Part 20

Myöntävä, vaikk'ei suinkaan iloinen, murina kuului vanhukselle vastaukseksi, ja Paavali otti, ihastuksissaan siitä toivosta, että hän täällä saisi uhrata henkensä ja verensä heikkojen puolustukseksi, sekä taistelunhalusta palaen, Stephanon kehoituksen vastaan, aivan kuin se olisi ollut ihan luonnollinen asia, ja alkoi heti sotapäällikkönä komentaa noita neuvottomia, lammasnahkoihin puettuja miehiä. Minkä hän lähetti vartiaksi tornin huippuun, minkä hän määräsi kantamaan kiviä saataviin, minkä taas vaaran hetkenä syöksemään kiviharkkoja ja kallionlohkareita syvyyteen; heikompia hän käski pysymään yhdessä koossa ja rukoilemaan muiden puolesta sekä laulamaan kiitosvirsiä, ja hän suostui kaikkien kanssa käytettävistä viittauksista ja merkeistä.

Hän oli milloin missäkin paikassa, ja hänen eloisuutensa ja uskalluksensa tarttui pelkureihinkin.

Juuri kun näitä käskyjä annettiin, Hermas sanoi jäähyväiset Paavalille ja isällensä, sillä hän kuuli roomalaisen sotatorven toitotuksen ja Pharan'in nuoren miehistön rummun pärrytyksen, joka joukko kulki Oikotien solan kautta vihollista vastaan.

Hän tiesi, missä Blemmyiläisten päävoima oli, ja ilmaisi sen centurioni Phoebiciolle ja Pharanilaisten päällikölle.

Gallialainen teki muutamia lyhyitä kysymyksiä Hermaalle, jonka hän kohta tunsi, sillä nähtyänsä hänet Raithun satamassa, ei hän ollut voinut unhottaa hänen silmiänsä, jotka johtivat hänen mieleensä Glyceran silmät, ja saatuansa lyhyitä, varmoja vastauksia, hän jakoi nopeita ja tarkkoja käskyjä.

Yhden Pharanilaisten kolmanneksen oli määrä rummuttaen ja puhaltaen jatkaa matkaansa vihollisia vastaan ja näiden lähestyessä peräytyä tasangolle aina vartiotornin alle saakka. Jos Blemmyiläiset saataisiin sinne viekoitelluiksi, niin kosteikkokaupungin soturein toisen kolmanneksen, joka saattoi helposti vetäytyä poikkilaaksoon, oli hyökättävä heidän vasenta kylkeänsä vastaan, sill'aikaa kuin Phoebicio manippelineen piilisi tornikallioiden takana sekä äkkiä esiin syösten ratkaisisi tappelun. Viimeinen kolmasosa sai tehtäväkseen hävittää Blemmyiläisten alukset Hermaan johdolla, joka tiesi heidän maallenousu-paikkansa.

Pahimmassa tapauksessa centurioni saattoi väkinensä peräytyä linnoitukseen ja puolustaa itseänsä siellä, kunnes saisi apuväkeä läheisistä satamakylistä, jonne lähettiläitä jo oli matkalla.

Gallialaisen käskyt pantiin toimeen viivyttelemättä, ja Hermas kulki hänelle uskotun joukon etupäässä niin itseensä luottavaisena ja uljaana, kuin keisarin väessä palvellut sotavanhus, joka johtaa legionaansa taistelukentälle. Hän kantoi nuolia ja jousta selässänsä, ja kädessänsä hänellä oli sotakirves, jonka hän oli ostanut Raithusta.

Mirjam aikoi seurata hänen johtamiansa sotilaita, mutta Hermas huomasi hänet ja huusi: "Torniin, lapsi, isäni luo!" Ja paimentyttö totteli häntä arvelematta.

Kaikki linnoituksessa olevat erakot olivat rientäneet vuoren rinteelle ja katselivat sieltä sotavoiman jaoittamista sekä viittailivat ja huusivat alhaalla oleville.

He toivoivat osan sotilaista yhtyvän heihin heidän suojakseen, mutta, niinkuin pian saivat nähdä, turhaan.

Stephano, jonka heikot silmät eivät kantaneet vuoren juurella olevalle tasangolle, antoi Paavalin kertoa itselleen kaiken, mitä tapahtui, ja käsitti sotilaan tarkalla silmällä centurionin taistelusuunnitelman.

Silloin Hermaan johtama joukko kulki tornin ohitse, ja nuorukainen tervehti isäänsä sekä liikkeillä että sanoilla.

Stephano, jonka korva oli jäänyt tarkemmaksi, kuin silmä, tunsi poikansa äänen ja lausui hänelle niin kovaa, kuin jaksoi, muutamia rakkauden sanoja jäähyväisiksi.

Paavali muodosti ukon sydämenpurkauksen lyhyeksi lauseeksi ja huusi puhetorveksi yhdistettyjen kämmeniensä kautta ystävänsä taisteluun rientävälle pojalle hänen siunauksensa.

Hermas ymmärsi hänet; mutta vaikka tämä tervehdys häntä suuresti liikuttikin, niin kuitenkin hän vastasi siihen ainoastaan äänettömillä viittauksilla. Isän on helpompi keksiä sata siunauksen sanaa, kuin pojan yhtä kiitoslausetta. Kun nuorukainen oli kadonnut kallioiden taakse, niin Paavali sanoi:

"Vanhan soturin lailla hän astui pois, ja toiset seurasivat häntä, niinkuin lauma jäärää. Mutta nyt! Kuuletkos? Varmaankin! Ensimmäinen Pharanilaisten osasto on joutunut kahakkaan vihollisen kanssa. Sotahuuto lähestyy yhä".

"Sitten kaikki käy hyvin", Stephano vastasi vilkkaasti. "Jos he tarttuvat onkeen ja antavat viekoitella itsensä tänne tasangolle, niin he ovat, luulen ma, hukassa. Me saamme täältä nähdä koko taistelun, ja jos meikäläiset ajetaan pakoon, niin saattaa kyllä tapahtua, että he vetäytyvät tänne linnoitukseen. Nyt ei saa ainoatakaan kiveä heittää pois tarpeettomasti, sillä jos vaan meidän tornimme tulee taistelun keskustaksi, niin puolustajat tarvitsevat linkokiviä".

Muutamat erakot kuulivat nämät sanat, ja kun sotahuuto sekä tappelun pauhina lähenemistään läheni, ja toinen toisti toiselle, että heidän pakopaikkansa oli tuleva taistelun keskustaksi, niin pelon valtaan joutuneet katumuksentekijät lähtivät Paavalin määräämistä vartiopaikoistaan, juoksivat, Aleksandrialaisen ankaroista käskyistä huolimatta, sinne tänne, ja useimmat yhdistyivät vanhoihin ja heikkoihin, joiden kiitosvirret muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä enemmän vaara läheni.

Kovimmalla äänellä suuri Sailainen Orion vaikeroitsi ja huusi kohottaen kätensä korkealle:

"Herra, mitä Sinä vaadit meiltä kurjilta? Kun Moses jätti Sinun valitun kansasi vain neljäksitoista päiväksi, niin se heti luopui Sinusta, ja me elämme elämäämme Sinun palveluksessasi johtajattakin ja olemme uhranneet kaiken, mikä sydäntä ilahuttaa, ja olemme antautuneet kaikellaisten kärsimysten alaisiksi, sinulle kelvataksemme! Ja nyt nämät hirvittävät pakanat jälleen raivoavat meidän ympärillämme ja tappavat meidät. Onko tämä voittopalkinto taistelustamme ja väsymättömästä ponnistelustamme?"

Muutkin yhtyivät Sailaisen valitukseen; mutta Paavali astui heidän keskellensä, moitti heidän arkamaisuuttansa ja pyysi heitä innokkailla ja vakuuttavilla sanoilla palaamaan vartiopaikkkoihinsa, että ainakin itäisellä rinteellä olevaa muuria vartioitaisiin, jolta puolen oli helpompi kiivetä ylös, ja ett'ei linnoitus joutuisi helposti voitettuna saaliina vihollisten käsiin, joilta ei ollut mitään armoa odotettavana.

Jo olivat muutamat erakot seurata Aleksandrialaisen kehoitusta, kun kauhea kiljunta, Pharanilaisia takaa-ajavien Blemmyiläisten sotahuuto, kuului aivan heidän pakopaikkansa juurelta.

Kauhistuneina he tunkeutuivat jälleen kokoon, ja kun Syrialainen Salatiel, joka oli uskaltanut mennä jyrkänteen reunalle ja katsella vanhan Stephanon hartioiden ylitse tasangolle, syöksi takaisin toveriensa luo tuskallisesti huutaen: "Meikäläiset pakenevat!" niin silloin Gelasio parkaisi ääneensä ja huusi lyöden rintaansa ja repien mustaa, kiharaista tukkaansa: "Oi Herra Jumala, mitä Sinä tahdot meiltä? Onko sitten meidän pyrintömme vanhurskauteen ja hyviin avuihin aivan turhaa ja hyödytöntä, koska Sinä heität meidät kuoleman kitaan etkä tahdo sotia meidän puolestamme? Jos sorrumme pakanoiden käsihin, niin on jumalattomuus ja raaka väkivalta kerskaava, niinkuin se olisi voittanut jumalanpelon ja totuuden".

Paavali oli, ollen kokonaan suunniltaan ja neuvotoinna, kääntynyt pois valittajista ja tarkasteli nyt Stephanon kanssa tappelua.

Blemmyiläiset olivat tulleet monilukuisina, ja heidän rynnäkkönsä, jota Pharanilaisten aluksi oli määrä vaan näennäisesti paeta, oli niin ankara, ett'eivät he, eivätkä heihin liittyneet taistelukumppanit voineet sitä kestää, vaan he ajettiin takaisin aina Oikotien solan ahdinkoihin.

"Ei käy, niinkuin pitäisi", Stephano sanoi.

"Ja tämä pelkurijoukkio, nämät raavaat", Paavali huusi vimmattuna, "jättivät muurin suojattomaksi ja herjaavat Jumalaa, sen sijaan kuin heidän pitäisi vartioida muuria tahi taistella".

Erakot huomasivat hänen liikkeensä, jotka näyttivät epätoivoon joutuneen liikkeiltä, ja Sergio huusi:

"Joko meiltä kaikki toivo menee hukkaan? Miks'ei orjantappurapensas syty tuleen ja hävitä liekillänsä pahantekijöitä? Mintähden ei ukkonen jyrise? Missä ovat salamat, jotka Sinain vuoren huippujen ympärillä leimahtelivat? Miksi ei ilma pimene pakanoiden kauhistukseksi? Miksi ei maa aukene, nielläksensä heidät, niinkuin Koran joukon?"

"Jumalan voima", Dulas huusi, "istuu kädet ristissä. Kuinka epäilyttävän näköiseksi Herra tekee meidän hurskautemme, koska hän käyttää itseänsä meitä kohtaan niin, kuin emme ollenkaan ansaitsisi hänen huolenpitoansa!"

"Ette te sitä ansaitsekaan", huudahti Paavali, joka oli kuullut viimeiset sanat ja silloin pikemmin kantoi kuin talutti sairaan Stephanon muurin itäiselle puolelle, joka oli vartioitta, "ette te sitä ansaitsekaan, sillä sen sijaan, että teidän pitäisi vastustaa Jumalan vihollisia, te herjaatte Häntä ja häpäisette itsenne kurjan pelkuruutenne kautta. Katsokaa tätä sairasta vanhusta, joka valmistaksen teitä puolustamaan, ja noudattakaa nyt nurisematta minun käskyjäni, taikka, pyhien marttyyrien veren kautta, minä vedän teidät hiuksistanne ja korvistanne vartiopaikoillenne ja tahdon..."

Mutta enempää hän ei lausunut, sillä hänen uhkauksensa katkaisi voimakas ääni, joka muurin juurelta huusi hänen nimeänsä.

"Se on Agapito", Stephano sanoi. "Vie minut vallille ja laske minut sinne maahan".

Ennenkuin Paavali vielä oli täyttänyt ystävänsä toivon, niin kookas piispa seisoi hänen vieressänsä.

Kappadokialainen Agapito oli nuoruudessaan ollut sotilas. Hän oli tuskin päässyt vanhemmalle puolen ikäänsä ja oli seurakuntansa valpas paimen.

Kun kaikki Pharan'in nuoriso lähti Blemmyiläisiä vastaan taistelemaan, niin ei hän saanut enää lepoa kosteikossa, vaan käski presbyterejä ja diakoneja vaimojen ja jäljellejääneitten miesten kanssa kirkossa rukoilemaan taistelevien puolesta, jonka tehtyänsä hän oli lähtenyt oppaan ja kahden akoluuthin seurassa vuorelle, ollaksensa läsnä taistelussa.

Muille papeille ja vaimollensa, jotka koettivat pidättää häntä, hän oli vastannut: "Kussa lauma on, siellä pitää paimenenkin oleman!"

Kenenkään näkemättä ja kuulematta hän oli saapunut linnoituksen muurille asti ja siellä joutunut kuulemaan Paavalin ankarat sanat.

Jo hän seisoi pyörivin silmin Aleksandrialaisen edessä ja kohotti uhaten voimakkaan kätensä, huutaen hänelle: "Uskaltaako seurakunnasta suljettu tällä tavoin puhua veljillensä? Tahtooko saatanan puolesta taistelija jaella käskyjä Herran sotamiehille? Sinun olisi varmaankin hauskaa, jos atleettisilla käsivarsillasi voittaisit takaisin sen maineen, jonka synnin ja rikosten raukaisema sielusi on hukannut. Tänne ystäväni, Herra on meidän kanssamme ja on meitä varjeleva!"

Paavali oli ääneti kärsinyt piispan sanoja ja kohotti kätensä, niinkuin muutkin erakot, kun Agapito astui heidän keskellensä ja lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen.

Amenen jälkeen piispa määräsi sotapäällikön tavoin kullekin, heikommille ja vanhimmillekin, paikan muurilla ja heittokivien takana ja huusi sitten kaikuvalla äänellä: "Näyttäkää tänäpänä, että te olette Korkeimman sotilaita!"

Ei kukaan vastustanut häntä, ja kun joka mies seisoi vartiopaikallansa, niin hän astui vuoren rinteelle ja katseli tarkoin taistelua, joka riehui hänen alapuolellansa.

Pharanilaiset vastustivat menestyksellä Blemmyiläisten hyökkäystä, sillä Phoebicio oli manippelineen syössyt esiin väijyksistä, sivulta käynyt hyökkäävien erämaan poikien kimppuun ja levittäen kuolemaa sekä häviötä hajoittanut heidät kahteen joukkoon. Hyvin varustetuilla Roomalaisilla näkyi olevan varsin vähä vastusta alastomista vihollisistaan, jotka käsikahakassa eivät voineet käyttää nuoliaan eivätkä peitsiään.

Mutta Blemmyiläiset olivat useissa otteluissa keisarin joukkojen kanssa oppineet käyttämään voimiansa, ja niin pian kuin he näkivät, ett'eivät voineet kestää vihollistensa hyökkäystä, niin heidän johtajansa huusivat omituisen räikeästi, heidän rivinsä hajosivat, ja he syöksyivät erilleen jokaiseen ilman suuntaan höyhenläjän lailla, johon tuuliaispää on tarttunut.

Agapito piti erämaan poikien hajaantumisen hurjana pakona, hengähti syvään ja kiitollisena ja kääntyi mennäksensä taistelukentälle lohduttamaan haavoitettuja uskonveljiänsä. Mutta hänellä oli itse linnoituksessa oleva tilaisuus tehdä hurskasta velvollisuuttaan, sillä hänen edessänsä seisoi paimentyttö, jonka hän jo tullessansa oli huomannut, ja joka sanoi kainostellen, mutta kumminkin nopeasti ja selvään: "Herra piispa, Hermaan isä, sairas Stephano, jolle minä olen vettä tuonut, käski pyytämään sinua tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen haavansa on auennut ja hän luulee kuoleman olevan lähellä".

Agapito noudatti nopein askelin tätä kutsumusta ja tervehti sairasta, jonka haavat Paavali ja Sailainen Orion jo olivat sitoneet, semmoisella tuttavuudella, jota hän ei ensinkään osoittanut muille katumuksentekijöille.

Hän tunsi jo aikoja sitten Stephanon entisen nimen ja hänen entiset elämänvaiheensa, ja hänen toimestansa oli Hermaan täytynyt yhtyä Aleksandriaan lähetettyjen airuiden joukkoon, sillä Agapito oli sitä mieltä, ett'ei kukaan saanut paeta elämän taistelua, ennenkuin hän oli itse ottanut siihen osaa.

Stephano ojensi hänelle kätensä, piispa istui hänen viereensä ja viittasi hänen ympärillään seisovia jättämään heidät yksikseen ja kuunteli tarkoin sairaan hiljaisia sanoja.

Kun tämä vaikeni, niin Agapito sanoi:

"Minä ylistän sinun kanssasi Herraa, että Hän antoi sinun vaimosi löytää ne tiet, jotka käyvät Hänen tykönsä, ja sinun pojastasi on tuleva kelpo sotamies, niinkuin sinä itsekin olet ollut. Sinun maallinen talosi on toimitettu, mutta kuinka sinä olet valmistettu toiseen, ijankaikkiseen elämään?"

"Minä olen kahdeksanatoista vuotena tehnyt katumusta, rukoillut ja kärsinyt paljon", sairas vastasi. "Maailma on jäänyt kauas taakseni ja minä toivon vaeltavani sillä tiellä, joka taivaasen viepi".

"Sitä toivon minäkin sinulle ja sinun sielullesi", piispa sanoi. "Suuret kärsimiset olivat määrätyt sinun osaksesi maailmassa. Oletkos koettanut antaa niille anteeksi, jotka ovat tuottaneet sinulle katkerimmat kärsimisesi, ja saatatko rukoilla: 'Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollistemme?' Muistatkos tätä lausetta: 'Sillä jos te anteeksi annatte ihmisille heidän rikoksensa, niin myös teidän taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi?'"

"Glyceralle en ole ainoastaan anteeksi antanut", sairas vastasi, "vaan ottanut hänet jälleen sydämeni rakastetuksikin; mutta sille miehelle, joka hänet häpeällisesti viekoitteli, sille kurjalle, joka, vaikka olinkin hänelle tehnyt tuhansia hyviä töitä, on minut pettänyt, ryöstänyt ja häpäissyt, hänellekin toivon..."

"Anna hänellekin anteeksi", Agapito huusi, "jotta sinulle anteeksi annettaisiin".

"Minä olen kahdeksanatoista vuonna koettanut siunata tätä vihollistani", Stephano vastasi, "ja tahdon koettaa sitä vastakin edes..."

Tähän asti piispa oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaasen; mutta tällöin häntä huudettiin usealta taholta, ja Gelasio, joka muiden erakoiden kanssa seisoi vuoren rinteellä, huusi hänelle: "Pelasta meidät, isä, pakanat kiipeävät tuolta toiselta puolen tänne kalliolle".

Agapito kääntyi selin Stephanoon ja huusi hänelle vielä kerran, viittauksilla siunaten häntä: "Anna anteeksi, niin saat periä taivaan!"

Kentällä makasi paljo haavoitettuja ja kuolleita, ja Pharanilaiset peräytyivät jälleen Oikotien solaan, sillä Blemmyiläiset eivät olleetkaan paenneet, vaan olivat ainoastaan hajaantuneet ja kiivenneet tasankoa ympäröiville vuorille, josta nuolilla ampuivat vihollisiaan.

"Missä Roomalaiset ovat?" Agapito kysyi kiivaasti Sailaiselta Orionilta.

"He vetäytyivät tuonne rotkoon, jonka kautta tie kulkee tänne", hän vastasi. "Mutta katsos nyt näitä pakanoita! Herra olkoon meille armollinen! He kiipeävät vuoren kuvetta ylös, niinkuin tikat pitkin puunrunkoja".

"Kivihin käsiksi!" Agapito huusi säihkyvin silmin vieressänsä seisoville katumuksentekijöille. "Kuinka käypi tuolla toisella puolen muuria? Kuuletteko? Niin! Se oli roomalainen sotatorvi. Urhoutta, veljet, keisarin sotamiehet suojelevat linnoituksen heikompaa puolta. Mutta entäs täällä! Näettekö tuolla vuoren halkeamassa alastomia olentoja? Tänne kiven lohkareita! Ponnista hartioillasi voimakkaasti sitä vastaan, Orion! Tempaise vielä kerta, Salatiel! Nyt se irtaantui, tuolla se vierii alas! Kunhan ei se vaan jäisi tuohon rakoon riippumaan! Ei! Jumalan kiitos, sen vauhti kasvaa. Kas, se oli hyppäys! Ja nyt! Kuusi Herran vihollista yhdellä iskulla kuoletettu".

"Tuolla toisella puolen näen vielä kolme", Orion huusi. "Tule tänne, Damiano, auttamaan minua!"

Hän, jota huudettiin, ja monta muuta hänen kanssansa syöksyi esiin, ja ensimmäinen menestynyt yritys rohkaisi niin pian ja ihmeellisesti katumuksentekijöiden mieltä, että piispan kävi vaikeaksi hillitä heidän intoansa ja saada heitä säästäväisesti pitelemään kalliita ampumavarojansa.

Sillä aikaa kuin Agapiton johdolla kivi kiven perästä vieritettiin ryhmyistä vuorenrinnettä kiipeävien Blemmyiläisten päälle, sillä aikaa Paavali istui sairaan vieressä katsellen maahan.

"Etkö sinä auta heitä?" Stephano kysyi.

"Agapito on oikeassa", Aleksandrialainen vastasi. "Minulla on paljo katumista, ja taistelu tuottaa huvia. Ja minä tunnen, kuinka suurta se tuottaa, siitä tuskasta, jonka paikallani oleminen minussa vaikuttaa. Sinua piispa on ystävällisesti siunannut".

"Minä olen lähellä päämäärääni", Stephano sanoi huoaten, "ja hän lupaa minulle taivaan, jos sydämestäni annan anteeksi _hänellekin_, joka varasti minun vaimoni. Se olkoon hänelle anteeksi annettu, kaikki olkoon hänelle anteeksi annettu, ja kaikki hänen yrityksensä menestykööt, älköötkä rauetko tyhjiin! Koetappas vain, kuinka sydämeni sykkii; vielä kerran se ponnistaa voimiansa, ennenkuin se kokonaan lakkaa tykyttämästä. Kun kuolen, niin toimita Hermaan suhteen kaikki, mitä minä olen sinulle sanonut, ja siunaa häntä tuhannen tuhansin kerroin minun ja hänen äitinsä nimessä. Älä sano hänelle milloinkaan, että hänen äitinsä heikkouden hetkenä seurasi tuota konnaa, tuota miestä, tuota onnetonta tarkoitan, jolle minä annan kaiken anteeksi Anna Hermaalle tämä sormus, ja sen sekä kirjeen avulla, jonka löydät luolastani vuoteeni ruohojen alta, otetaan hän vastaan setänsä luona ja saa paikan sotajoukossa, johon hänellä on oikeus, sillä minun veljeni on keisarin suosiossa. Kuuleppas, kuinka Agapito rohkaisee meikäläisiä. He taistelevat siellä urhoollisesti! Sehän oli roomalaisen sotatorven ääni. Ota vaari, nyt manippeli asettuu linnoitukseen, ja he ampuvat täältä pakanoita. Jos he tulevat, niin vie minut torniin. Minä olen heikko ja tahtoisin vielä kerran koota ajatuksiani ja rukoilla, että voisin antaa sille miehelle anteeksi sydämestäni, enkä ainoastaan huulillani".

"Katso, tuolla alhaalla Roomalaiset tulevat!" Paavali keskeytti sairasta.

Sitten hän huusi sinne: "Tulkaa täältä ylös, täältä! Enemmän vasemmalla portaat ovat!"

"Täällä ollaan", vastasi räikeä ääni.

"Jääkää te, miehet, seisomaan tähän ulkonevaan osaan ja pitäkää linnoitusta silmällä. Jos vaara uhkaa, niin kutsukaa minua torventoitotuksella. Minä kiipeän ylös, sillä tornin huipulta voi nähdä, minne ne koirat ovat joutuneet".

Näitä sanoja lausuttaessa Stephano oli kuunnellen katsellut alaspäin. Kun sitten muutamia minuutteja jäljemmin Gallialainen kiipesi muurille ja huusi linnoitukseen: "Onko siellä ketään, joka ojentaisi minulle kätensä?" niin sairas kääntyi Paavaliin ja sanoi: "Nosta ja tue minua pian!"

Stephano nousi pystyyn niin keveästi, että se ihmetytti Aleksandrialaista, kumartui muurin yli centurionia kohti, joka oli päässyt muurin vastaiselle puolelle, katsoi suurimmalla mielenkiihkeydellä häntä kasvoihin, värähti kauhistuksesta ja ojensi hänelle tueksi laihan kätensä, pannen viimeisetkin voimansa liikkeelle.

"Serviano!" huusi centurio, jota tämä kohtaus tämmöisessä paikassa kovin kauhistutti ja joka tuijottaen milloin vanhukseen, milloin Paavaliin yritti suurella vaivalla jälleen päästä suunnillensa.

Ei kukaan heistä voinut lausua sanaakaan; mutta Stephanon silmät olivat luodut Gallialaisen kasvonjuonteihin, ja jota kauvemmin hän häntä katseli, sitä syvemmälle hänen poskensa vaipuivat ja sitä enemmän hänen huulensa vaalenivat. Samalla hän piti yhä vielä kättänsä kurotettuna Gallialaista kohti, kenties anteeksi antamisensa merkiksi.

Niin kului pitkällinen minuutti.

Silloin Phoebicio muisti kiipeevänsä muurille keisarin palveluksessa, polki jalkaa itsehensä suuttuneena ja tarttui kiivaasti ukon käteen. Mutta tuskin tämä tunsi Gallialaisen sormien koskettavan kättänsä, niin hän säpsähti ikäänkuin ukonnuolen iskemänä ja syöksyi käheästi huutaen muurin syrjällä riippuvan verivihollisensa päälle.

Paavali katseli kauhistuneena hirveitä tapahtumia ja huusi kovaa, innokkaasti sekä vaativasti:

"Päästä hänet irti, anna hänelle anteeksi, jotta taivas antaisi sinulle anteeksi".

"Mitä taivaasta, mitä anteeksi-antamisesta!" vanhus kirkaisi. "Kirottu olkoon hän!"

Ennenkuin Aleksandrialainen ehti estää, myötivät irtanaiset kivet, joiden päällä nämät viholliset huohottaen ottelivat, ja molemmat syöksyivät vierivien kivien kanssa alas syvyyteen.

Paavali huokasi sydämensä pohjasta ja jupisi, kuumien kyynelten vieriessä hänen poskilleen:

"Hänkin taisteli, ja hänkin turhaan kilvoitteli".

YHDESKOLMATTA LUKU.

Taistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko oli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.

Tähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.

Kirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka rinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan valonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan kaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.

Jo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito vei seurakuntansa kuolleiden luo.

Äänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä ympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui näille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan olivat verensä vuodattaneet.

Amenen jälkeen astuivat kunkin kuolleen luo ne, jotka olivat elämässä ollet häntä lähinnä, ja moni kyynel vieri äidin tai vaimon silmästä hiekalle, moni huokaus kohosi isän rinnasta taivasta kohti.

Niiden paarien vieressä, joilla vanha Stephano lepäsi, olivat toiset vähemmät paarit, ja näiden molempain välissä oli Hermas polvillaan ja itki.

Hän kohotti kasvonsa, sillä syvä, ystävällinen ääni oli maininnut hänen nimeänsä.

"Pietari", nuorukainen sanoi ja tarttui käteen, jonka senaattori hänelle ojensi. "Voi kuinka olen halunnut maailmaan ja pois isäni luota, ja nyt hän on ainaiseksi erinnyt, -- kuinka mielelläni soisin, että hän olisi minut luonansa pidättänyt!"

"Hän on kuollut kaunihin kuoleman taistellen veljeinsä puolesta", senaattori sanoi lohduttaen.

"Paavali oli hänen luonaan, kun hän kaatui", Hermas vastasi. "Linnoitusta puolustaessa hän oli syössyt muurilta alas; mutta katso, tämä tyttö, tämä lapsi rukka, joka oli sinulla lampaita kaitsemassa, hän on kuollut suurena sankarina. Hurja Mirjam raukka, voi kuinka hyvä olisin sinulle, jos vielä eläisit!"

Näin lausuessaan Hermas silitti paimentytön käsivartta, painoi keveän suudelman hänen pieneen kylmentyneesen käteensä ja laski sen varovasti hänen toisen kätensä kanssa ristiin hänen rinnallensa.

"Kuinka tyttö joutui miesten taisteluun?" Pietari kysyi. "Mutta sen saatat kertoa minulle kotona. Ole siellä vieraanamme, niin kauvan kuin sinua haluttaa ja siksi kuin lähdet maailmalle. Me olemme kaikki sinulle kiitollisuuden velassa".

Hermas punehtui ja väisti kainosti kiitosta, jota hänelle, kosteikon pelastajalle, joka taholta lausuttiin.

Kun itkijävaimot tulivat näkyviin, niin hän laski vielä kerran polvilleen isänsä pään puolelle, katsoi viimeisen kerran rakkaasti Mirjam'in levollisiin kasvoihin ja seurasi sitten vieraanvaraista isäntäänsä.