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä", jatkoi tyttö. "Ette voi kuitenkaan muuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme siis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu on hirvittävän väsyttävää."

"No, no!" huudahti hänen isänsä. "Seuraukset yhdessäolosta noiden kesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä." Hän oli selvästi hyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis noudattamaan tämän mielijohdetta.

Hän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn, johon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei tarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin toivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita heillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat leikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi kaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja neuvokkuutta.

Emerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Mildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen merkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti, minkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän välilleen nostanut.

"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä", sanoi Wayne Wayland lopuksi, "mutta tulevaisuudessa toivon saavani nauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut pientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten huvin ja hyödyn."

"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin", huomautti Mildred.

"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa, joka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi johtokunnan käytettäväksi."

"Kuinka kauas aiotte mennä?" kysyi Boyd.

"Marshin asemalle saakka."

"Kalvikiinko?"

"Niin on tarkoitus", puuttui Marsh puheeseen. "Maisemat ovat ihanammat kuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. _The Grande Dame_ on sitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan jäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden reunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille mitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä, sillä toivon teidän tulevan mukaan."

"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred", lisäsi herra Wayland.

Boyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka ei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi -- olisiko hänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui aivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi samalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren vaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain omaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:

"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin merimatkaa."

"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia", kehoitteli isä. "Teemme todellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin maalaispoika sirkukseen päästessään."

Marsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta Emersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.

"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä", sanoi hän katsahtaen Boydiin, "mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka on jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin että kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi, ja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi." Katseessa oli uhmaa, jota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Olen suuresti pahoillani", tunnusti Marsh vilpittömästi. "Maassamme ei ole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi hymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä itseään että tovereitaan."

"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?" kysyi tyttö.

"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä."

"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan lukeneeni niistä."

"Hirveitä olentoja", selitti Marsh. "Latuskanenäisiä ja hyvin -- hyvin likaisia."

"Ei sentään aina!" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei Boyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia kohtaan. "Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin sekarotuisia."

"Missä sitten?" kysyi toinen epäilevästi.

"Esimerkiksi Kalvikissa."

"Kalvikissa!" huudahti Marsh.

"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan 'Lumilinnuksi'?"

"En."

"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin."

"Ah, jokin salaisuus!" huudahti neiti Wayland.

Marsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:

"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain ylimalkaan -- onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän erehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista naista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?"

"Kyllä"! myönsi Boyd. "Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen."

"Lisää paljastuksia", nauroi neiti Wayland. "Kuka hän on, pyydän?"

"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää", vastasi Emerson.

"Suurenmoista!" huudahti Mildred. "Ensin kaunis intiaanityttö ja sitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin mielenkiintoinen paikka."

"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen", vastasi Marsh. "Hän on aivan tyypillinen -- miten nyt sanoisin, tuommoinen kaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan tiellemme."

"Ei suinkaan", huudahti Boyd vihaisesti. "Neiti Malotte on hieno nainen" -- Marsh naurahti lyhyesti -- "ja kun vertaa hänen käytöstään muihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton."

Marsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille anteeksipyytävästi: "Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi keskustella."

"Mistä te sen tiedätte"? kysyi Cherryn sankari. "Voitteko moittia häntä jostakin?"

"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut meille suurta harmia."

Nyt oli Boydin vuoro nauraa. "Eikö mitään muuta?"

"Parahin herra Emerson" -- Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään -- "jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi virkkanut sanaakaan."

"Hän on ystäväni", sanoi Emerson lujasti, "ja minä ihailen häntä, sillä hän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata ohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat ja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni."

"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää huolen."

"Ja George Balt, eikö niin?"

Neiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. "Kuunnellessani väittelyänne luulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa."

"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä etumme turvataksemme", selitti Marsh toisille. "Matkamiehet, joiden mielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein sangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää huolta kaikista."

"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi useita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut saattaa teidät pulaan ensi kesänä."

"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme heille työtä ja siinä kaikki."

"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole alkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta siitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa mainitsemanne Constantinen pikku veljen."

"Constantinella ei ole veljeä", vastasi Marsh. "Tiedän sen, sillä hän oli työssäni."

"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen."

"Ah!" Huudahdus oli terävä. "Mikä tauti hänessä oli?"

"Tuhkarokko."

"Paraniko hän?"

"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin."

Toinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: "Miltä hän näyttää, tuo salaperäinen nainen?"

"Nuori, hienostunut -- ja kaikin puolin viehättävä."

"Ja varmasti kauniskin?"

"Kyllä."

Tyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo päättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden hän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan. Mutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili hajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.

"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?" kysyi Mildred Boydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.

"En tullut häntä ajatelleeksi."

"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista elämää ja oli sinulle vieraanvarainen --" Tyttö heilautti päätään.

"Oletko mustasukkainen?" kysyi Boyd hymyillen.

"Sellaiselleko? En varmastikaan."

"Muuta en toivoisikaan", tunnusti Boyd rehellisesti. "Jos olisit oikein todella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta ikäänkuin varmempi, näetkös."

Tyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja. "Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?"

"Aivan niin."

"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon -- tuon Cherry Malotten?"

"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit."

"Yhtiötoverit!" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen."

"Vai niin", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: "Vaikuttaako tuo isän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?"

"Siitä en ole vielä oikein selvillä", vastasi Boyd sydämessään sama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken aiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.

"Mitä tahtoisit minun tekevän?"

"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan aikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä aivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja -- ikävyyksiä ehkä voitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle niin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä." Tyttö nyökäytti päätään.

Toiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset. Tullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä vaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia. Willis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen synkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista toivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut syynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla ajattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen hyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa hänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen toiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä vietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen. Tuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja luonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui kirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.

"Tämä on ollut minulle voittojen päivä", virkkoi hän lopuksi, "enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla saavutuksella."

"Älkää olko ahne", varoitti tyttö.

"Miehelle ominaista."

Mildred naurahti. "Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne, tahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö kunnianhimollanne ole mitään rajaa?"

"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne."

"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin."

"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada."

"Varoitan teitä."

"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka -- vaikka en tiedäkään, miten oikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta, mutta minulle kyllä -- sen vannon -- ja merkitsee minulle kaikki. En ole siitä milloinkaan ennen puhunut -- teidän on täytynyt huomata se katseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt -- olen luonteeltani juro, -- mutta --"

"Pyydän, älkää --" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:

"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin -- voisin vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti -- Mildred, mutta sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos --"

"Olen pahoillani --"

"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän vallassanne."

Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta, sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta, joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten siten suuresti tytön silmissä.

"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän hymyili yhä.

Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:

"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."

"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.

Tuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää -- jotakin merkillisen varmaa, mikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia myöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.

Herra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista saapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän katsahti ylös ja kysyi:

"Onko Willis mennyt?"

"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään." Tyttö lisäsi hetkisen kuluttua: "Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tietysti", hymähti vanhus, "senhän ne kaikki tekevät. No, mitä vastasit?"

"Samoin kuin aina."

"Hm!" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen nenänsä korkeaan kyömyyn. "Huonommankin voisit valita. Olen häneen hyvin tyytyväinen ja pidän hänestä."

"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on todellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma, mutta --" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.

"Toivottavasti et loukannut Häntä?"

Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää --" Isä tuijotti hetkisen kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen -- tahtoisinpa sanoa -- melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."

"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi --"

Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella, etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.

"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät", neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt ylimalkaan --"

"Olen jo tehnyt sen -- heti herra Marshin mentyä."

"Hyvä!" huudahti herra Wayland.

"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."

* * * * *

Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä, jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.

XIII.

TILANNE KÄRJISTYY.

Hotellissa tapasi Emerson Clyden ja Fraserin Baltin huoneessa, jossa vallitsi sangen äänekäs ja riemuitseva mieliala yrityksen onnistumisen ja välittömästi alkavan toiminnan johdosta.

"Tämän homman saattaminen onnelliseen päätökseen on kirvoittanut sydämeltäni raskaan taakan", lausui Fraser.