Part 19

Kun hän viimein väsymistään väsyi, ja puolipäivän paahde tuli yhä rasittavammaksi, ja kun veri alkoi aina runsaammin tunkeutua hänen sydämeensä ja sukkelammin tykyttää hänen ohimoissansa, niin hän kokonaan lakkasi ajattelemasta, eikä häntä ajanut eteenpäin muu kuin toivo ehtiä mitä pikaisimmin ensimmäisen päämääränsä perille.

Kolmannella hetkellä jälkeen puolen päivän hän näki kaukaa Raithun palmut, ja virkistyneenä hän riensi niitä kohden.

Ennenkuin aurinko oli mennyt maillensa, hän oli ilmoittanut Paavalin mainitsemille erakoille, että Aleksandrialainen epäsi heidän kutsumuksensa ja aikoi pysyä edelleen pyhällä vuorella.

Sitten Hermas läksi valkamaan, sopiaksensa paikkakunnan kalastajien kanssa veneestä, jota hän tarvitsi.

Sill'aikaa kun hän keskusteli erään vanhan amalekilaisen merimiehen kanssa, joka mustasilmäisen poikansa kera laitteli verkkojansa, läheni kaksi ratsastajaa lähenemistään lahtea, jossa suurehko kuormalaiva oli pienempien alusten keskellä ankkurissa.

Kalastaja osoitti laivaa sanoen: "Se odottaa Petrasta tulevaa karavaania. Tuo dromedaarin selässä istuja on keisarin suuri sotaherra, Pharan'issa olevien Roomalaisten päällikkö".

Hermas näki silloin Phoebicion ensi kerran, ja kun tämä ratsasti suoraa päätä häntä ja kalastajaa kohden, niin hän pelästyi.

Jos hän nyt olisi noudattanut ensimmäistä ajatustaan, niin hän olisi heti kääntynyt takaisin ja lähtenyt pakoon; mutta hänen kirkas silmänsä oli jo kohdannut centurionin väsyneen ja samalla väijyvän katseen, ja häveten itseänsä hän jäi seisomaan, pani käsivarret ristiin rinnallensa ja odotti ylpeänä ja jäykkänä Gallialaista, joka seuralaisineen ratsasti suoraan häntä kohti.

Talib, joka ennen oli nähnyt nuorukaisen hänen isänsä vieressä, tunsi hänet ja kysyi, joko hän oli kauvemman aikaa ollut täällä, vai nyt hiljakkoinko hän oli tullut alas vuorelta.

Hermas vastasi hänelle totuudenmukaisesti ja huomasi silloin, ett'ei centurioni häntä etsinyt.

Kokonaan rauhoittuneena ja vähän uteliaana hän aikoi katsella centurionia, ja hymy heräsi hänen huulillensa, kun hän näki, että laiha vanhus pitkällisestä ja nopeasta ratsastamisesta uupuneena tuskin voi enää pysyä satulassa, ja kun hän sitä paitsi tuli ajatelleeksi, että tämä viheliäinen ukko oli kukoistavan ja eloisan Sironan puoliso.

Vähintäkään katumusta tuntematta siitä, että oli tunkeutunut tämän, vastapäätänsä seisovan miehen, huoneesen, hän antautui mielellään sen vallattomuuden valtaan, jonka Phoebicion näkeminen hänessä oli herättänyt, ja kun tämä kysyi, oliko hän matkallansa tavannut valkeahiuksista vaimoa, jolla oli ontuva vinttikoira muassa, niin hän vastasi vaivoin pidättäen nauruaan:

"Olen kyllä! Semmoisen vaimon näin ja hänen vinttikoiransakin, mutta eipä se luullakseni ontunut".

"Missä sinä kohtasit hänet?" Phoebicio kiivaasti kysyi. Hermas punehtui, sillä nyt hän oli pakoitettu valehtelemaan, ja olihan mahdollista, että hän väärällä ilmoituksella saattoi vahingoittaa Sironaa. Sentähden hän ei heti antanut mitään varmaa vastausta, vaan kysäsi: "Onko vaimo tehnyt jonkin rikoksen, kun te ajatte häntä takaa?"

"Kauhean rikoksen", Talib vastasi; "Hän on tämän herran vaimo ja on..."

"Mitä hän on rikkonut, se koskee vain minua", Phoebicio jyrkästi keskeytti seuralaistansa. "Minä toivon, että tämä poika on tarkemmin nähnyt, kuin sinä, joka Sironana pidit parkuvan ailalaisen lesken, joka kantoi lasta sylissään, ja juoksi karavaanin perässä. -- Mikä on nimesi, nuori mies?"

"Hermas", hän vastasi; "ja kuka sinä sitten olet?"

Gallialainen oli juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, mutta malttoihen kumminkin ja sanoi: "Minä olen keisarin centurioni ja kysyn sinulta, minkä näköinen oli tapaamasi vaimo, ja missä hänet kohtasit?"

Sotilaan vihaisesta katseesta ja hänen oppaansa sanoista Hermas älysi, ett'ei paenneella Sironalla ollut mitään hyvää odotettavana, jos hän saataisiin kiinni, ja koska hän ei suinkaan tahtonut auttaa hänen vainoojiansa, niin hän vastasi pikaisesti, laskien vallattomuutensa valloilleen: "Enhän kumminkaan liene tavannut häntä, jota te etsitte; sillä hän, jonka minä näin, ei millään muotoa saata olla tämän miehen vaimo, sillä hän saattaisi hyvin olla tämän lapsenlapsikin. Hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja rusottavat kasvot, ja koiraa, joka häntä seurasi, hän nimitti Jambeksi".

"Missä tapasit hänet?" centurioni huusi.

"Kalastajain kylässä, vuoren juurella", Hermas vastasi. "Hän astui ruuheen, ja poispäin hänen matkansa kulki". "Pohjoiseenko?" Gallialainen tutkaisi. "Niin luulen", Hermas vastasi, "mutta en tiedä sitä, sillä minulla oli kiire, enkä saattanut lähemmin tarkastaa häntä".

"Koettakaamme siis vangita hänet Klysmassa", Phoehicio huusi Amalekilaiselle. "Olisipa tässä kirotussa erämaassa vaan hevosia!"

"Neljä päivänmatkaa", Talib vastasi arvelevaisesti, "eikä toisella puolen Elim'iä ole vettä saatavana ennenkuin vasta Moseksen kaivolla. Jospa vaan saisimme hyviä dromedaareja..."

"Ja vaikka vaan saisittekin", Hermas puuttui puheesen, "niin ei sinun, centurioni hyvä, pitäisi edetä kauaksi kosteikosta, sillä tuolla toisella puolen kuuluvat Blemmyiläiset kokoontuvan, ja minä lähden itse sinne vakoilemaan, niin pian kuin pimenee".

Synkistyneenä Phoebicio loi silmänsä maahan. Hänellekin oli sanoma saapunut siitä, että erämaan pojat varustautuivat uuteen hyökkäykseen, ja ärtyneellä, mutta päättävällä äänellä hän huusi Amalekilaiselle, kääntyen selin Hermaaseen:

"Sinä saat ratsastaa yksinäsi Klysmaan ja koettaa vangita häntä; minä en tahdo enkä saata laiminlyödä virkaani viheliäisen vaimon vuoksi".

Hermas katseli poistujia ja nauroi iloisesti nähdessään heidän katoavan erääsen majataloon.

Ennen merelle lähtöänsä hän pani maata nuotalle kalastusveneesen, jonka hän ukolta oli vuokrannut Alexandrialaisen antamalla kultarahalla, ja vahvisti ruumistansa pitkällä ja sikeällä unella.

Kuun noustessa hän herätettiin käskynsä mukaan, ja hän auttoi poikaa, joka seurasi häntä ja osasi hoitaa purjeita ja peräsintä, lykkäämään hiekassa olevaa venettä vesille.

Piakkoin hän kiiti, vienon tuulen ajamana, veden kimmeltävällä kierällä, ja hän oli niin raittiilla ja iloisella mielellä, kuin nuori kotka on, kun se lähtee pesästään ja ensi kerran levittää voimakkaat siipensä lentoon.

Hän olisi tahtonut huutaa ilosta tuntiessaan hänelle aivan uutta riemullista vapautta, ja poika, joka piti perää, pudisti kummastuneena päätänsä, kun hän näki Hermaan, tosin kyllä tottumattomasti, mutta ravakkailla vedoilla soutavan hänen haltuunsa jätetyillä airoilla.

"Hyvä tuuli käy", hän huusi erakolle, kääntäessään purjetta jalusnuoralla; "kyllä pääsemme eteenpäin sinun soutamattasikin. Säästä sinä vaan voimiasi".

"Kyllä niitä on runsaasti, eikä siis tarvitsekaan niitä säästellä", Hermas vastasi ja taivuttihen uudestaan voimakkaasti soutaaksensa.

Puolitiessä hän levähti, ja hänen ihastellessaan kuun kuvaa, joka loisti veden kirkkaassa kuvastimessa, johtui hänen mieleensä Pietarin pihatanner, jota sama hopeainen loiste valaisi, kun hän ikkunasta nousi Sironan luo. Tuon ihanan valkokätisen naisen kuva ilmaantui hänen sieluhunsa ja alakuloinen, ikävöivä tunne alkoi hiipiä hänen mieleensä.

Hän huoahti vienosti kerran ja toisenkin, mutta kun hänen rintansa kolmannen kerran tuskallisesti kohosi, niin hän muisti matkansa tarkoituksen ja murretut kahleensa ja löi airon lappeella vallattomasti veteen niin, että se pirskahti korkealle, ja kasteli veneen ja hänet itsensä, pudotessaan alas kimaltelevana timanttisateena. Hän alkoi jälleen liikuttaa airoja ajatellen, että hänellä oli parempaakin tehtävää, kuin ajatella naista.

Hänen olikin helppo kokonaan unohtaa Sirona, sillä seuraavina päivinä ei mikään sotilas-elämän tarjooma mielenliikutus jäänyt häneltä kokematta.

Tuskin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt Raithusta, hän astui toisen maan-osan manterelle ja löydettyänsä piilopaikan veneellensä, hän hiipi heti vuorelle, vakoillaksensa Blemmyiläisiä.

Jo ensimmäisenä päivänä hän joutui sattumalta siihen laaksoon, johon he kokoontuivat, ja kolmantena hänen onnistui, sitten kun häntä oli useita kertoja nähty ja vainottu, ottaa vangiksi ja viedä muassaan eräs vihollisen soturi, joka oli lähetetty vakomaan.

Hän sitoi hänet lujasti ja sai kovilla uhkauksilla häneltä monta tietoa.

Viholliset, jotka nyt olivat kokoontuneet ryöstöretkeä varten, olivat monilukuiset, mutta Hermas uskalsi toivoa ennättävänsä heitä ennen, sillä hänen vankinsa ilmaisi hänelle paikan, jonne he olivat vetäneet veneensä maalle hiedan ja kivien alle kätköön.

Pimeän tultua erakko läheni veneellään paikkaa, josta kuljettiin meren poikki, ja kun Blemmyiläiset pimeänä myrskyisenä yönä lykkäsivät ensimmäisen veneensä vesille, niin Hermas purjehti vihollisten edellä, nousi maalle suuren vaaran alaisena vuoren läntisen rinteen juurella ja riensi Sinaille varoittamaan tähystyspaikan pharanilaisia vartioita.

Ennen auringon nousua hän saapui vuoren huipulle, jonne oli sangen vaikea kiivetä, herätti huolettomasti vartiapaikoiltaan lähteneet tähystäjät, ja ennenkuin nämät vielä ennättivät nousta vahtipaikoilleen kohottamaan lippuja ja lyömään vaskirumpua, hän jo kiirehti jälleen alas laaksoon päin isänsä luolalle.

Hermaan lähdettyä, Mirjam oli alati kuljeskellut Stephanon luolan ympäristöllä ja joka päivä aamuisin, puolipäivän aikana ja iltaisin tuonut vanhukselle vettä; hän oli jatkanut tätä tointaan sittenkin, kun uusi, ikävä ja äreä hoitaja oli tullut Paavalin sijaan. Hän eli juurista ja siitä leivästä, jota sairas hänelle antoi, sekä makasi yönsä syvässä ja kuivassa kallion kolossa, jonka hän jo aikoja sitten oli tuntenut.

Ennen auringon nousua hän lähti vuoteeltaan täyttääksensä sairaan kiviastian vedellä ja puhellaksensa Stephanon kanssa Hermaasta.

Hän oli aina nöyrä auttamaan vanhusta, koska hän niin monesti, kuin hän tuli hänen luoksensa, sai kuulla hänen huultensa lausuvan hänen poikansa nimeä, ja tämä oli aina iloissaan hänen tulostansa, koska hän aina antoi hänelle tilaisuuden puhua Hermaasta.

Useiden viikkojen kuluessa vanhus oli niin tottunut antautumaan hoideltavaksi, että hän piti paimentytön avuliaisuuden hyvänään, ikäänkuin se olisi ollut aivan itsestänsä selvää; mutta tämä ei koettanut milloinkaan selvittää itselleen, mistä syystä hän niin mielellään palveli vanhusta. Stephano olisi haikeasti kaivannut häntä, jos hän vaan olisi jäänyt tulematta, ja tytölle oli lähteellä käynti ja vanhuksen kanssa keskusteleminen käynyt tarpeeksi, vieläpä aivan välttämättömäksi pakoksi, sillä hän ei tietänyt vielä, elikö Hermas, vai oliko Phoebicio surmannut hänet Mirjam'in kanteen johdosta.

Kenties Paavali oli sepittänyt kaiken, mitä Stephano kertoi hänelle poikansa vakoomisretkestä, säästääksensä potilasta ja vähitellen totuttaaksensa häntä pitämään poikaansa kadotettuna; ja kuitenkin hän aivan mielellään uskoi, että Hermas oli elossa, ja kun hän myöhään illalla poistui luolan lähistöltä ja taas täytti sairaan astian, ennenkuin aurinko vielä oli nähtävissä, niin hän teki sitä sen vuoksi, että hän arveli tuon kadonneen, takaisin palatessaan, ennen kaikkia muita käyvän isänsä luona.

Hän ei hetkeksikään saanut täydellistä lepoa, sillä jos putoava kivi, läheneväin askelten ääni tahi jonkun eläimen huuto keskeytti erämaan hiljaisuuden, niin hän meni piiloon ja kuunteli sitä tykyttävin sydämin; mutta tätä hän ei tehnyt niin paljon siitä syystä, että hän pelkäsi isäntäänsä Pietaria, jonka luota hän oli karannut, vaan paljoa enemmän sen vuoksi, että hän odotti saavansa kuulla sen miehen askelet, jonka hän oli antanut hänen vihollistensa käsiin, mutta jota hän kuitenkin yöt päivät tuskallisesti ikävöitsi.

Aina lähteen viereen pysähtyessään hän kasteli kankeita hiuksiansa, saadaksensa ne sileiksi, ja pesi kasvojansa niin innokkaasti, kuin jos hän olisi voinut tämän kautta hieroa ihonsa mustan värin kokonaan pois. Ja kaikkea tätä hän teki hänen vuoksensa, ja miellyttääksensä häntä hänen palatessansa yhtä paljon, kuin tuo kosteikossa asuva valkeanverinen vaimo, jota hän yhtä tulisesti vihasi, kuin hän intohimoisesti rakasti Hermasta.

Viimeöisen raju-ilman aikana oli sadepuro virrannut vuoren huipulta alas hänen lymypaikkaansa ja karkoittanut hänet sieltä.

Läpimärkänä, suojattomana ja katumuksen, tuskan sekä ikävän vallassa hän oli hypellyt kiveltä kivelle ja milloin minkin kallion alta etsinyt suojaa ja lepoa.

Hänen vaeltaessaan oli häntä myös houkutellut puoleensa se valon hohde, joka pilkoitti hurskaan Paavalin uudesta asunnosta, ja hän oli nähnyt sekä tuntenut Aleksandrialaisen, mutta tämä ei huomannut häntä, sillä syviin ajatuksiin vaipuneena hän istui kyykistyneenä maassa tulisijansa vieressä. Hän tiesi siis, missä tämä seurakunnan yhteydestä eroitettu erakko asui, jota hän oli usein Stephanolta kysellyt ja josta hän sairaan valitusten ja hämäräin viittausten kautta oli saanut tietää, että verivihollisensa Sirona oli hänetkin kietonut pauloihinsa ja saattanut hänet turmioon.

Kun kointähden loiste alkoi sammua, niin Mirjam läheni Stephanon luolaa. Hänen sydämensä oli täynnä kyyneliä, mutta hän ei kuitenkaan kyennyt huuhtomaan pois hätäänsä ja tuskaansa lievittävillä itkupisaroilla, ja hänet täytti kokonaan se harras toivo, että hän saisi täällä maahan vaipua ja kuolla ja siten päästä vapaaksi näistä tuskista, jotka lepoa suomatta häntä vaivasivat.

Oli vielä liian varhaista häiritä vanhusta. Mutta kumminkin! Hänen täytyi saada kuulla sananen, vaikkapa kovakin ihmisen suusta, sillä hänen henkeänsä huumaava villittymisen tunne ja hänen sydäntään painava yksinäisyyden haikeus ahdistivat häntä kovin tuskallisesti.

Hän seisoi jo luolan suulla, kun hän kuuli kiviä vierivän alas korkealta hänen yläpuoleltansa sekä ihmis-äänen huutavan.

Hän säpsähti ja kuunteli liikkumatta, kaula kurotettuna sekä ruumis jännitettynä, mitä ylhäällä liikkui. Sitten hän äkkiä huudahti ääneensä riemusta, niin että hänen huutonsa kaikui kauas, ja syöksi kädet korkealle kohotettuina vuorta ylös, alaspäin astuvaa matkamiestä vastaan.

"Hermas, Hermas!" tyttö huusi hänelle riemuiten, ja hänen sydämensä päiväkirkas ilo kuvastihe niin valoisana ja puhtaana tässä huudossa, että myötäsointuiset sävelet kaikuivat nuorukaisen sielussa, ja hän tervehti tyttöä iloisesti.

Sillä tavalla ei Hermas vielä milloinkaan ollut tervehtinyt häntä, ja hänen äänensä sointu virvoitti hänen tuskastunutta sydänparkaansa, niinkuin raikas juoma, jonka hellä käsi kohottaa janohon nääntyvän huulille.

Runsas riemastus ja ylenpaltinen kiitollisuus, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, loihen hänen sieluunsa, ja sen vuoksi, että Hermas oli hänelle niin hyvä, häntäkin halutti näyttää, että hänkin saattoi tarjota jotakin vastalahjaa siitä ystävyydestä, jota Hermas oli hänelle osoittanut.

Sen tähden olivat Mirjamin ensi sanat seuraavat: "Minä olen aina pysynyt isäsi läheisyydessä ja tuonut hänelle vettä varhain ja myöhään niin paljon, kuin hän on tarvinnut".

Tyttö punehtui näin kehuessaan itseänsä hänelle ensi kertaa; Hermas taasen huudahti:

"Siinä sinä olet hyvin tehnyt, ja minä olen sinua siitä muistava. Sinä olet vallatoin, narrimainen olento; mutta minä luulen, että se, jolle sinä tahdot hyvää tehdä, voikin sinuun luottaa".

"Koetappas sitä!" Mirjam huusi ojentaen kätensä hänelle.

Hermas tarttui hänen käteensä ja sanoi vetäen häntä muassaan: "Kuuletkos vaskirummun ääntä? Minä olen käskenyt tuolla ylhäällä olevia vartioita olemaan varoillansa; Blemmyiläiset ovat tulossa. Onko Paavali isäni luona?"

"Ei ole; mutta minä tiedän, missä hän oleskelee".

"Sinun täytyy lähteä häntä kutsumaan", keskeytti häntä nuorukainen. "Häntä ensin, sitten Gelasiota, Psoesta ja Dulasta ja kaikkia katumuksentekijöitä, jotka vaan löydät. Heidän pitää kaikkien mennä Oikotien solan vieressä olevaan linnoitukseen. Minä tuon sinne nyt isänikin; mutta riennä ja näytä, että sinuun saattaa luottaa".

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän syleili tyttöä vyötäisistä; mutta tämä pujahti häneltä kainosti karkuun ja riensi pois huutaen: "Minä vien sanan kaikille".

Ulkopuolella sitä luolaa, jossa hän toivoi löytävänsä Paavalin, hän tapasi Sironan, mutta ei pysähtynyt hänen luokseen, vaan tyytyi siihen, että nauraen huusi hänelle hurjia herjaussanoja.

Hän aavisti löytävänsä Aleksandrialaisen lähimmän lähteen luona ja kiirehti sinne, kutsui häntä ja riensi edemmäksi luolasta luolaan, levitellen sanomaa Hermaan käskyläisenä ja hänen nimessään.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Oikotien solan partaalla olevan kömpelötekoisen muurin takana olivat koolla nuo kummalliset miehet, jotka olivat jättäneet elämän huveineen ja tuskineen, velvollisuuksineen ja iloineen, jotka olivat kääntyneet selin siihen yhteiskuntaan ja perheesen, jonka jäseninä olivat olleet, paetakseen erämaihin ja siellä, vapaaehtoisesti luovuttuaan kaikista muista harrastuksista, pyrkiäkseen päämäärää kohti, joka ulottui toiselle puolen tätä elämää.

Äänettömässä erämaassa, kaukana maailman viettelevistä äänistä, heidän varmaankin oli muka helpommin onnistuva kuolettaa lihalliset halunsa, irtautua lihan kahleista ja siten kohottaa synnin sekä lihan kautta tomuhun kiinnitetty inhimillinen luontonsa lähelle puhdasta, ruumiitonta Jumal'-olentoa.

Kaikki nämät miehet olivat kristityitä, ja niinkuin Vapahtaja vapaaehtoisen kärsimisen kautta oli tullut Lunastajaksi, niin hekin koettivat kärsimysten puhdistavalla voimalla vapautua saastaisen ihmisluonnon kuonasta ja kovain katumusharjoitusten kautta suorittaa suoritettavansa sekä oman että koko sukukunnan velan maksamiseksi.

Heitä ei ollut mikään vainoomisen pelko ajanut erämaahan, vaan suurimman voiton toivo.

Kaikki nämät vartiotorniin kokoontuneet erakot olivat Egyptiläisiä ja Syrialaisia, ja etenkin edellisten joukossa oli useita, jotka jo kotimaansa vanhoja jumalia palvellessaan olivat antautuneet itsensäkieltämiseen ja katumukseen, ja tällöin valitsivat jumalisuuden harjoituksiensa tapahtumapaikoiksi ne seudut, joilla Herran sanottiin ilmestyneen valituillensa.

Myöhemmin asettui sekä itse Sinaille, että myöskin koko petraealaisen Arabian alalle, jonka kautta Juutalaisten sanotaan vaeltaneen muuttomatkallansa Moseksen johdolla, samanmielisiä erakoita, jotka nimittivät asettumispaikkojaan valitun kansan raamatussa mainittujen lepo-asemain mukaan; mutta vielä ei ollut mitään yhdyssidettä yksityisten parannuksentekijäin välillä, eikä mitään ohjesääntöä järjestämässä heidän elämäänsä, vielä oli heitä vain muutamia kymmeniä, vaikka heidän lukunsa piakkoin oli nouseva sadoiksi ja tuhansiksi.

Uhkaava vaara oli tulisella kiireellä koonnut nämät elämän ja maailman halveksijat, joiden ajatukset olivat kuolemaa kohti suunnatut.

Ainoastaan vanha Kosmas, joka vaimonsa kanssa oli vetäytynyt Sinaille ja hänen kuoltuaan asui yhdessä toisen erakon, Gelasion kanssa, oli nyt jäänyt luolaansa ja, kun asuinkumppani kehoitti häntä pakenemaan, sanonut olevansa tyytyväinen, milloin ja missä tahansa Herra hänet kutsuisi pois, ja että se oli Jumalan kädessä, oliko vanhuus vaiko nuolen-isku hänelle taivaan portin avaava.

Kokonaan toisin oli muiden erakoiden laita, jotka syöksyivät vartiotornin kapeasta ovesta sen sisäosaan, kunnes se tuli täpö täyteen; ja Paavalin, joka katsellen vaaraa silmästä silmään oli muuttunut aivan tyyneksi, täytyi estää erään uuden tulokkaan pääsemistä sisään, jotta taajaan sullottu, vapiseva joukko säilyisi vahingoista.

Ei mikään tarttuva tauti leviä niin nopeasti eläimestä eläimeen, ei mikään mädännys niin joutuisasti hedelmästä hedelmään, kuin pelko ihmissydämestä toiseen.

Ne, joita hätä kovimmilla ruoskan lyönneillä vainosi, olivat nopeimmin juosseet ja ensinnä saapuneet linnoitukseen.

Voivottaen ja valittaen he olivat ottaneet vastaan jälkeenpäin saapuvia, ja surkeaa oli nähdä, miten tuo tuskitteleva joukko, samassa kun se kovalla äänellä vakuutti tyytyvänsä Jumalan johtoon ja hurskaasti rukoili, samassa väänteli käsiään, ja miten kukin erikseen piti tuskallista huolta siitä, että saisi pelastuneet tavara-vähänsä salatuiksi ensinnäkin kumppaniensa moitteilta ja sitten lähestyvän vainolaisen saaliinhimolta.

Samalla kertaa, kuin Paavali, tulivat Sergius ja Jeremiaskin, joita hän jo tiellä oli rohkaissut. Nämät kolme miestä koettivat herättää luottamusta pelkureissa, ja kun Aleksandrialainen johdatti heidän mieleensä sitä, kuinka innokkaasti jokainen heistä muutamia viikkoja sitten oli ollut avullisena kallionmöhkäleitä ja kiviä vieritettäissä muurille ja jyrkänteen reunalle, jotta sitten voisivat syöstä ja heittää niitä päällekarkaavan vihollisen päälle, niin tuli monellekin selväksi, että heillä jo oli ansioita puolustustyön suhteen, ja että heidän tuli sitä jatkaakin.

Yhä useampia miehiä tuli tällöin alas tornista, ja kun Hermas, jota Mirjam seurasi, näkyi tulevan kantaen isäänsä selässään, ja Paavali kehoitti ympärillään seisovia kumppaneja rohkaisemaan mieltänsä, nähdessään tämmöisen miellyttävän kuvan lapsenrakkaudesta, niin uteliaisuus viekoitteli viimeisetkin torniin jääneet ulos.

Aleksandrialainen hyppäsi muurin ylitse, kävi Stephanoa vastaan, otti hänet huohottavan nuorukaisen hartioilta omillensa ja lähestyi kuormineen tornia. Mutta vanha sotilas kieltäytyi menemästä huoneen suojaan ja pyysi, että ystävä laskisi hänet muurin viereen.

Paavali täytti hänen toivonsa ja nousi sitten Hermaan kanssa tornin huipulle, katsellaksensa sieltä ympärillä olevia seutuja.

Heti Paavalin lähdettyä Stephano sanoi, kääntyen ympärillään seisovien erakkojen puoleen:

"Nämät kivet ovat irrallaan, ja minun voimani on tosin pieni, mutta kumminkin riittävä syöksemään niitä tuonne alas. Jos tappelu syntyy, niin kuitenkin minun vanhat soturisilmäni näkevät, vaikka ovatkin heikot, teidän silmäinne avulla paljon, jota te nuoremmat saatte hyödyksenne käyttää. Mutta ennen kaikkea on välttämätöintä, että, jos tahdotaan tehdä kiista vaikeammaksi rosvoille, yksi täällä käskee, ja te toiset tottelette häntä".

"Sinä, isä", Syrialainen Salatiel keskeytti häntä, "olet palvellut keisarin sotaväessä, ja viimeisessä ryntäyksessä osoittanut rohkeuttasi ja sotataitoasi. Johda sinä meitä!"

Stephano pudisti surullisena päätänsä ja vastasi: "Minun ääneni on käynyt heikoksi ja pieneksi haavastani, joka on täällä rinnassani, ja pitkällisestä taudistani. Eivät lähimmätkään miehet kuulisi ääntäni taistelun pauhinassa. Ottakaa Paavali johtajaksenne, sillä hän on väkevä, varova ja urhoollinen".

Useat erakoista olivat jo kauvan huomanneet Aleksandrialaisen olevan heidän parhaan tukensa, sillä vuosikausia hän oli nauttinut kaikkien kunnioitusta ja tuhansissa tilaisuuksissa osoittanut voimaa ja pelottomuutta, mutta tätä esitystä kuullessansa he katselivat toisiansa hämmästyneinä, arvelevaisina ja paheksien.

Stephano huomasi, mitä heidän mielessään liikkui, ja sanoi:

"Hän on suureen syntiin langennut ja Jumalan edessä hän varmaankin on viho viimeinen teidän joukossanne, mutta pedontapaisen voiman ja hurjan rohkeuden suhteen hän on teitä etevämpi. Kuka teistä tahtoisi astua hänen sijaansa, jos te ette anna hänelle johtoa?"

"Sailainen Orion", huusi yksi erakoista, "on suuri ja väkevä; jos hän tahtoisi..."

Mutta Orion kieltäytyi kovasti ottamasta toimittaakseen tätä vaarallista tehtävää, ja kun Andreas ja Joseph olivat yhtä innokkaasti sanoneet, ett'eivät he ota vastaan heille tarjottua päällikkyyttä, niin Stephano sanoi: "Näettehän, ett'ei meillä ole mitään muuta neuvoa jäljellä, kuin pyytää Aleksandrialaista olemaan täällä johtajana niin kauvan, kuin rosvot meitä uhkaavat, vaan ei kauvemmin. Tuolla hän tulee. Kysynkö minä häneltä?"