Part 17

Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman, luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan tulla ennalleen.

Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.

Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt. Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.

Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.

»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti, jääden sitten odottamaan.

»Onko se kutsu?»

Custer nyökkäsi hymyillen.

»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.

»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina hauskaa.»

»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»

»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä. Onko se liian myöhäistä?»

»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»

»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»

»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»

»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin kaupungissa.»

»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat poissa?»

»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»

»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»

»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»

»Mitä niin?»

»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»

Miestä nauratti.

»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.

»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»

»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on. Luulitko minua liian typeräksi siihen?»

»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»

»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»

»Miksi et kysele meiltä?»

»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu, että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi. Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»

»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»

»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni, näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä? Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»

»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»

»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»

»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti Custer rauhoittaa häntä.

»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin. »Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus, en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko, että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja pelasta sinua. Voisin _vihata_ heitä, _vihata_ heitä, _vihata_ heitä! Oi, Cus, luultavasti voisin _tappaa_ sen miehen, joka tekisi sellaista veljelleni!»

»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee. Siihen mennessä en aio olla huolissani.»

Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle viritettyyn ansaan.

Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan, sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä. Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä, ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi. Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut kuulla sellaisista asioista.

Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä, onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.

Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle, puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa. Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon onnellisia muistoja.

Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle. Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.

Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria saattamaan itseään kotiin.

»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.

Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin paljon.

Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat vastakkain huvilan edustalla.

»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.

»Kuka on Bartolo?»

»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä viikko sitten.»

»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»

»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta ystävästänne.»

Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi pojan puoleen.

»Kerro hänelle, että tulen!»

»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä, joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»

»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.

Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella Custeria, kun hänelle vastattiin.

»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen. »Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»

Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin», vastasi mies.

»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.

»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»

»Sepä hyvä», sanoi tyttö.

Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.

»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.

XXV.

Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.

Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta. Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää totuuden!

Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa, oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän, miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.

Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli menossa.

Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja Shannonin.

Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen kukkuloille.

Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja, joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen, kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne hänen jälkeensä.

Nyt oli tullut loppu... Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi. Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!

Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.

Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.

Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.

Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut lyödä häntä, kuristaa hänet.

Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin. Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä hirvittävä, vaikka toisella tavoin.

* * * * *

Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen rakastamansa miehen silmät.

Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä. Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.

Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi Baldyn puuta kohti.

»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset kasvonsa hymyntapaiseen.

»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.

»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»

»En hanki teille mitään!»

»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen. Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»

»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»

»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»

»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»

»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»

Hän nauroi yhä.

»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä. Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra Penningtonin syyttömäksi.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.

»Siinä kaikki.»

»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»

»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista — opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta vuoristoon.»

»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei! Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»

»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki, mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta missä on viides?»

Miehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.

»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.

»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille, että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen rikosoikeudelle?»

»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»

Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen. Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.

»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä tänne Gracialin viereen!»

Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi antaa arvon hänen kauneudelleen.

»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?» tiedusti Shannon.

»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne Gracialin viereen.»

»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.

»Kuka tietää mitään?»

»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»

»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»

»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista», sanoi tyttö.

»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»

Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa. Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.

Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään. Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.

Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.

»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen kurottaa suutaan hänen huulilleen.

XXVI.

Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.