Part 13

Näin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä olevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan hänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen syöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla kangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen kimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.

Paavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle Talibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar saattanut olla kaukana.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi tietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa rikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä etsiä.

Viivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut häntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän, sitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.

Vihdoinkin hän saavutti pakenijan.

Tämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja jyrkkänä kohosi syvyydestä -- omituinen ja kammoittava näky! Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja aaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen rinnallaan ja hartioillaan.

Ainoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa riippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi ilmassa kurimuksen päällä.

Joka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti oikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan, mutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se mitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.

Niin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama mielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat niin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja kuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle häntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.

Paavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän ymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen soinnuttomat sanat käskivät häntä pois.

Mitä hänen oli tekeminen?

Jos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä pelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi; jos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti kiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan varmaan olisi hukassa.

Hän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän nimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen vuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen pois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat hurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni, liikkui paikaltaan.

Hän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle äänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään oli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän kuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut kuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin vuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki pakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.

Paavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi, vaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi mistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei hän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen mieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle Sironalle.

Nämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä kuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä lapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen, joka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa oppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen rintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.

"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi pettää onnetonta, eksynyttä naista -- eikö niin? Mutta nyt sinä seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen. Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".

Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.

Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan kuilulta pois.

Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.

Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka olleet kiinteästi suljettuina.

Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen. Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".

Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"

Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen sinun luonasi".

Sirona seurasi silmillään poisrientävää.

Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri. Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.

Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin, ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.

Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.

Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin levähtämättä.

Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet haukunnallaan.

Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi, mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä ensinnä oli tehtävänä.

Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita maltillisesti ja ajatella vakavasti.

Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.

Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.

Mutta mitä hänen oli tekeminen?

Entä jos Hermas kohtaisi hänet?

Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä mieletön ja naurettava.

Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.

Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut isänsä vesikellon.

Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.

Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!

Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.

Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän päätti piillä päivän vuorella -- sillä aamurusko oli jo sammunut, ja aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle -- ja yön tullen koettaa päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja sieltä Aleksandriaan.

Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan rannerengas.

Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä, paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin huolellisesti kuin taikakalua.

Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa, ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.

Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.

Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä vaivasivat häntä.

Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.

Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.

Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan lepopaikan.

Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli repinyt alushameestaan.

Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.

Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.

Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet herättivät hänet.

Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.

Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin antautua vangiksi.

Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan, oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin; mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.

Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.

Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata lähteelle.

Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten tiedustella hänen vointiansa.

Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai eläimet?

Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen parantuvan?"

Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.

Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua. Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".

Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja purskahti sitten katkerasti itkemään.

Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään, liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään sielustansa".

Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään, Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja surkutteli häntä ystävällisesti.

Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen. Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä tukea.

Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu, ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi nelijalkaisen ystäväsi seurassa".

Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja neljäs suolaa.

"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"

Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.

Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän tuskin saattoi pysyä pystyssä.

"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka uudestaan on oppiminen kävelemään".

"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä vuorenlakealla".

Sirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen edes takaisin.

Silloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin parantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen ulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa pylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn Sirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa sen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän luuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion epätasaisella pinnalla.

Paavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa ulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta olennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan tuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä, että saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin nuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä hänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.

Sironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja hämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen kädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa huomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki tai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän puhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.

Kun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen ja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän ruokakeitoksen.

Myöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen illallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen vastaan.

Sirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa, laskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä unia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.

Hän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys hänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja niitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut rikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen Aleksandriassa.

Hän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen silmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia hänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne luotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.

Tässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan tahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta kohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni, niinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.

Kukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä, jonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes hän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt Aleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon huoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena, jonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan pohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.

Nuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan palannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt huoneesensa.

Siellä hän viipyi työnsä ääressä.

Vuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua, papyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä penkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen kalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten ja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli tehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.

Eräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta kiiltävä savimöhkäle.

Kolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän työhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan savikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla työskentelivät.

Phoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä tehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli tarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin hän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja hyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä milt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta hän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen vaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin hoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.

Tänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta punareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin niin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan ylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin, vaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän työnsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.

Kirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään ikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja kierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen työhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.