Part 12

"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan tahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä, likainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos tahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka tapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa tahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään tapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä olet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin annan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot tunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on oleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä kasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!"

Näin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen virtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:

"Missä on Sirona?"

"Lyö vaan", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; "kuinka kovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin ankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi piilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan että lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki pihdeillä".

Paavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni oli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan ei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen kerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se tahtoi kovasti kohdata.

Ja Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja paikastaan liikahtamatta.

Kun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen toisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: "Sanoinhan sinulle jo, ett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa".

Aina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut rääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen menetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli tavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa rankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan kehoittamattakin nyt käynyt väliin.

Hän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: "Sinä olet antanut pahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä ankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin jätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään aikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa, hän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain menetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää löytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä merelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä -- niin, tunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin -- siellä hän kokonaan joutuu hukkaan".

"Ja sen kautta", nauroi centurioni pilkallisesti, "hän löytää juuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia huvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja, ei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta minä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei saa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin hän saattaisi nyt jo ... Talib hoi!" -- hän viittasi Polykarpon amalekilaiselle sanansaattajalle -- "sinähän tulet Raithusta; oletko tiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?"

Puhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja Phoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli tunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi innokkaasti:

"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren Petrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa. Sen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä kerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua, mutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!"

"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?" kysyi Phoebicio innokkaasti.

"Hän kantoi jotakin sylissään", vastasi Amalekilainen. "Minä luulin sen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania, sanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei ollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella sinettisormuksella".

Gallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis uurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli ottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut hääpäivänä Sironalle.

"Omituista", hän ajatteli; "mitä me annamme naisille kiinnittääksemme heitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko miellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka vie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin silloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on toisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka kananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta lintua ja saavutan sen".

Viimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin orjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen oma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen poissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat Mithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.

Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi, että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin jättänyt asemaansa edustajatta.

Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se astui laivaan.

Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen, osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:

"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin Hyvän-hyvä itse, toisen taasen ... en saata ajatella ajatustani loppuun! -- Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen raunioilla".

KAHDESTOISTA LUKU.

Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa, mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä, joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa, miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri tapauksessa.

Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa, sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.

Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme, kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman kaikkisuuden.

Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton, koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina, lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.

Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin, jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.

Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.

Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu ankarimpaan kirkonrankaistukseen.

Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.

Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?

Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen, kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt ensimmäisen poikalapsen.

Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia erakoita kivien kokoamisessa.

He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.

Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:

"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".

Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen, sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin, Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti vainajatansa ja hänen isäänsä ja -- mikä kuitenkin oli parasta -- kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!

Tiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.

Vuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada; mutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen kaunistuksen.

Mutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen kätensä koski siihen, hän ajatteli: "Kenellepä sen saattaisin tarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta elämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan se pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä kauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos nämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa tähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn niiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos elän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka itsensä alentaa -- niin joka itsensä alentaa ... Varmaan on minun kuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin ja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle tervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka olen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin tervetulleeksi". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan tätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä päivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.

Hän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin silloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli ehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle menevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.

Hän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän saakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus olisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet päästäksensä ulos maailmaan.

Paavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä asiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.

Me emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin, kun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli ystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.

Hän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva erakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän jo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä tuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän asti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja poikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse oli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. "Milloinka hän palannee takaisin kotiin?" hän kysyi Paavalilta.

"Viiden tai kuuden päivän kuluttua", tämä vastasi. "Kalastaja Ali, jonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen, kun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat Rikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on varmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä elossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä hänkin on ottanut kasteen".

"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän ... jos hän..."

"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan", häntä Paavali keskeytti. "Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä etsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija niille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin mielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni eräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli taitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas vielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa, sillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut antautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan koettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia, vaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän semmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on vielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun hoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!"

"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa", vastasi vanhus. "Ruskea paimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli tänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten. Hän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle, niin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi tuonne ylös laskettuaan astian tähän".

"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää vuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen", sanoi Paavali. "Nyt menen etsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut? Katso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua pitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä kuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa, toinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen Memphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle. He tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin, että siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi".

Molempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän käyntinsä tarkoituksesta.

Molemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi tahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen edessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.

Aleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun Hilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali oli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt täydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan laumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.

"Pietarilta olemme saaneet kuulla", niin hän lopetti puheensa, "että poikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä vielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle siunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi hankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee kotiin".

Sitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja kummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.

Paavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi häneen ja käski häntä ulos huutaen: "Lähde pois meidän joukostamme!"

Kuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta mieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki tyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan ohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät huomasivat kyyneliä toistensa silmissä.

"Paavali", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti, jolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta Aleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki raivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle ja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen, vuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet seisahtumaan.

Aurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.

Hikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan porfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota ajatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä eipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän vapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa sydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava huuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä, jonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut hänestä langettamaan väärän tuomion.

Hänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta silloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin tuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta, ja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi: "Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin saavutan armon. Ja sitä paitse -- jos vanhus olisi saanut nähdä samaa Hermaalle tehtävän, kuin tänään minulle -- hyvä Jumala! luulenpa, että se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se olisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä -- niin, sitä se kuitenkin on -- tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut ja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin isä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin teurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan, ja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein yhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni anteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat verta vuodattaneet".

Tällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun sisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi mietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai etsisikö itselleen uutta asuntoa.

Hän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä raikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa olivat varsin kuivaneet.

Kauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä kasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli tyydyttänyt nälkänsä.

Hetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten hän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle, johonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se aleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.

Tämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia yksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri, joka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.

Näiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan löysi.

Virkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää kovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli vuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen jalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja tamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä ikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.

Pharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen silmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden kirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken aikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli suljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta ja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi itseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö taivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi, kuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin Aleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien _amenen_, joka oli kaikunut sokean saarnaan.

Kun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua, etsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha omistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:

"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua masentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun tarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani kanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä".