Part 2

Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle, ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut juomaan.

Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.

Muu lauma seurasi sitä.

Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä kotiin päin.

TOINEN LUKU.

Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.

Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan käden kuvertama luola.

Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa; nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.

Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat itselleen omistaneet suurimmat niistä.

Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä, toisella poika.

Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan asuja näyttänyt nukkuvan.

Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas poikansa oli saanut unta.

Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?

"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät. Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme, ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan vesiastian".

Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää, kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.

Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan, joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta sisään.

Näin kului pitkällisiä hetkiä.

Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.

Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.

Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua: "Kuuletko, lapsi?"

"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.

"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".

Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.

"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian

kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:

"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli kurpitsan kuori".

"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi minulle omansa".

"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:

"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"

"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".

"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä saastaiset henget pakenevat".

"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan. Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".

"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla kädellä.

Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja poikansa tuskallisen voihkaamisen.

Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi: "Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.

Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan kanssansa.

Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi: "Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset purpuranväriset marjat..."

"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen jalallani".

"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu, ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".

"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän, päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä aikaa opetuksen antamiseen".

Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.

Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.

Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja nousi haukotellen.

Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti: "Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"

"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun suudella Ristiinnaulitun kuvaa".

Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.

"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa kauheasti".

Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.

"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi tähden Herra armahti minua".

"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset, siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:

"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää! Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"

"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.

"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.

"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.

"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää vähäsen nukittaa".

"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.

"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys, niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.

"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen, "enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".

"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä. Seuraa nyt minua".

"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista, lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä tahtoisin..."

"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa. "Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin. Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän. Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin turkkini".

Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni ja vei hänet kanssansa ulos.

Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja kiviharkkojen.

Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:

"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin ei syntiä ensinkään olisi olemassa".

Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:

"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".

"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen ruoskinut itseäni kovasti".

"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti kasvatettu poikanulikka".

Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat, että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän huudahti:

"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"

"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi silmänsä pois.

"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".

"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni, niinkuin joku muukin".

"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"

"Minä en ole mikään pyhimys!"

"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää. Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä, kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"

"Minä en taida teeskellä".

"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta _rakastaa_ sinun pitää. Ja totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa itsensä luopumaan".

"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni ajan", kysyi nuorukainen.

Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme. Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua silmiin".

"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".

Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"

"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".

"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"

Hermas viivytteli vastausta.

Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.

Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali -- sen hän tiesi -- Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.

Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.

Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"

"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"

"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"

Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"

"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja hänelle me kaunistamme sielujamme".

"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti. "Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä, kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla ihmisten pelättinä!"

Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:

"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on suvaittu kaupungin kristityille..."

"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä. "Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä, jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".

Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut erinomainen loiste.

Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten. Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.

"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa maan päälle".

Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti, kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut enkelien yhdyslauluja.

Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat tuntuneet loppumattoman pitkiltä.

Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan, ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina, ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?

Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja. Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme. Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".

Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle päätänsä pudistaen:

"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta. Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä _kuvaa_, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"

Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he, ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.

Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi innokkaasti:

"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme, yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla? Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi, on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava olevansa Jumalassa".

Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.

"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan kuin vaellan täällä maan päällä, _oma itseni_, enkä mikään muu. Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä alkaa".

"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen, ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko. Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta: kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten rakkaus -- kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet kuoleva..."

"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään, jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää! Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".

"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.