Part 2

Siinä oli viisi poikasta, mutta kaksi niistä oli kuollut, sillä Eljas oli kaatunut juuri pesän päälle. Elävät pojat huusivat hädissään ja koettivat räpytellä siipiään, joissa ei vielä ollut höyheniä.

Me otimme kuolleet pojat pesästä pois ja panimme ne Viljon hattuun viedäksemme kotiin. Silloin näimme poikasien äidin. Se lenteli puusta puuhun meidän ympärillämme ja kun me menimme kauemmas pesän luota, lensi se heti sinne.

Sitte juoksimme aikakyytiä kotiin ja veimme linnun pojat äidille. Äiti sanoi, että meidän pitäisi ne haudata. Ja me hautasimme ne leikkituvan viereen ja istutimme pienen pihlajan haudan päälle. Aina kun meille tulee vieraita, viemme heidät katsomaan linnun poikien hautaa.

Olemme myöskin muutamia kertoja käyneet katsomassa sitä linnun pesää pellon takana. Nyt on pienillä linnun poikasilla jo suuret höyhenet.

Täti tuli sitte Helsingistä meille ja toi minulle kauniin puukon. Viljo sai kärryt, sillä täti on hänen kumminsa, ja Eljas sai pallon. Kun täti tuli, niin siitäkös elämä syntyi. Pikku pojat hyppelivät ilosta, Jalo haukkui ja isä ja äiti nauroivat. Täti on niin hyvä meille pojille. Isä sanoo aina, että täti on liian hyvä.

Nyt on meillä ollut niin hauskaa, kun täti on täällä. Me olemme käyneet hänen kanssansa marjassa ja sieniä poimimassa. Aina hän keksii jotain hauskaa. Hän on niin viisas ja hyvä. Luulen, että isä ja äiti rakastavat häntä suuresti. Isä sanoi eräänä päivänä, että nyt on kuin juhlapäivä, kun täti on meillä, ja se olikin minun mielestäni totta.

Tädin mukana sain minä kirjeen Kaarlo-serkulta. Siinä ilmoitti hän tulevansa ensi viikolla meille. Hän kokoaa hyönteisiä ja kärpäsiä. Meillä onkin kärpäsiä hyvin paljon, niin että kyllä on hyvä, että hän pian joutuu.

Eilen oli Eljaksen syntymäpäivä ja meillä oli suuri juhla. Aamusella täti ja äiti ja isä lauloivat oven takana "Sun haltuus rakas isäni" ja "Herra taivahan". Sitte juoksivat he kaikki sisälle ja isä nosti Eljaksen sängystä korkealle. Äiti antoi hänelle kaksi vehnärinkeliä ja Viljolle yhden ja minulle yhden. Ja täti toi suuren kimpun kukkia.

Sitte kantoi Leena sisälle kukkapöydän ja siinä oli yksi muistikuva, yksi lyijykynä ja paperiarkki. Eljas piirtää mielellään ja isä oli antanut hänelle nämä. Täti pani sitte pöydälle yhden hopeamarkan.

Meillä oli niin hauskaa koko päivän. Ja illalla menimme kaikki soutelemaan Mansikkasaarelle. Matkalla lauloimme monta laulua ja oli aivan tyyni. Jalo oli myöskin mukana, vaikka sitä onkin hyvin vaikea pitää venheessä, sillä se juoksee ympäri venhettä ja joskus menee aivan venheen reunalle kuikkimaan.

Me toimme Mansikkasaarelta paljo viheriäisiä koivun ja pihlajan oksia. Kotona pantiin ne huoneisiin ja nyt asumme aivan kuin lehtimajassa.

Huomenna on Leenan syntymäpäivä. Mutta siitä kerron vasta ensi kirjeessä. Terveisiä kaikille Tuulikin lukijoille.

(VIIDES KIRJE)

Nyt on minulla oikein kauheata kerrottavaa Tuulikin lukijoille. Täällä Helsingissä on tapahtunut sellainen tapaus, joka on saattanut kaikki koulupojat ja koulutytöt surullisiksi.

Asia on tällainen. Täällä Helsingin lähellä on eräs saari, jonka nimenä on Korkeasaari. Se on sellainen paikka, johon Helsinkiläiset menevät, kun he tahtovat nähdä metsää, nurmea, kallioita ja merta sekä kuunnella lintujen laulua.

Siellä saarella on suuria häkkiä, tai niinkuin pieniä huoneita, joiden seinät on rautatangoista, ja niissä huoneissa on erilaisia eläimiä vankina. Ne ovat siellä sitävarten, että ihmiset saisivat niitä nähdä. Mutta minusta niillä on siellä hyvin ikävä ja paha olla, kun pojat usein pistelevät niitä kepeillä, oksilla ja heinänkorsilla. Eivätkä ne saa nukkuakaan, kun niiden on uni, sillä ihmiset rummuttavat häkin reunoja ja koettavat yhä niitä hereillä pitää.

Yhdessä häkissä on siellä suuria maakarhuja ja eräässä toisessa jälleen hirmuisia jääkarhuja. Yksi jääkarhuista on iso ja kaksi on pienempää.

Eräänä iltana oli yksi normaalilyseolainen tätinsä kanssa ollut Korkeasaarella eläimiä katsomassa. He olivat menneet jääkarhujakin katsomaan. Jääkarhut olivat näyttäneet hyvin vihaisilta. Silloin oli se poika pistänyt jalkansa jääkarhuun päin rautatankojen välitse. Mutta silloinkos jääkarhu oli vimmoissaan tarttunut pojan jalkaan ja alkanut vetää häntä luoksensa häkkiin. Sen pojan täti oli kyllä pidellyt häntä kädestä, mutta ei ollut jaksanut pidellä niin kovaa, että poika olisi pysynyt. Kun jääkarhu oli niin voimakas, niin sai se voiton. Ja poika putosi jääkarhun häkkiin.

Heti rupesivat jääkarhut repimään poikaraukkaa, joka valitti surkealla äänellä. Eikä kukaan voinut saada poikaa pois rautahäkistä.

Haettiin tankoja, jolla jääkarhua alettiin hätyyttää ja viskattiin iso lihapala alas, että se tulisi sitä syömään. Mutta se oli kuin vimmattu. Se repi pojan niin pahaksi, että kun poika viimein saatiin häkistä ulos, oli hän aivan verinen ja runneltu.

Meidän koulumme pojat kertoivat minulle, että hän oli vielä silloin osannut puhua ja sanonut: "Älkää vaan kertoko tätä äidille, sillä äiti pelästyy."

Mutta samana iltana poika kuoli kauheita tuskia kärsittyään.

Nyt ovat meidän luokan pojat päättäneet, etteivät enää koskaan millään lailla kiusaa eläimiä, ei niitä eläimiä, jotka ovat Korkeasaarella eikä mitään muitakaan eläimiä. Me olemme kaikki nyt luvanneet olla eläinten ystäviä.

Nyt en jouda enempää, sillä meillä on niin paljo läksyjä.

SUURIN ILO

Kukkia poimin ja iloitsin, Hoitelin pikku veikkaa. Auringon paisteessa riemuitsin, Heittelin kuperkeikkaa.

Lintuset lauloi ja aallot soi, Ilmassa ilo kaikui. Aurinko kummulle kultia loi Riemua metsä raikui.

Veikkoni vallaton, valkopää Nauraen kaulaani karkaa. Juoksemme kenttää kellertävää Kotoisen pellon sarkaa.

Kaivonvintti jo vilkuttaa kotimme tuvan takaa. Veikkoni pieni väsyy jo, Olkaani vasten makaa.

Tuollapa äiti vastaamme käy, Aurinko otsalla hohtaa. Mun ei ilo nyt ilolta näy Äiti kun meidät kohtaa.

JÄTTILÄINEN JA KARJANPAIMEN

Pohjois-Suomessa eli ennen muinoin jättiläinen, jota myös monet sen ajan ihmiset peikoksi sanoivat. Hän oli hyvä mies, ei tehnyt kenellekään pahaa vaan eli sovinnossa kaikkien kanssa. Usein istui hän metsättömillä harjanteilla ja katseli sieltä ihmisten kaskien sauhuja ja mökkien harjoja. Häntä suuresti hauskutti noiden pikku olentojen elämä. Ja huvikseen hän niitä katseli, niinkuin me katselemme muurahaiskekoja.

Jättiläinen oli hirmuisen voimakas. Ei hänen edessään mikään kestänyt. Hän meni, minne vaan halusi ja teki mitä tahtoi. Hän söi harvoin, mutta nukkui sitä enempi.

Kerran aamulla kun hän veti nutun päälleen, tunsi hän, että jokin kangersi niskassa. Hän raappasi niskaansa. Sinne oli nutun vuoriin tarttunut vanha korpikuusi. -- Kun hän oli kymmenen peninkulmaa kävellyt, tunsi hän, että kengässä oli jotain, joka painoi varvasta. Hän veti kengän pois jalastaan ja sieltä putosi lehmän kokoinen kiven möhkäle.

Mutta ei ole sellaista olentoa, jolla ei olisi kadehtijoita. Jonkun viisautta kadehditaan, jonkun voimia, jonkun rikkautta, jonkun jotain muuta hyvää. Jättiläiselläkin oli kadehtijoita. Varsinkin eräs vanha karjanpaimen kadehti häntä. Yökaudet veisteli hän teräväpäisiä seipäitä ja iski niitä pystyyn niille paikoin, joista jättiläisen piti kulkea. Hän toivoi, että ne pistäisivät jättiläiseltä jalkapohjan puhki. Mutta ne murenivat jättiläisen jalan alla niinkuin poltettu heinä ihmisen jalan alla murenee.

Kerran kun jättiläinen makasi korkean jyrkänteen juurella, nousi karjanpaimen jyrkänteelle ja vieritti isoja kiviä jättiläisen silmille. Jättiläinen heräsi, hieroi silmiänsä ja sanoi: "Mistäs nyt tomua silmiini lentää!"

Karjanpaimen puhui aina jättiläisestä ja koetti tehdä häntä naurunalaiseksi. Ihmiset kuuntelivat hänen puhettaan, mutta kukaan ei sitä mieleensä pannut.

Eräänä aamuna jättiläinen istui murkinata syömään. Hän veti puukkonsa tupesta ja tuppi putosi maahan. Karjanpaimen oli lähellä ja hän juoksi heti tuppea katsomaan. Ensin katseli hän päältäpäin, sitte meni hän sisälle ja käveli aina tupen pohjaan asti.

Mutta jättiläinen huomasi, että hänen tuppensa oli pudonnut. Hän otti sen ylös ja pani vyölleen. Sitte pisti hän puukkonsa tuppeen.

Se oli karjanpaimenen loppu. -- Mutta jättiläinen eli vielä kauan aikaa, kunnes viimein kenenkään huomaamatta seudulta katosi. Ei tiedetä, lieneekö hän kuollut vai lieneekö muuttanut muihin maihin. Poissa hän vaan nyt on.

LAPSET MATKALLA

Pim, pam, pim-pam nyt tiuku soi. Kas tässäpä hyvästi ajaa voi. Me matkalla ollahan vieraalle maalle Niin armahalle.

Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi. Hei, hevoset laukata kilpaa voi! -- On vaunussa tilaa kaikille tässä Näin hyllyävässä.

Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi. Vaan vieraalla maallapa olla voi Hei, herkkuja, hilloja, sokeripuita Ja lystiä muita.

Pim-pam, pim-pam nyt tiuku soi. Siis sielläpä hauskaa olla voi! Jos joutuisimme jo piankin sinne, Huh, hei, ritirinne!

ILMALAIVA

Erkillä ja Matilla oli suuria mielessä. Heidän piti tehdä ilmalaiva ja purjehtia sillä ilman läpi, niin että isä ja äiti, setä ja täti sekä kaikki muut ihmiset näkisivät ja ihmettelisivät.

He ottivat vanhan tavaralaatikon ja laittoivat siihen mukavat penkit, joilla heidän sopi istua. Sitte panivat he sinne hiekkasäkkiä painoksi ja vettä pulloon kuumuuden varalle. Tämä kävi kaikki helposti ja pojat olivat innoissaan.

Mutta pahin oli vielä jäljellä. Laatikkoon piti saada sellaiset siivet, jotka sitä ilmassa kannattivat.

Pojat päättivät tehdä siivet laudasta. Heidän mielestään pitäisi niillä olla sama muoto, kuin myllyn siivillä. Ja niin he rupesivat työhön.

Tuli ilta ja pojat menivät nukkumaan. Nukkuessaan näki Erkki unta. Hän purjehti ilmapallossa, joka keinui korkealla pilvien yläpuolella. Ja siinä ilmapallossa oli siivet aivan kuin myllyssä ja ne raksuttivat ja ratisivat pyöriessään.

Matti myöskin näki unta. Hän ratsasti hevosella pilvien läpi ja hevosen kaviot iskivät tulta ja sieramista puhalsi sakeata savua, josta sitte uusia pilviä muodostui.

Kun pojat aamulla heräsivät, kertoivat he toisilleen unensa. Se oli merkillinen uni. Siitä oli varmaan oleva seurauksia. Ja yhä suuremmalla innolla ryhtyivät he työhön.

Ensimäiset siivet, jotka he olivat tehneet, olivat aivan liian pienet. Ruvettiin siis uusia tekemään. Aina välillä kävivät pojat kuitenkin istumassa laatikossa ja katselemassa hauskoja hiekkasäkkejä.

Jos he keksisivät ilmalaivan, tulisivat he kuuluiksi koko kylässä. Se oli hauska juttu.

Ja sitte tuotaisiin heille lahjoja ja kouran kokoisia omenoita. Jos kuningas saisi asiasta tietää, niin lahjoittaisi hän varmaan Erkille hevosen ja Matille aasin.

Erkki ratsastaisi hevosellaan kultavuorelle ja toisi isälle tyynyn kokoisen kultamöhkäleen ja Matti matkustaisi aasilla itämaille ja hakisi sieltä jalokiviä ja hohtavia helmiä.

Sitte olisi kaikilla niin hauskaa. Äiti antaisi lapsille joka päivä omenapuuroa, muuramihilloa, marjamaitoa ja sokeroituja mesikoita.

Se olisi hauska juttu.

Mutta siivet eivät tahtoneet valmistua. Joskus tulivat ne liian kapeiksi, joskus liian leveiksi, joskus olivat ne liian pienet, joskus liian paksut.

Siinä oli myös paha pula, että minne ne sitten kiinnitetään. No, niin! Siitä pulasta päästiin sillä, että lyötiin tanko laatikon päälle poikkipuolin, siihen pantiin sitte reikä, johon siipien tanko istutettiin.

Siivet tulivat lopullisesti valmiiksi. Ne pyörivät tuulessa mainiosti. Pojat istuivat laatikossa ja odottivat, että milloinka se lähtee liikkeelle. Mutta ei se lähtenyt. He koettivat hiukan töykätä sitä irti maasta, mutta se istui kuin naulattu.

Pojat nousivat pois laatikosta ja koettivat nostaa sitä paikasta toiseen. Silloin se läksi, jopa oikein hyvästi.

Pojat ihmettelivät, että mikähän siinä on, kun ei se lennä, vaikka voisi. Kyllä he ainakin sen sijassa lentäisivät tuolla puiden latvojen tasalla. Ja he arvelivat, jos se ilman hiekkasäkkiä läksisi liikkeelle. Hiekkasäkit otettiin sitte pois ja pojat menivät jälleen laatikkoon istumaan. He odottivat kunnes tuuli puhalsi oikein voimakkaasti.

Kun sitte tuulen viima saapui, ponnistivat pojat jaloillaan ja olivat jännityksessä. Siivet pyörivät, niin että kolina kuului, laatikko rusahteli ja rasahteli pari kertaa, mutta ei lähtenyt liikkeelle.

Silloin arvasivat pojat, että siinä vielä oli joku vika. Sillä jos se olisi ollut oikea keksintö, niin silloin se olisi kyllä maasta kohonnut, vaikka siinä olikin vaan tuollaiset tavalliset myllyn siivet.

Niin, joku vika siinä sentään mahtoi olla. Se oli selvä. Ja tänä päivänä pojat vielä miettivät, mikä vika siinä mahtaa olla.

OPPILAILLENI

Raikkahasti vastatkaa Että seinät kajahtaa! Joll' on reipas, raitis mieli, Sill' on myöskin selvä kieli.

Suorana te seisokaa, Päänne pystyyn nostakaa. Nuoret ei voi, kansan vapaan, Seista vanhuksien tapaan.

Työnne kunnoin täyttäkää! Maailmalle näyttäkää, Että, ken on suora, rehti, Täällä kauimmaksi ehti.

NUORUUS

Tanssi, tanssi tyttönen, Pyöri nuorten kanssa! Elämäsi, vasta onpi Aamuruskollansa.

Tanssimasta mikään vielä Sinua ei estä; Suutar' uudet kengät tekee Jos ei vanhat kestä.

EKSYKSISSÄ

Perho pieni, valkosiipi Lensi kukkasissa. Poika pieni, valkotukka Kulki eksyksissä. "Perho pieni, valkosiipi, Siipes mulle anna!" Lausui poika. Perho vastas: "Ei ne sua kanna." "Pienin olen perhosista, Siivet pienet mulla. Mutta sulle oppahaksi Voin mä heti tulla." Oppahaksi otti poika Perhon metsätiellä. Puitten takaa aukes pelto: Koti oli siellä.

IHMEELLINEN SILTA

Aurinko paistoi ulkona lämpimästi, mehiläiset ja kärpäset surisivat kukkasissa, ilma oli tyyni, hienoa auerta nousi metsien takaa.

Tuvassa oli tuoreen lämpöisleivän hajua. Äiti veti juuri leipiä uunista.

Pikku Anni juoksi tupaan. Hän pyysi äidiltä lämpöisleipää.

"Tuossa on", sanoi äiti ja viilsi kuumasta leivästä palasen. "Kun olet syönyt, niin saat mennä Mansikkaniemelle Ullamummolle lämpöisleivän viemään."

Mitään hauskempaa ei Anni tietänyt. Ullamummo oli hänen paras ystävänsä. Kaikista hauskimmat olivat retket hänen luokseen. Annin mielestä asui Ullamummo hirveän kaukana: ensin meni tie peltojen poikki, sitte metsän läpi, sitte joen yli siltaa pitkin, sitte lehdon kautta -- ja sen takana oli sievä mökki, jossa Ullamummo asui. Se oli niin pieni ja matala, niin matala, että melkein ulottui kädellä kattoon. Mutta Annista se oli niin soma, että siellä hän vasta oikein hyvin leikkiä osasi.

Lämpöisleipä kainalossa läksi Anni juoksemaan kotirinnettä alas. Tie oli tyhjänä, ei näkynyt vastaantulijoita. Metsänkohdalla tuntui ilma niin raukaisevalta. Anni istui tien penkereelle lepäämään ja piti leipää sylissään. Hiukan levättyään lähti hän taas matkalle.

Kaartuen nousi silta ylös maantienpinnasta. Kun Anni oli noussut siltaa pitkin joen keskikohdalle, pysähtyi hän. Silta oli murtunut rikki. Aallot vierivät vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja aukko oli hirvittävän leveä.

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kotiin. Kotona kertoi Anni äidille koko ihmeellisen tapauksen. Äiti ensin hämmästyi ja ihmetteli, mutta sitte ei oikein käsittänyt, kuinka sellainen olisi voinut näin tyynellä ja sateettomalla ilmalla tapahtua. Ehkä oli lapsi pelännyt.

Hän läksi saattamaan Annia sillan yli.

Kun he olivat joen keskellä, oli silta aivan ehyt. Ei lastuakaan ollut poissa.

"Kuinkas Anni äitiä narrasi" kysyi äiti.

"Ei Anni narrannut", sanoi Anni ja katsoi suurilla silmillään äitiin, "mutta silta oli äsken poikki. Kyllä Jumala sen tietää."

Äiti sai kyyneleet silmiinsä eikä puhunut sen enempää. Sillan toiselta puolen palasi hän kotiin ja Anni sai mennä yksin Ullamummon luo.

Vasta iltapuolella läksi pikku Anni paluumatkalle Ullamummon luota. Iloisena asteli hän tietä pitkin. Mutta kun hän tuli sillalle, oli silta poikki samasta paikasta kuin ennenkin. Anni kumartui katsomaan revennyttä aukkoa. Hän näki sillan arkkujen ulottuvan kauas mustaan syvyyteen. Hän näki miten hirvittävän leveä aukko oli. Hän ei päässyt siitä ylitse.

Anni palasi Ullamummon luo ja kertoi hänelle koko asian. Ullamummo kuunteli; heti kuultuaan, läksi hän saattamaan lasta kotiin.

Hän vei Annin tupaan asti ja kun hän jäi kahden kesken Annin äidin kanssa, sanoi hän: "Lapsella on arka luonto. Pidä lasta silmällä. Suojele sitä, ettei vaan joudu vaaraan!"

Pihalla istui Anni ja puheli kukkasten kanssa. Hän oli itse antanut kukkasille ja linnuille nimet oman käsityksensä mukaan. Ja nurmikko oli hänelle niin hyvä. Sitä hän silitti kädellään. Taivaalla näki hän Jumalan laivojen purjehtivan suurin valkoisin purjein. Kaikki oli niin ihmeellistä ja niin ihanaa.

Pihalla oli harmaa kivi. Se oli niin viisas ja vanha. Aivan kuin Ullamummo. Sille hän kertoi suuresta sillasta ja syvästä joesta sillan alla. Ja hän silitti kiveä kädellään. Kivi oli niin hyvä. Kivi ja kukkaset eivät voineet nähdä jokea, mutta linnut kävivät siellä ja kastelivat veteen siipiään.

Kului kesä, kului syksy ja talvi ja tuli uusi kevät. Anni oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli niin terve ja virkeä. Kaikki pitivät häntä jo aikaihmisenä.

Eräänä päivänä ennen juhannusta katosi Anni kotoa. Äiti luuli hänen menneen Ullamummon luo, mutta kun ei lasta illallakaan kotia kuulunut, läksi äiti häntä hakemaan.

Seuraavana päivänä löydettiin pikku Annin ruumis keskeltä jokea suurimman sillan arkun viereltä.

LASTEN ILOT

Pimpeli, pampeli pihan poikki Nyt me mennään marjaan. Sitte sieltä metsän halki Ahon yli karjaan.

Kilkattaa jo karjan kellot Musta lehmä ammuu. Kohta menee taivas pilviin, Aurinko jo sammuu.

Kuuma onpi nuttu päällä, Täytyy mennä uimaan. Sitte syödään evähiä Kovan nälän tuimaan.

Väsymys jo alkaa tulla. Älä veikko juokse! Nyt on paras lähteä jo Oman äidin luokse.

HALTIJAT

Ennen, vanhaan aikaan, kuuluu haltijoilla olleen asuntonsa korkean Kivimäen sisässä. Sen mäenhän kaikki tuntevat. Sieltä asunnostaan olivat hyvät haltijat tulleet ihmisasunnoille ja joskus oikein ihmisten ystäviksi. Ihmiset kun siihen aikaan niin luottivat haltijoihin, niin haltijatkin kaikella tavalla auttoivat heitä.

Mutta haltijoiden luokse Kivimäen sisään ei kukaan päässyt. Kyllähän sinne olisi se päässyt, joka olisi löytänyt ihmeellisen punaisen kukan, jonka reunat olivat kultaa, mutta sitä ei kukaan löytänyt. Moni vanha mummo oli elämänsä loppuiän sen etsimiseen pannut, mutta turhaa se oli. Ei sitä löytynyt vaikka olisi tulen ja neulan kanssa hakenut.

Kerran oli eräs pikkunen tyttö, Marjatta nimeltään, ollut Kivimäen juurella marjoja poimimassa. Hän oli kukan löytänyt ja samassa oli Kivimäki avannut vaskiset ovensa. Marjatta oli astunut sisälle ja tullut komeaan saliin, jossa sata valkoista hevosta kultaisista ja hopeisista seimistä söi. Sitte oli Marjatta astunut eteenpäin ja tullut toiseen saliin, jossa haltijat pöydän ympärillä istuivat. He olivat kaikki vanhoja miehiä, joilla oli pitkät, valkoiset parrat, punaiset takit ja kultakruunut päässä.

Yksi haltijoista oli viitannut Marjattaa luoksensa ja antanut hänelle pöydältä hopeaisen kupin, jossa oli makealle maistuvaa juomaa. Mutta Marjatta oli ruvennut pelkäämään ja juossut vaskisesta ovesta ulos.

Juostessaan oli hän pudottanut sen punaisen, kultareunasen kukan, jolla oli niin ihmeellinen voima.

Heti kun Marjatta oli kotia tullut, olivat hänen vanhempansa lähteneet Kivimäen juurelle ihmeellistä kukkaa etsimään. Mutta eivät löytäneet. Eikä kukaan ole sitä senperästä löytänyt tähän päivään asti.

NUORI KALASTAJA

Kun myötätuulessa purjehdin On lystiä kyllä retki. Mä unhoitan kaikki murehet Ja vastukset vastaisetki.

Ja purje paisuvi pullolleen, Yli aaltojen venhe viiltää, Ja taivas hehkuvi hellemmin Sen aalloilla kullat kiiltää.

Mä ruorissa istun ja katsastan Kun karit kaukana hohtaa; Mä ruoria köytän kiinnempään Kun tuuli purjeita pohtaa.

On hauska laskea myötäiseen Kun purjeet on paisuksissa, Kun kaukana ranta häämöittää On satama tiettävissä.

Vaan missä tarmoa tarvitaan, Se hauskempi vielä on retki. On hauskempi olla ruorissa Kun matkall' on vastaisetki.

Kun vastahan aalto hyökähtää Ja purren pystyhyn tempaa, Niin ruori kysyvi käskijää, Sen tarmoa tulisempaa.

Yli pursi keinuvi kuohujen, Sen saumat ääniä antaa. Vaan aallot kahtia halkeillen Ne purtta vimmoin kantaa.

Tuo hyrsky hurjasti hyökältää Ja ruorin raksavi lauta. Mun purteni, purteni, kuinka käy? Tää liekö jo meille hauta?

KOIVUN LASTUT

Eräs työmies kulki metsäistä tietä pitkin kirves olallaan. Oli iltahämärä. Kaukaa alkoi kuulua ratasten kolina ja vähän ajan kuluttua ajoi häntä vastaan nuori talonpoika kauniilla hevosella. Juuri kun hevonen tuli miehen kohdalle pelästyi se, hyppäsi pystyyn ja työnsi kärryt tienraviin. Talonpoika putosi kärryistä ja pyörät menivät rikki.

"Olkoon", ajatteli työmies ja aikoi mennä menojaan.

"Auttakaa!" huusi talonpoika.

Työmies riensi heti avuksi. Särkyneet kärryt vedettiin ojasta ja hevonen sidottiin puuhun kiinni.

"Teillä on kirves", sanoi talonpoika. "Te voitte minua auttaa, jos vaan tahdotte."

Työmies meni hakkaamaan koivun tienvierestä ja alkoi korjata kärryjä. Se olikin pian tehty, sillä mies oli taitava.

Kun kärry oli korjattu ja hevonen valjastettu, nousi talonpoika kärryihin.

"Te olette auttanut minua hädän hetkellä ja minä kiitän teitä! Mutta minulla ei ole rahaa teille antaa. Ottakaa noita lastuja mukaanne kotiinne vietäväksi. Se olkoon teidän palkkanne."

Työmies katseli kun talonpoika ajoi tiehensä. Sitte kumartui hän ottamaan kirvestään, hymyili itsekseen ja pisti taskuunsa pari koivun lastua lapsilleen vietäväksi.

Kun hän tuli kotiin olivat lapset jo nukkumassa. Hän otti lastut taskustaan heittääkseen ne pois. Mutta lastut olivatkin kultaa.

Mies heitti kultalastut pirtin penkille ja juoksi metsätielle hakemaan enempi sinne jääneitä lastuja. Hän kokosi niitä sylillisen. Kun hän toi ne pirttiinsä, olivat ne vaan tavallisia koivun lastuja.

Mutta ensin tuodut lastut olivat puhtainta kultaa.

ALAKULOISELLE TOVERILLE

Tule Matti, tuiskuhun, pakkaseen Siellä tarmoa tarvitaan! Tule hangen pinnalle kilpailuun, Siellä puhtisi punnitaan.

Tule Matti, ilohon ilman tään, Siellä surusi haihtuu pois! Tule, kiidä pinnalla kirkkaan jään. Sepäs onnea sulle tois!

Älä Matti murjota nurkassas Ja hautele ikävääs. Tule mukaan, virkistä itseäs Ja uudista elämääs!

JURKO JÄTTILÄINEN

Ennen muinoin eli Suomessa suuri jättiläinen. Hän oli niin vanha, ettei kukaan voinut laskea hänen ikäänsä. Hän asui Suomen synkimmässä korvessa, suurten järvien ja laajojen soiden takana.

Ihmiset olivat häntä harvoin nähneet. Jos kulkivatkin joskus sillä metsän perukalla luulivat he jättiläistä sammaltuneeksi vuorenselänteeksi ja astelivat rauhassa hänen ylitseen.

Ja jättiläinen heidän tuskin kulkevan huomasi. Pyyhkäsi joskus vaan suurella kädellään heidän pieniä jälkiään. Mutta ihmiset luulivat, että se oli tuuli, joka humisi vuoren kupeella.

Kerran vuodessa nousi jättiläinen syömään. Mutta silloin söi hän hyvän aterian: kolme lehmää, viisitoista lammasta ja neljän ruishalmeen kypsyneet tähkäpäät. Tämä tapahtui aina syksyllä.

Mutta seuraavana kesänä tuli hänelle kova jano ja hän joi pari, kolme järvellistä vettä, niin että järvet kuivuivat melkein lätäköiksi ja ihmiset olivat suuressa veden puutteessa.

Kerran oli talvella kova pakkanen. Jättiläisen ruumis alkoi jäätyä. Hän nousi silloin ja kokosi risuja tehdäkseen valkean. Komeita mäntyjä ja naavaisia korpikuusia taitteli hän metsästä sormillaan, niinkuin lapset taittelevat kedolta kieloja tahi orvokkeja.

Hän sytytti tulen palamaan ja liekit leimusivat taivaalle pimeässä talviyössä.

Ihmiset katsoivat taivaalle ja sanoivat: "Revontulet siellä palaa!"