Part 3

Kerran talvella teki karhu pesänsä jättiläisen kainaloon. Karhulla oli suuri perhe. Jättiläinen makasi liikkumatta koko talven ja karhun pojat kasvoivat hyvässä turvassa.

Kevättalvella tuli metsämies ja löysi karhun pesän. Hän meni hakemaan tovereja, että saisi karhun ammutuksi. Mutta kun he tulivat paikalle, eivät he enää löytäneetkään mitään. Jättiläinen oli liikahuttanut käsivarttaan ja peittänyt jäljet.

Jättiläinen tuli vanhaksi. Hänen partansa muuttui harmaaksi ja tukka tunkeutui syvälle maan sisään.

Kun tuli syksy, ei hän jaksanutkaan enää nousta syömään. Kun tuli kesä, ei hänellä enää ollutkaan jano.

Kun tuli talvi, jäätyi hän suureksi kalliomöhkäleeksi, josta ei ollut enää kellenkään iloa.

Sellainen oli satu Jurko jättiläisestä Suomen salolla.

KESÄN IHANUUS

Vadelmia, vaapukoita Meheviä, mainioita Kalle, Katri, Tiina, Toimi Pensaikosta kilvan poimi. Sirkka lauloi nurmikolla, Halli haukkui kartanolla; Pikku linnut liitäissänsä Virittivät virsiänsä. Viljaa kasvoi kodin pellot, Haassa helkkyi karjan kellot. Leppoisata ilma lauha, Yli seudun Herran rauha.

VIISASTELEVA POIKA

Oli kerran tuohesta mökki. Mökissä asui ukko. Ukolla oli akka. Akalla oli poika.

Poika oli viisastelija. --

Pojalla oli harmaat kintaat. Poika meni mökistä pihalle kintaat kädessä. Kuu paistoi taivaalla. Poika katseli kuuta, huusi: hei! ja heitti kintaansa ilmaan.

Kintaat lensivät puuhun. Poika etsi ja etsi, mutta ei löytänyt.

Tuli yö. Tuli päivä. Poika kiipesi puuhun katsomaan kintaita, mutta ei löytänyt mitään.

Ukko tuli tuvasta ulos.

"Mitä etsit?" kysyi hän.

"Kahta harmaata!" vastasi poika.

"Tuolla ovat!" sanoi ukko ja viittasi puuhun.

Poika katsoi. Siellä istui kaksi varista.

Poika meni tupaan. Pöydällä oli puukko. Poika otti sen ja meni rantaan. Järvellä ui sorsa. Poika katsoi sitä. Se oli kaunis. Poika huusi: hei! ja heitti puukon järveen.

Akka tuli rantaan.

"Mitä järvestä etsit?" huusi hän pojalle.

"Kiiltävätä, kuultavata!" vastasi poika.

"Tuolla on!" sanoi akka ja näytti uiskentelevata särkeä. -- --

Pojan tuli kerran nälkä.

"Leikkaa leipää!" sanoi ukko.

"Eihän mulla ole särkeä!" sanoi poika.

"Mitä hulluttelet!" torui ukko. -- --

Talvella tuli pakkanen. Pojan käsiä paleli.

"Ota kintaat käteesi!" sanoi akka.

"Enhän minä variksia kiinni saa!" sanoi nauraen poika.

Akka kutsui ukon tupaan.

"Poika on sekaisin", sanoi hän.

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi ukko.

"Miksi et ole mulle sanonut!" huusi akka.

"Onhan aikaa vieläkin", sanoi ukko. Akka suuttui. Ukko suuttui kanssa. Akka tuuppasi ukkoa. Ukko tuuppasi akkaa. Tuohesta tehty tupa hajosi.

Ja siihen se satu loppui.

VILLE VALKONEN

Mä olen Ville Valkonen Ja tulen hiihtämästä. Mä olen kymmenvuotinen Kotoisin Mäntsälästä.

Mä olen Ville Valkonen Ja olen koululainen. On lupa-aika hupainen -- Myös lukuaika vainen.

Mä olen Ville Valkonen, On mulla turkki yllä. Mä kanssa koulupoikien Jo kilpaa hiihdän kyllä.

Mä olen Ville Valkonen. Niin, kerran, kukatiesi Voi kuluttua vuosien Minusta kasvaa miesi.

METSÄLAMMEN SALAISUUS

Ilma oli tyyni. Hiljaisuus vallitsi luonnossa. Valoisa oli kesäyö. Mutta lehtojen siimeksessä liikkuivat luonnon hengettäret ja hongikon hiljaisessa puolihämärässä, vanhojen sammaltuneiden kantojen päissä, istuivat haltijat jutellen äänellä, jota ei ihmiskorva kuule.

Nuori poika kulki tietä pitkin, joka vei nummien yli ja hongikon poikki pienelle, salatulle metsälammelle. Sinne tultuaan istahti poika kallion kivelle katselemaan pehmoista usvaa, joka nousi rannan ruohikosta.

Kuta kauemmin poika usvaa katseli, sitä selvemmin huomasi hän, että usvan keskellä liikkui eläviä olentoja. Hän näki, miten ne viittoivat käsillään, huitoivat hunnuillaan ja kutsuivat poikaa luoksensa. Mutta poika epäili heitä. Siksi ei hän heitä lähestynyt.

Yhä tiheämmäksi kävi usva. Se saapui jo rannan kiville ja tunkeutui läheiseen lehtoonkin. Mutta poika näki, miten usvan keskellä keijuili kaunis impi valkoisiin huntuihin verhottuna. Hänen kultaiset kutrinsa liehuivat ilmassa ja silmissä näkyi outo välke.

Rannan ruohikossa impi väikkyi, viittoi kädellään ja huusi pojalle: "Tule, pelasta minut! Olen tehnyt pahaa. Olen kirouksen alainen. Tule, pelasta minut! Olen onnetoin!"

Mutta poika ei mennyt, sillä hän pelkäsi vedenneitoja.

"Tule! Koske kädelläsi suortuviini, niin olen pelastettu! Kosketa minua, niin olen vapaa!"

Mutta poika ei mennyt, sillä hän ei uskonut vedenneitoihin.

"Sadan vuoden kuluttua saan aina nousta näkyviin aalloista", puheli vedenneito. "Jollei kukaan minua pelasta, saan palata takaisin vankilaani metsälammen alla."

"Kuinka kauan rangaistuksesi kestää?" kysyi poika.

"Se voi kestää kauan, sillä se on kummallinen."

"Kerro", sanoi poika.

"Kun aina sadan vuoden perästä saan kohota aalloista, voipi joku nuori poika koskettamalla minua, pelastaa minut kirouksesta. Mutta kerran on tuleva minulle kuitenkin varmasti vapahdus. Tähän rannalle on tuulen tuomista siemenistä kasvava komea hongikko. Siihen hongikkoon tulee mies, hakkaa sen alas ja rakentaa hongista uuden tuvan. Tässä tuvassa syntyy poika. Se poika varttuu mieheksi ja rakentaa veneen. Kesäyönä menee hän sillä veneellä soutelemaan tälle lammelle. Hän pelastaa minut. Silloin on rangaistukseni aika lopussa. Silloin tulee minulle vapaus..."

Ihmetellen kuunteli nuori poika rannalla tätä kertomusta ja katseli usvan keskellä keijuilevaa impeä. Ja kertomus jatkui ja jatkui, mutta ääni hiljeni niin, että ei sanoja voinut enää eroittaa.

Usva siirtyi kauemmaksi, immen kuva hälveni näkyvistä. Metsälammen pinta kirkastui ja pilvien kuvat alkoivat siinä välkähdellä. Luonnon yli liiteli kesäisen aamun lempeä hengetär.

Yön unelmat olivat poissa.

NAAPURIN LASTEN JUHLAT

Juhla on meillä; Eip' ole teillä! On keitoksia Ja makeisia, On leivoksia Ja sokeria. On rinkilöitä Niin mainioita, On jälkiruokia Ihanoita!

On meillä jauhoja, Taikinata, Ja ryytimaustinta Hienoimpata, On pippuria Ja neilikkata. On leivinpöytänä Suuri lauta

Ja jauholaarina Hiekkahauta. On varastoinamme Kuusten juuret, Ja siellä puodit On somat suuret. Ei puutu vettä, Ei ryyninjyvää, On kaikki halpaa Ja kaikki hyvää.

AARTEEN KAIVAJAT

Hannu ja Kalle olivat hyvät ystävät. Heidän kotinsa olivat vierekkäin ja yhdessä he aina kulkivat kouluun. Yhdessä he myöskin vapaahetkinä leikkivät ja yhdessä talvi-iltoina lukivat satuja.

Kevätpuoleen he hyvin hartaasti odottivat koulun loppumista, sillä heillä oli suuria tuumia mielessä. He aikoivat kesäluvalla hakea maasta aarretta.

Ja kun kesä vihdoin tuli, silloin Hannu ja Kalle virkeällä mielellä kävivät työhön käsiksi. He tarkastelivat seudun kodin lähistöllä, merkitsivät jokaisen omituisen kuopan maanpinnassa ja panivat mieleensä jokaisen omituisen kallion kolon. Sitte he kuokka ja lapio olallaan ja pitkä, ohut rautatanko kädessään joka aamu lähtivät työhön aarretta etsimään.

Mutta kesä kului, eivätkä pojat löytäneet mitään. Into rupesi laimenemaan ja unelmat hälvenemään. Yksi viikko oli jälellä lupa-aikaa. Turha oli enää mennä aarteen hakuun. Ei sieltä kuitenkaan mitään tulisi.

Kesäpäivä oli kuuma. Hannu ja Kalle läksivät uimaan. Järven pinta oli aivan tyyni, hiekka kimalteli rannalla.

Pojat makasivat hiekassa ja hakivat timantteja. Kauniita olivat pikku kivet, mutta timantteja eivät ne olleet. Ja taas juoksivat pojat veteen. Hannu ui etäälle, mutta Kalle pysytteli lähempänä rantaa. Kun hän siinä kirkkaan hiekkapohjan yli uiskenteli, näki hän pohjassa jotain, joka hohti hopealle. Hän huusi Hannua luoksensa.

Hannu sukelsi pohjaan ja koetti nostaa esinettä pohjasta, mutta se oli lujassa. Hän koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vihdoin hän nousi pinnalle, kainalossaan suuri kiven möhkäle.

Kun kivi tuli kuivalle maalle niin huomasivat pojat, että se oli suuri pallo toisiinsa kiinni tarttuneita vanhoja rahoja.

Pojat kantoivat kiven kotiin. Siellä murrettiin kivi rikki. Silloin huomattiin, että se oli suuri aarre. Se sisälsi ison määrän rahaa vanhalta roomalaiselta ajalta. Siinä oli arvokkaita, harvinaisia rahoja, jotka olivat verrattain hyvin säilyneet.

Hannu ja Kalle saivat löydöstään palkinnoksi tuhannen markkaa, joka ei olekaan pikku summa kahdelle koulupojalle.

Tämä satu on tositapaus.

PIAN

Nyt on meillä elokuu, Pian alkaa koulu. Pian syksy pimenee, Sitte tulee joulu.

Nyt on meillä tammikuu, Pian loppuu lupa. Pian päivä valkenee Tulee kevät hupa.

Nyt on meillä kesäkuu, Pian päivä paistaa. Pian pienet herkkusuut Marjojakin maistaa.

KOTIMIES

Kaukana Suomen sydänmaalla, siellä minne vaan kaitaset jalkapolut ohjaavat, oli pikkunen mökki. Tuuhea kuusimetsä seisoi mökin vieressä sitä pohjatuulilta varjelemassa, mutta etelän puolella oli aukeata lammikon rantaan asti. Peltoa oli vähän ja sekin kivikkoa. Laidunta oli laajalta, mutta mökin ainoa lehmä, Omenankukka, kierteli parhaastaan vaan mehevillä lammen rannikoilla.

Oli kesäinen aamu. Ilma oli kuultavan kirkas. Luonnossa oli hiljaisuus. Ei liikahtanut tuuli.

Pikku Johanna istui pirtin kynnyksellä ja katseli pääskysiä, jotka lentelivät lammen pinnalla kuvaansa katselemassa. Joskus ne suikkasivat siivillään niin lähelle tyyntä vettä, että aaltoja syntyi. Joskus ne kohosivat korkealle taivaalle ja ylistivät ääneen kaunista luontoa ja Jumalan kirkasta päivää.

Pikku Johanna oli kotimiehenä. Isä oli työssä ja äiti oli Samulin kanssa mennyt taloon kahvia hakemaan. Taloon oli pitkä matka: ensin metsän läpi, sitte niityn poikki, sitte mäen yli, sitte suon vierustaa, sitte peltojen poikki -- ja siinä oli talo järven rannalla. Johanna muisti hyvin koko tien, muisti kivetkin tien varrella ja kaikki hyvät mustikkamaat. Ja sen talon Johanna muisti: korkean kaivon vintin ja punaisen kartanon -- ja sen suuren järven siinä vieressä. Johanna oli monta kertaa ollut isän ja äidin kanssa siellä -- jo silloin, kun ei Samulia vielä ollut. Nyt oli Samuli äidin mukana ja hän oli kotimiehenä.

Johanna oli jo kuuden vuoden vanha.

Kas, noita pääskysiä. Nyt ne kissaa härnäävät! Kissa kellii pihamaalla ja pääskyset kieppuvat ilmassa aivan lähellä ja huutavat: jo viep! jo viep!

Missähän asti äiti nyt lienee? Jokohan on mäen päällä? Onkohan Samuli yhä äidin sylissä?

"Kiss, kiss, kiss! Tuli tänne, tuli tänne, kiss, kiss, kiss!"

Johanna juoksee kissan luo ja heittäytyy nurmelle sen viereen.

"Kissi, kissi, kissi!"

Kissa puskee häntä kylkeen ja otsaan. Johanna ottaa sitä jalasta. Kissa sylkäsee ja lähtee laukkaamaan.

Missähän äiti nyt lie? Jokohan on suon reunassa? Onkohan Samulilla lysti?

Johanna juoksee rantaan. Siellä hauki posahtaa ruohikossa pelosta. Toisella puolen lampea kilahtelee Omenankukan kello.

"Omenankukka, minkä näköinen se lienee. Isä on sen nähnyt. Se oli isompi kuin mesikan kukka, sanoi isä. Omenankukka, omenankukka -- kunpa joskus saisin nähdä omenankukan!"

Johanna kahlaa syvälle veteen. Ranta on liejukkoa. Äiti on kieltänyt kahlaamasta. "Vielä hukut", on äiti sanonut.

Mitä jos hukkuisi? Äiti silloin itkisi ja isä. Ja mitä sanoisi Jumala? Jumala varmaan kieltäisi.

Ei Johanna tahdo tehdä Jumalata vastaan. Kotona on nyt Jumala ja Johanna yksin. Jumala kyllä suojelee.

Äitiäkin Jumala suojelee -- ja isää ja Samulia.

Jokohan äiti on talossa? Saakohan Samuli sokeria emännältä?

Johanna juoksee ylös rannasta; kissa siellä nyt tuvan portaalla venyttelee. Pääskynen sirkuttaa räystäällä: "minä pesin hansikkaat, panin saunan lasille kuivaan, sieltä vietiin, varastettiin, itse Kiesus herra tietää!"

Laulun, pääskysten laulun on äiti Johannalle opettanut. Ja Johanna kuulee, että ne niin laulavat.

Miksi ne panivat hansikkaansa saunan lasille?

Tuossa mehiläinen keltakukissa pörisee. Kukat taivuttavat päitään sen painon alla. Prr, prr!

Aurinko paahtaa niin mahdottomasti. Johanna menee saunan kynnykselle, jossa on varjoa.

Jos äiti kohta tulisi! Jokohan äiti on puhunut emännän kanssa?

Johanna tekee heinästä itselleen sormuksen -- äidilläkin on sormus. Hän tekee kaksi sormusta, kolme sormusta ja kaikki sormet täyteen sormuksia. Sitte hän rikkoo ne kaikki.

Jos olisi rikas ja saisi monta sormusta! Silloin Johanna antaisi Samulillekin yhden -- tai kaksi.

Johanna alkaa hyppiä ilosta. Kolmekin voisi hän Samulille antaa.

Ja sitte hän rakentaisi äidille ja isälle uuden talon ja kirkkorattaat ja hevosen.

Johannata janottaa. Hän juoksee lähteelle juomaan. Kissa juoksee jälestä.

"Kissi, kissi, kissi! Tuossa on, juo nyt!"

Kissa pistää turpansa veteen ja päristää, siristää käpäliään ja karkaa puuhun.

Johanna taputtaa puun runkoa ja häristää kissaa. Sitte lähtee hän juoksemaan tupaa kohti.

Johannata väsyttää. Kunhan äiti tulisi!

Hän menee tupaan. Tupa on kuuma. Orrella on lehtikerppuja kuivamassa ja niistä levenee tupaan voimakas kevätmetsän tuoksu.

Johanna katselee ulos ikkunasta. Hän rummuttaa lasiin ja hyräilee hiljaa. Hänen on äitiä ikävä. Kyyneleet pyrkivät silmiin.

Hän juoksee sänkyyn ja painautuu heinätyynyn sisään. Hänen on niin lämmin ja ikävä. Hän vaipuu uneen.

Kissa hiipii avonaisesta ovesta sisälle, katselee ympärilleen, hyppää pöydälle, kävelee penkkiä pitkin, menee sänkyyn, nuuskii Johannata -- ja paneutuu nukkumaan Johannan viereen.

Tuvassa on hiljaista. Seinällä vaan vanha kello raksuttaa.

Ulkona paistaa päivä, kärpäset surisevat ja pääskyset raukeina virsiään visertelevät.

Lammin rannalta kilahtelee Omenankukan vaskinen kello ja rannan ruohikossa kalat joskus posahtelevat.

Kuusikko seisoo vakavana taustalla ja metsämökissä on ihanan kesäisen päivän raukaiseva rauha.

EVA KIIKUSSA

Hei, kiikkuni, hei, Ei pelkoa, ei! Mä lintujen lailla Käyn ilmojen mailla. Ei pelkoa, ei, Hei kiikkuni, hei!

Hei, kiikkuni, hei, Ei pelkoa, ei! Mä hauskasti heijaan, Jo latvoihin leijaan. Ei pelkoa, ei, Hei kiikkuni, hei!

KEVÄÄLLÄ

Ilmassa on keväinen tunnelma. Se on raitista, mutta samassa raukaisevaa. Aurinko häikäisee valollaan pimeyteen tottuneita ja hyväilee lämmöllään pakkaista kärsineitä.

Kevään hengetär liitää hymyhuulin pohjolan perille. Se tietää varmasti, miten häntä kaihoten kaivataan, avosylin odotetaan. Se tuntee pohjolan kukkulat ja kummut, järvet ja virrat, se tuntee pohjolan asukasten mielet. Ja siksi se liitää hymyhuulin pohjolan perille.

Ilmassa on keväinen tunnelma. Tuuli hyväilee poskea, metsä tuoksahtaa mullalle ja pihkalle. Siellä ja täällä näkyy vähäisiä lumen jätteitä mustina ja likaisina mäkien pohjoisilla rinteillä. Ruskeasta kuloheinästä kohoaa sinivuokkoja ja keltakukkasia. Tuntuu kuin olisivat ne heränneet liian aikaisin. Eihän vaan viene niitä pohjolan kevään yöhalla.

Tuolla jo visertää lintu puussa, visertää taas ja odottaa vastausta. Turhaan. Ääni kajahtaa kirkkaana lehdettömien puiden seassa, mutta vastausta ei vielä kuulu. Liekö vastaaja eksynyt kutsujasta?

Puro lirisee rinnettä alas, vieden mukanaan irtonaista roskaa, jota ei sen varsilla ole tarvittu. Puunpalaset, lastut, lehdet ja korret hyppivät iloisina veden muassa mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle. "Onhan kevät", miettivät ne, "totta meitäkin jossain tarvitaan", -- ja tulevaisuuden toivoa laulaa keväisen puron viehättävä soitto. Ilmassa on keväimen tunnelma. Se kutsuu talven kahleista jäykistyneet ihmiset ulos raittiiseen ilmaan. Ruumis nuortuu, mieli kevenee, surut poistuvat. Terveys saapi voimaa jänteriinsä, ilmaa keuhkoihin, -- hän ei tiedä minne voikaan mahtua tämä voima, jota koko olento uhkuu. Sairauskin näkee taas toivon tähden. Hänellekin tuopi luonnon herääminen uudistuksen tunteen. Hänessä paisuu toivo, niinkuin paisuu metsän reunassa seisovan koivun oksilla uusi lehti-silmukka.

Tietä pitkin astelee pienoinen poika. Hän on kalpea ja laiha. Pukunsa on repaleinen ja likainen. Mutta iloisin kasvoin kulkee hän edelleen. Kevään tunne ihastuttaa häntä. Hän kuulee puron lorinan ja lintujen laulun, hän näkee uhkuvat lehtisilmut ja aukenevat sinivuokot. Hän tuntee lempeän tuulen hyväilevän poskeansa ja auringon lämmittävän kohmettuneita käsiänsä. Hän hypähtelee ilosta kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua.

Metsäpolku johtaa laajalle maantielle, joka on leveä ja tasainen, kuiva ja aukea. Aurinko paahtaa siinä vielä kuumemmasti ja iloiset purot lirisevät sen molemmilla puolin. Poikanen pyörähtelee ilosta maantiellä ja juoksee laulellen purolta purolle. Hän ei ole koskaan ennen ollut näin iloinen. Luonnon keväinen tunnelma on temmannut hänet mukaansa.

Vähän matkan päässä mäen rinteellä tekee maantie mutkan. Poikanen juoksee sinne, nähdäkseen kauemmas tuntemattomalla tiellä. Tuuhean koivikon läpi jatkuu siellä maantie ruskeana juovana. Koivuissa on suuria lehti-silmuja, muutamat alkavat jo näyttää "hiirenkorvaa". Ilmassa on raitis tuoksu.

Etäällä kajahtaa iloinen nauru. Joukko koulupoikia palajaa koulusta. Heillä on kirjat ja taulut kainalossa. He rientävät kukin kotiansa leikkiä laskien.

"Kas, tuolla on kerjäläis-poika!" huutaa ratsutilallisen Aappo.

"Heittäkäämme hänet ojaan ja uittakaamme tukkina!"

Ja hän lähtee juoksemaan pannakseen aikomuksensa toimeen.

"Aappo, Aappo!" huutaa hänelle maalarin Ville, "täällä on niin hyviä kiviä. Heittäkäämme häntä niillä, niin saamme nähdä mihin hänen repaleet saappaansa kelpaavat!"

Ville rupeaa kokoamaan kiviä hattuunsa ja Aappo pysähtyy juoksussaan.

"Ei, mutta viedään hänet meidän pellollemme variksen pelätiksi", ehdottaa vallesmannin Teutori, "vanha variksen pelätin on jo kaatumaisillaan!"

Ja kaikki pojat räjähtävät nauramaan. "Variksen pelätiksi! Variksen pelätiksi!" huutavat he ja taputtavat käsiään. Rinnatuksin nyt kaikki lähtevät marssimaan uhattua pikku poikaa kohti.

"Olkaa varoillanne pojat! Hän voipi purra teitä", varoittaa Teutori, ja pojat puristavat kätensä nyrkkiin ja näyttävät uhkaavilta.

Kun poikaparvi saapuu lähemmä, syrjäytyy Matti tiepuoleen ja katselee puroa. Puro juoksee siinä suuren kiven kupeella valkoisessa sannassa ja muodostaa soman pienen pyörteen, jonka keskellä joukko kuivia lehtiä pyörii piiritanssissa. Koivussa, puron vieressä, visertää lintunen ja kaukaa metsästä kuuluu lehmän kello. Aurinko paistaa lämpimästi, ilma on niin kirkas.

"Mikäs kerjäläispenikka siinä istuu?" huutaa Teutori Matille.

"Matti minun on nimeni", sanoo Matti, katsellen puroa.

"Pois tieltä! Puro on meidän!" huutaa Teutori.

Matti nousee ojanvarrelta ja lähtee hiljaa ja äänettömänä astumaan edelleen.

"Kas, sellaista pelkuria!" huutaa Teutori, potkaisten tieltä pieniä kiviä hänen jälkeensä. "Tulkaa tänne pojat, katselkaamme puroa!"

Pojat tulevat hänen ympärilleen. He katselevat puroa, -- mutta ovat aivan ääneti. Iloinen mieli on poissa. Heillä ei ole mitään toisilleen sanottavaa.

He nousevat puron varrelta maantielle ja katselevat jälelleen. Kaukana, lähellä tien mutkaa astuu pieni Matti, yksin ja väsyneesti. Hänen pieni ja laiha vartalonsa näyttää tuolla etäällä vielä pienemmältä.

"Meidän olisi pitänyt antaa hänen pitää tuo puro. Hän oli vielä niin pieni", sanoo ratsutilallisen Aappo.

"Niin olisi pitänyt", sanovat toiset, ja heidän poskilleen nousee häpeän puna.

He astelevat kotiinsa noloina ja nyreällä mielellä.

Ilmassa on keväinen tunnelma. Purot hyppelevät iloisina mättäältä mättäälle ja sinivuokot aukovat kukkiansa päivänpaisteisilla rinteillä.

ELOKUULLA

Perhoset ilmassa liehuen liikkuu, Lintuset oksilla keinuen kiikkuu, Orava metsässä einettä syö, Kukkaset tuulessa tunteja lyö.

Pilvien hiutale taivaalla häilyy, Lammen pinnalla peilissä päilyy, Sorsien laulelut salmella soi, -- Tuulonen tuttuja viestejä toi.

Ehtoo jo saapuvi, joutuvi ilta, Taivaalla kaartuvi tähtien silta. Taukovi leikki ja taukovi työ, Kulkevi hiljaa kuutamo yö.

MUMMOLAAN

Juokse, juokse joutuisaan, Kohta tullaan mummolaan. Siell' on hauska, hyvä olla, Leikit monet kartanolla. Mummo antaa sokeria Sekä muita namusia. Mutta kaiken lystin yli Hauskin ompi mummon syli.

KOKOUS

(Yksinäytöksinen leikki)

_Näyttämö:_ Yksinkertainen kokoushuone koulussa. Seinillä on maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä kuvia. Keskellä lattiata on pöytä. Pöydällä on lamppu, vesikarahviini ja laseja. Pöydän ympärillä tuoleja.

Näyttämö jonkun aikaa tyhjänä.

Sisälle tulee Maija, laittelee tukkaansa, katselee tauluja seinillä ja hyräilee itsekseen: "Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle, tää sydän polttava jo etsii lepoa." Menee pöydän ääreen, kaataa vettä lasiin ja juo.

ELLI: (astuu sisälle) Hui millainen koiran ilma! Ei voi silmiänsä pitää auki.

MAIJA: Ikävää! Kyllä siellä on sellainen siivo, että oikein kauhistuttaa.

ELLI: Vahtimestari oli niin vihainen, kun me tulimme. Hän sanoi, että me aina pidämme täällä pahaa siivoa.

MAIJA: Mitäs vielä. Kyllähän nuo pienet roskat pian saapi pois lakaistuksi.

ELLI: Voi, voi! Missä ne tytöt viipyvät! Ja viiden aikaan piti olla.

MAIJA: Ne eivät koskaan tule ajoissa. Minkä runon sinä aiot lausua?

ELLI: En minä vielä tiedä -- ylipäänsä: minä en osaa lausua.

MAIJA: Oleppas olevinasi!

ELLI: Enkä ole. Ihan totta! Minä en tahtoisi esiintyä.

MAIJA: Siiri ja Aili soittavat alkusoiton ja Viljo pitää puheen. Kaikki ovat neljännen luokkalaisia. Kyllä meidänkin luokalta täytyy jonkun esiintyä. Lausu sinä pois vaan!

ELLI: Niinkö tykkäät. Ehkäpä. Jos lausuisin "Pieni mierolainen". Tai mitä sanot "Varpusesta?"

(Viljo ja Kaarlo tulevat, tervehtivät tyttöjä.)

VILJO: Näinkö vähän täällä vasta on? Opettaja on jo eteisessä.

OPETTAJA: (Astuu huoneeseen.) Päivää! Pieni kokous. Missä kaikki viipyvät? (Tervehtii kaikkia.)

MAIJA: Tytöt ovat varmaankin taas unohtaneet.

OPETTAJA: Eikö muita poikia kuulu juhlatoimikuntaan?

VILJO: Kyllä Erkki kuuluu, mutta hän on kipeänä. Hänellä on "punainen koira".

OPETTAJA: Oletteko sitte miettineet, minkä kappaleen ottaisimme?

MAIJA: Kyllä me olemme miettineet, mutta emme me löydä sopivampaa kuin "Kuu kirkas".

ELLI: Opettaja, Opettaja! Se on niin vanha. Ei sitä, ei sitä!

KAARLO: Jos saataisi joku kappale, jossa olisi voimistelunäytös.

ELLI: Tahi tanssi --

VILJO: Tahi luistinrata --

MAIJA: Ei, ei! Sellainen, jossa olisi peikkoja ja noitia ja povariakkoja ja kuninkaantytär ja köyhiä lapsia ja, ja, ja --

ELLI: Ei, Ei, Ei! Ei sellaista! Ei sellaista! Se on niin vanhaa. Mutta jos olisi paritanssia ja sitte tulisi opettaja torumaan -- -- ja sitte kaikki lapset pyörtyisivät -- ja sitte tulisi lääkäri ja sairaanhoitajia ja poliiseja ja sellaista hauskaa -- --

OPETTAJA: No, no, tyyntykää nyt vähän. Mistä semmoinen kappale saataisiin?

ELLI: Pyydetään maantieteen opettajata kirjoittamaan. Minä kyllä neuvon opettajaa, mistä tulee hauskaa. Emmekö saa, opettaja, emmekö saa?

(Lilli tulee sisään punaisena ja hengästyneenä).

OPETTAJA: Ohhoh! Missäs Lilli on viipynyt? Kello on jo puoli 6.

LILLI: Anteeksi, opettaja! Minä löysin kirkkopuistosta lompakon, jossa oli paljo rahaa. Vein sen ensin kotiin -- mutta sitte tuli äiti mukaan ja veimme sen poliisikamariin.

(Kaikki ryntäävät hänen ympärilleen).

ELLI: Mistä löysit, mistä?

OPETTAJA: Oliko siinä paljo rahaa?

VILJO: Oliko setelejä?

LILLI: Äiti sanoi, että siinä oli yli tuhannen markkaa!

ELLI: Voi taivas! Tuhannen markkaa. Voi taivas!

VILJO: Minkä näköinen se lompakko oli?

ELLI: Kenen se oli? Kenen se oli?

LILLI: En minä tiedä.

OPETTAJA: Mutta meidänhän piti nyt keskustella siitä näytelmäkappaleesta. Otetaan se ensin.

MAIJA: Niin, mikä kappale nyt otetaan?

ELLI: Sama se. Mutta pitäisi mennä poliisikamariin kysymään, kenen se lompakko oli.

OPETTAJA: Ehkä me sitte otamme sen "Kuu kirkas", kun ei nyt ehkä muutakaan saada.

ELLI: Jos sille lompakolle ei löydy omistajata, niin saako Lilli sen silloin. Saako Lilli sen. Saako, opettaja?

OPETTAJA: Kyllä sille omistaja löytyy.

ELLI: Mutta jos ei löydy. Saako Lilli sen silloin?

OPETTAJA: Ehkä.