Part 24

»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita. Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»

* * * * *

Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta, kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan sivuuttanut vaaran.

Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen. Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä, että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti, vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan, ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.

Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut poissa.

Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia. Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.

Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto, joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan — rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.

Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito. Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.

Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta. Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.

Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.

Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin, kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa, ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä, koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän ei edes välittänyt puhua puolestaan.

Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia. Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet, Custerin, syylliseksi.

Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta, että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti viskattuna hänen vuoteelleen.

Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä, jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin paheellista ja alentavaa osaa.

Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.

Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.

»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä, että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut, että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes ilmaissut hänelle, minne lähdin.

— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin, että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»

Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä, ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen jälkeen.

Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat kuvastaneet tuskaa.

Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin. Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.

Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan, japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa. Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.

Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke, jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen todenperäisyyttä vastaan.

Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli uhannut »näyttää.»

Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.

Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan, aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten Crumbin ruumiin alta.

»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä. Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki rakastajansa rikoksen jäljet.»

Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.

»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän suoritti murhan?»

Hän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.

Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät herrat!»

Hän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.

»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut, olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia sellaisella.»

Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita, poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla surmatakseen Crumbin.

Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.

XXXVI.

Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.

»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen — minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies. Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt. Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon, tyttöni!» ⁷

»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi enää minua nähdä...»

Eversti puristi hänen kättään.

»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani», hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme sinua.»

Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä, joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.

Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi, vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.

Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan välissä.

Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer hirtettäisiin.

Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?

Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla Shannoniin.

»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»

»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti eversti.

»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»

»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin puolesta.

Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon yksinomaan halusi auttaa Custeria.

Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia, jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan. Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä tarvitsi.

Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta, vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.

Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan. Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan, hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui alituisesti jäytävää pelkoa.

Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle, peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet hänen toivomukseensa.

Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä, jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän tärkeään tapahtumaan.

»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.

Custer pudisti päätään.

»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»

Sitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.

»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»

Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen koppiin viimeisen kerran.

Hollywoodin tyttö

XXXVII.

Everstin saapuessa rancholle oli aamu käsissä. Hän tapasi vaimonsa ja Evan istumassa Custerin huoneessa. He tiesivät, millä hetkellä se tapahtuisi, ja olivat siellä odottamassa ollakseen mahdollisimman likellä häntä. He itkivät hiljaa. Keittiöstä pation toiselta puolen kuului Hannahin nyyhkytys. He istuivat pitkän aikaa äänettöminä. Äkkiä he kuulivat oven rämähtävän patiossa, ja sitten lähestyi joku juoksujalkaa.

»Eversti Pennington! Eversti Pennington!» huusi tulija.

Eversti astui Custerin huoneen ovelle. Huutaja oli kirjanpitäjä.

»Mikä on hätänä?» kysyi Pennington. »Tässä olen.»

»Hallitus on myöntänyt lykkäystä. On esitetty uusia todistuksia. Neiti Burke on parhaillaan matkalla tänne. Hän on löytänyt miehen, joka murhasi Crumbin!»

Mitä hän vielä puhui, sitä ei eversti kuullut, sillä hän oli palannut huoneeseen ja vaipunut poikansa vuoteelle, purskahtaen itkemään — hän, joka oli kestänyt nämä pitkät viikot ikäänkuin olisi ollut raudasta.

Oli jo melkein keskipäivä, kun Shannon saapui. Hänet oli kyydinnyt Los Angelesista eräs yleisen syyttäjän toimiston virkamies. Penningtonit olivat seisoneet itäisellä kuistilla, tähyillen maantietä kaukoputkillaan. Niin kiihkeästi olivat he odottaneet toiveittensa varmennusta.

Shannon hypähti autosta, ennen kuin se ennätti seisahtua, ja riensi juoksujalkaa heidän luokseen. Häntä saattanut mies seurasi jälessä ja liittyi heidän seuraansa kuistilla. Shannon kiersi kätensä rouva Penningtonin kaulaan.

»Hän on pelastettu!» hän huudahti. »Toinen on tunnustanut ja todistanut yleiselle syyttäjälle olevansa syypää.»

»Kuka hän on?» tiedustivat toiset.

Shannon kääntyi Evan puoleen.

»Teitä kaikkia kohtaa uusi isku», hän virkkoi. »Mutta malttakaa mielenne, kunnes ehdin kertoa kaikki! Sitten ymmärrätte, ettei toisin voinut olla. Wilson Crumbin surmasi Guy.»

»Guy? Miksi hänen piti se tehdä?»