Part 10

"_Ettenkö halua?_ Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."

XI.

BOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.

Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä rasittaneet.

"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.

"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."

"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."

"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.

"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."

"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"

"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."

Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa, ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen, säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute, ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti sangen arveluttava.

Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon, jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.

Oli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia, vaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan. Eikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta iltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan, jos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta Mildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut tehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi pysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.

Mildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen läsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo vaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle henkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut suinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra Waylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille epäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään hänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen levottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan ja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että saattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä. Hän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet aivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista välittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja vartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti sillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa osallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei olisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen hermostuttavaa.

George taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän oli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon yksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman kerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä ja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja hiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti piilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan. Hän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut mitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä sitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta onneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.

Kaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään hankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet Emersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä kannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että toiveet olivat hyvin vähäiset.

"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet", hän sanoi. "Tämä murtaa Cherryn kokonaan", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua alakuloisesti.

"Häntä en muistanutkaan", tunnusti toinen.

"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa."

"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas, mutta --"

"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään puoliaan Marshia vastaan."

"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen samalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät mietteensä.

"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua puhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin. Muuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka mihin." Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen sukeltautuessa esiin kätköistään.

Boyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui Alton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava Derby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.

"Tervehdykseni, toveri kalamies!" huudahti hän. "Tulin neuvottelemaan yksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi."

Boyd ravisti päätään.

"Turha vaiva", sanoi Balt

"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?"

"En saa mistään rahaa", tunnusti Boyd.

"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?" kysyi Alton.

"Niin puuttuvat."

"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina -- vaatteet -- englantilaiset siimat ja --"

"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse", murahti George, "ellette hanki pari overall-pukuakin."

Clyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa miettivästi rypyssä. "En saa enää irti senttiäkään ja samoin on toistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo kertonut hänelle?"

"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä hänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan mahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni."

"Olen hirveästi pettynyt", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni sitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: "Hankkikaa minulle heti ajuri -- herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti."

Hän kääntyi Ja huomautti: "En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin, mutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle hyvää ja taistelu houkuttelee." Hän heilautti keppiään ja astui ovelle kalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. "Huomenna saatte kuulla minusta. Näkemiin!"

Hänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti hänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että Iso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä kättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.

Ajatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut hänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten hänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari astui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan seteleitä sanoen huolettomasti:

"Kas siinä. Laskehan."

"Mitä?"

"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään ole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti ja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta minulla oli hansikkaat käsissäni."

Emerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt korviaan.

"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?" kysyi hän.

"Tietysti."

"Ovatko rahat omiasi?"

"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa levittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan paljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan puolelle."

"Mistä ihmeestä sait summan, Al?"

"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!" Hän hymyili iloisesti ja löi kepillään pohkeeseensa. "Voit panna osakkeet nimelleni."

Boyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri huonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja mieli oli jälleen reipas ja toivehikas.

"Lopeta! Lopeta jo!" rukoili Clyde. "Pukuni on rypistynyt aivan pilalle. Älä koske minuun", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen hengästyneenä erääseen nojatuoliin.

"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä kohtaan?"

Clyde katsoi maahan. "Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka onnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En varastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden vaihdoin maksuosoituksenkin."

"Suo anteeksi", sanoi Boyd; "tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi. Olen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat kotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin ne." Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Olet hyväntekijämme, Alton, ja voit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa mandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen pankkiin, ja huomenna lähdemme."

"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi."

"Puvustoa -- mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä tarvitset."

"Minun täytyy saada puvustoni mukaan", vältti Clyde. "En tule ilman toimeen."

"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan tulla sinne myöhemmin."

"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni voisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko yön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo kiire", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.

Boyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä muutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa tuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen kahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa hän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan odottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan melkein lattiasta koholle.

"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut."

"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen."

"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle."

"Oh!" Tyttö työnsi hänet luotaan. "Huomennako jo, sinä ilkimys! Näytätpä olevan siitä iloinenkin!"

"Niin olenkin."

"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista --!" Hän näytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui vakavaksi.

"Oletko pahoillasi?"

"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!" Hän kohautti paljaita olkapäitään ja heilautti päätään. "Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin iloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!" Samassa hän Painautui viehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: "Kerro nyt minulle kaikki, ole niin kiltti, kaikki."

Boyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. "Aamulla oli mieleni syttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt väliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista kuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset Vastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää pelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista on mahdoton kuvitellakaan."

"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan", sanoi Mildred.

"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista, kultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita vain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata."

"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut", sanoi tyttö, "mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni kuulla enemmän."

"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista", hymyili Boyd, "vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi, mahdollisimman romanttiselta." Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja vaikeudet, jotka hän oli voittanut. "Nyt on reitti selvä", lopetti hän. "Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi, sillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä täydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta lähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni minua ajatellessasi."

"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin"? virkkoi Mildred.

"Sangen proosallista, vai mitä?"

"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse mihinkään sellaiseen?"

"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia."

"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?"

"Ei", nauroi Boyd.

"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö niin?"

"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa."

Tyttö mietti hetkisen. "Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin mitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia."

"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja", muistutti Boyd, "joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat."

"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta mielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan Alaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin ystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta mahdollisimman tarkat tiedot."

"Miksi?"

"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan."

"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä kilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?"

"Pelkosi on aiheeton", naurahti tyttö, "eikä henkilö, jota nähtävästi tarkoitat, ole muita salaperäisempi."

"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta."

"Oma syysi", vastasi Mildred hieman kylmästi. "Ethän käy enää missään. Mutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne päivälliselle."

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."

"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on joku uusi liikeyritys tekeillä."

"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"

"Vain eräs --" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä, Othello."

Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."

"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.

Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra, jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:

"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh. Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.

He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen. Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.

"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh tuntee maanne tarkoin, Boyd."

"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?" huudahti Marsh.

"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan", sanoi Mildred, "että hän palaa sinne jo huomenna."

Marshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain mielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa sattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen Chicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta selvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi hämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain hänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen yrityksensä koko menestykselle -- menestykselle, jonka varassa hänen elämänonnensa oli.

"Kyllä", vastasi hän varovasti. "Alaskalainen, jolla ei ole ollut onnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan."

"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?"

"Kultaa kaivamassa."

"Vai niin", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra Waylandiin ja lisäsi: "Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset. Tuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin kullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin." Ylenkatse, joka piili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä huomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä aiheuttaa onnettomuuden.

"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin kullankaivaminen. Puhelimme siitä kun --"

"Kun keskeytitte meidät", huudahti Emerson melkein suunniltaan säikähdyksestä. "En ehtinyt selittää yritykseni laatua."

Tyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse pakotti hänet vaikenemaan. "Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden, enkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan", sanoi hän sitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi isänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: "En odottanut sinua näin aikaisin."

"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan", vastasi herra Wayland, "minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes hän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt hänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä iltana." Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.

"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti Waylandin seurasta", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai Boydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän sileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin tummaa lievettä. "Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä tulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan."

"Mikä lurjus!" ajatteli Emerson.

"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma", sanoi isä, "sillä nythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta vuodelta '86."

"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?" kysyi Mildred.

"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni", vastasi vanhus käsiään hykerrellen. "Olen herra Marshin avulla toteuttanut erään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut."

"Arvatenkin joku uusi trusti."

"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli Willis'in, jota saamme kiittää kaikesta."

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!" vastusteli tämä. "Olen isänne rinnalla vain pieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja."

"Mainio yritys, vai mitä?" huudahti herra Wayland.

"Suurenmoinen."

"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?" rohkeni Emerson tiedustella ihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.

"Kyllä", vastasi Wayne Wayland. "Asia ei ole enää salainen ja huomenna on siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen meren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka nimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö."

Boyd tunsi päätään huimaavan.

"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?" kysyi Mildred.

"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä prosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni ollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut aavistaakaan, vai kuinka?"

"En, sir", sammalsi Boyd.

"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat tarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys, mitä olen milloinkaan alullepannut."

Näkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän kysyi:

"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?"

Marsh nauroi. "Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta kysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen varma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset, joita onkin vain neljäkymmentä prosenttia."

"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja", selitti Wayland, "Ja uskon, etteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia, koska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai pariksikin, jos tarvitaan."

Mildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: "Tuo on mielestäni suorastaan rikollista!"

"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka päivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?"

Tämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:

"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että, viimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet jäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt puolensa pitämään."

"Niin juuri", vahvisti isä. "Sääli ja tunteellisuus ovat liikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa antaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et ymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen karistamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne reippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen." Hän poistui hymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.

XII.

NEITI WAYLAND KAHDENVAIHEELLA.

Huomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua, osoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt hänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys Mildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut tyydyttänyt häntä.