Part 1

HOPEAPARVI

Seikkailuromaani

Kirj.

REX BEACH

Englanninkielestä suomentanut O.E.N.

Porvoo--Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina hilpeä toverinsa. II. Laupias samarialainen. III. Eräs vieraanvarainen koti. IV. Houkutteleva ehdotus. V. Sopimus tehdään. VI. Myrskyssä ja pakkasessa. VII. Uusia seikkailuja. VIII. Seattlessa. IX. Vielä vuosi armonaikaa. X. George kohtaa vihollisensa. XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa. XII. Neiti Wayland kahden vaiheella. XIII. Tilanne kärjistyy. XIV. Vihollinen näyttäytyy. XV. Epätoivon partaalla. XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan. XVII. Jännittäviä päiviä. XVIII. Marsh johdetaan harhaan. XIX. Kapina tekeillä. XX. Fraser palaa. XXI. Yöllinen seikkailu. XXII. Hopeaparvi. XXIII. Taistelu jatkuu. XXIV. The Grande Dame saapuu XXV. Musertava isku. XXVI. Tilinteko. XXVII. Unelma, joka toteutui.

I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.

Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa -- säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta -- kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä, näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen, koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa, puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään. Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan, hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta, liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin, jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan, vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella, ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En -- en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.

Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet, täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia, harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita, että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.

Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä, jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan, jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen, jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.

Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa, ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.

Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.

"Penikulma -- valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan -- palellutte." Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla tien toista haaraa.

Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.

"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän. "Kaikki varusteemme ovat kastuneet."

Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.

"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä voi viipyä kauemmin."

Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.

"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli _nainen!_ Ja _kaunis_!"

Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen", murahti hän.

"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.

Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva. Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi, niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä olosuhteissa kuolemaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin pystyssä pysyivät.

"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."

Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty, ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään tuvalle.

Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.

"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.

"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."

Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.

"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"

"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."

Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."

"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.

"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää sinne!"

Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja komenti karskisti:

"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!" Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.

Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.

Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti kumppanilleen:

"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"

Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän vastasi:

"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin -- hänellä on kieltoonsa varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos --"

Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi kynnykselle.

"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."

Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut, ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä jyrkemmin:

"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"

Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä läheten samalla uhkaavasti:

"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"

Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle. Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies melkein lensi vastapäiseen seinään.

"Nyt leikittelen vain kanssanne -- en tahtoisi tehdä teille pahaa", kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.

"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.

"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman arasti naurahtaen:

"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan sitä lajia."

Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:

"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."

II.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen: "Mennyt!"

Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan, ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen kappaleen _Don Quixote'n_ englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan vaiti.

"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.

Emerson sulki kirjan.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."

Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:

"Keittäkää meille kahvia."

"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."

"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.

"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin kantaa rekeen vain."

"Varas en ole."

"Niin, mutta --"

"Vaiti!"

"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.

"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui", virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden vaiheilla.

"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser. "Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin -- ja latuskanenäinen _squaw_ -- niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka tulisi antamaan _minulle_ ohjeita."

Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja tiedusteli ihmeissään:

"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"

"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta ylös.

"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.