Part 10

"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti. "Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia, vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. -- Niin oikein, tänne hartioille se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".

"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin. "Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn noutamassa, ja sitten ... Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta puristaa kättäsi".

Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:

"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan. Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"

Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen asiansa omakseen.

Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.

Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.

Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.

Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen Simaithan ikkunaa.

"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan, ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä. Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.

"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri sellaisena olen hänet huomenna näkevä?

"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman, ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se minullekin, kurjista kurjimmalle!"

KYMMENES LUKU.

Muutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle centurionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.

Sirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin peljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen miehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt hänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?

Tulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?

Huoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta kuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin silmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena, tuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.

Mutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin kuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn luo.

Hän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän asuinhuoneen viereiseen keittiöön.

Tämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon vaikutusta.

Hän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat huoneet.

Vielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa huuliltansa.

Nyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt -- ehdottomasti Sirona kyyristyi ja veti peitteen päänsä yli -- nyt hän nauroi, niin kovaa ja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja hänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua olisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.

Jälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.

Hän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa huutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.

Centurioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli omansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä, sillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina kellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi selvään siihen poltettu Mithraan merkki.

Oikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.

Kun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän kuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se koski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja kysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: "Mitä tämä on?"

Sirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa yöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä lasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut Sironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä, niin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.

Sirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen haukkuen Gallialaista.

Silloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti kauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.

Koira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli seurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.

Koira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei antanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin hänen.

Hän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen luonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita koirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas mykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä hänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla kaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän ei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi surumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun kodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.

Hänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä oli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun hän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja vaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin turhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja ulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin jalkaansa, -- silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen naisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä ja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan pikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:

"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon".

"Minä upotan sen huomenna", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta häijy nauru hampaattoman suun sopissa. "Täällä käy niin monta kaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi minun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa. -- Miten on lammasnahka tänne tullut?"

Viimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan huudahti kiivastuneena: "Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien nimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi ollut luonasi".

"Vai niin", centurioni sanoi, "minne sitte matka pitää? Erämaa on laaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville luillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä täytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä".

"Koetappas vain koskea minuun!" Sirona huudahti joutuen pois suunniltaan ja juoksi ikkunan luo. "Jos ojennat sormeasikaan minuun koskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa suojelevat minua sinulta".

"Tuskin", Phoebicio keskeytti kuivasti. "Se luullakseni olisi sinun mieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo poikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle ruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille tielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on lakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja hävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi oleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien kanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä täysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää keikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on heittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta sinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä tiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin kynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin tahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä tämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen kamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa, josta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat asua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat, mitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan saa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He irvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi kaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin. Tehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella. Nyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä olisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta. Minä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin eläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan nuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en laske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt".

Sironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti nopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa sanaakaan vastaukseksi.

Phoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: "Huohota vaan; mutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi olet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. -- Juolahtipa mieleeni uusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja pehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua. Minä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä ymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin".

Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa, jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.

Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi, siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".

Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää yhdessä tämän miehen kanssa.

Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan syytön.

Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.

Phoebicio oli oikeassa.

Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä, Rooman kansalaista vastaan.

Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!

Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.

Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli syöksynyt ulos.

Tuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta muurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan kiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja rikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun mieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka kulki yli vuoren merelle.

Hän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä, valmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi, tämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa rauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen, vaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.

Centurioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen alkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta turmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja mielenhäiriöitä.

Tämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten ainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin auringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä sotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä muuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat silmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen silmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen kokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä oiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan tahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi mieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.

Mutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen ja meluava.

Usein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista, kumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa oli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa suojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi sotamiestensä etunenässä.

Tämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden hetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi silloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka jäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat alituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen ruumiinsa läpi.

Kun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että centurionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin uskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli sekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain [pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.

Hän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen vaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.

Hänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä hänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen huulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä katseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen kauhean hetken toiselle puolelle.

"Jos olisin", hän ajatteli, "mielettömästi kosteikkoon juostuani -- jolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni -- päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää sitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa. Piru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi erään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan omistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni. Minä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle. Mitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten silmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku teikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut jo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin suosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä hupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi, ja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se tietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi, huomenna hän itse joutuu lyötäväksi".

Tuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui ankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja vastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen sieluunsa.

Gallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen ruumiinsa voimaan.

Jos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen elämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun hänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä daimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan juuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut unhottaa.

Tällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja esimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota hän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa sekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.

Hänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin yht'aikaa oma itsensä.

Kaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen petetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli saattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea hän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen, Servianon, petti, ei kuitenkaan -- niin hänestä tuntui -- ollut kukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa itseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan kadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.

Tämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada selville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.

Hänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

Hän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen sittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.

Kaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän siellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin roponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut hänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan kuvan rinnalla.

Glycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja vähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja soimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä vastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla kertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle Polykarpolle.

Väsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.

Tämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys jälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli kiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä ohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä saanut kokea.

Hän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä viinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.

Puoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.

Hän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen "kruunulle", "voittamattomalle auringonjumalalle", "suurelle valolle", "kallioiden jumalalle" ja millä nimityksin hän muuten puhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin osalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota sitkeän kestäväisenä.

Niistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi antautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista osallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen heikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran vaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä, oli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata paastoamista, saavuttaaksensa "Leijonan" arvoa.

Sironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä harjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta osaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin oli näiden aviopuolisoiden välillä.

Phoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä totta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi omasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen pelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä vastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman lohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja toivomaan parempia aikoja.

Phoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin varteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli pyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea kostaaksensa hänen viettelijällensä.

Sitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi ja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia sanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla, ennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen kynnyksen yli.

Ei hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan pakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona ollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen aikomansa rankaistuksen.

Mutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.

Hän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti hänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen mielestään.

Varmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili vuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa. "Vinttikoira", hän ajatteli, "on nyt hiipinyt hänen luoksensa", ja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi sihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin haukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.