Part 17

"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen", hän ajatteli, "ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät kuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut tehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei kumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi kirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä lähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!"

Sitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa, ja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.

Kuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten hillitessään!

Ilo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli puhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön kiitollisuus heräsi hänen sielussaan.

Rakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja kohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.

Syvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta jokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi sitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä onnestaan.

Hänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut häntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien juhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen kaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten, kun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä kanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin jumalattaren temppeliin.

Hän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen mieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet neitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein uudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut vaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.

Tällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen mieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli lausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle miten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.

Ja Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta, ajatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui sellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa jäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa käsikkäin.

Aina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä paitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan rakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä rakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä mielisuosio yhdisti sydämet.

Hän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään kristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama jumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.

Häntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän tekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän kuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta kaikki eroitti hänet.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein nähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies raukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin kärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi syvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan matalaa kattoa kohti:

"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun kaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua ymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!

"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä rakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä minä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani onnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä varmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä rakkaudesta Sinä olet kärsinyt.

"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen kyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä varmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet Jumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se käypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä kumminkin olen toisen miehen aviovaimo?

"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma ja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin outo, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni. Mutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja olen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena minä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran veljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän oli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin kovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä, ett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä päivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio koski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.

"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua käsiini!

"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan koskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi tuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin, jos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin hänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen puolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.

"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen puolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa lakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle, että minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka on aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti olen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä ihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla jumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en sitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan hyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät toisistamme, sen mukaan kuin on paras _hänelle_, mutta jos se käypi laatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja että Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin minä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut myöskin laumaasi ja johda minua!"

Täten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili ystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.

Hän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, "Hyvän paimenen" mallin, eikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.

Niin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi tiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan --, että hänkin puolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.

Rakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon kaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se lainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on etsiminen, sieltä vaiko täältä?

Dorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa työhuoneesen.

Sirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka portin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli nähnyt makuuhuoneestaan.

Hän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli usein sanonut hänelle sen merkityksen.

"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen", niin kirjoitus kuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä tulevaisuuden kuvia -- kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet muodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.

Hän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean tyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.

Hänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka hänelle olivat sangen kalliit.

Hän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai palkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.

Isänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän taas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä ihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun kauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.

Sitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti kaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti kaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen liikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä laajaksi -- laajaksi...

Silloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen rakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä vuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta jo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti valonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän, jonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.

Täydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona tapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä, jotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren huippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.

Paavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka Paavali oli hänelle valmistanut.

Aamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin juoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.

Leipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.

Kun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja pilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet valtasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli vuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin taas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat selvemmin nähtävinä kuin päivällä.

Usein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään rajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven toitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten, räiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.

Äkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat syöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli, vapisi.

Silloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen perimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys valkeni.

Viimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien perästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi kokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa.

Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.

Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.

Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt luottaessaan häneen.

Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.

Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa.

Uudestaan hän pelästyi.

Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?

Palasiko Paavali?

Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!

Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.

Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.

Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen hameensa ja huusi häntä.

Se oli Paavali.

Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja vastasi hänen tervehdykseensä.

"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei täällä taivas-alla ole erittäin hauska".

"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli kumminkin elävä olento".

"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia. Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään. Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan, ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille, edemmäksi ja kosteikkoonkin".

"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi. "Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä..."

"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni", keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja, jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan -- onhan se yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista, joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät. Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken muun jätämme huomiseksi".

Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.

Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella kaikkia näitä seikkoja".

Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata, hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.

Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla pimeässä".

Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen, sanoen:

"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja, jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain tekemiä".

Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.

Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.

Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi kulkea kosteikosta vuorelle.

"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle, että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, _hän_ varmaankaan ei ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua rakkaana, ja lapset, lapset..."

Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.

Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä, milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.

Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen, kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.

Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.

Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja ottanut suojellakseen häntä?

Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan. Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.

Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan häntä kaikesta kiittää.

Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen pakoaan valmistamaan.

Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä, vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle saattaa olla mieleistä.

Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki, mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.

Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien kasvojen kauneutta.

Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä; sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen yöhön.

Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan, ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.

Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä kerran katsella häntä.

Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän astuisi hänen luoksensa.

Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?

Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos hän nukkuu".

Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone kalliokäytävän lopulla aukeni.

Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan kauniina.

Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta; mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän liekin valovoimaa.

Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.

Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi hänen otsallaan.

"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?

"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja, jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä suuta."