Part 13

"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön kuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!" Edessäni on kirjeesi 19 päivältä... Olkoon niin! lyökää minua, pilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni raskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander! Katseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa, kiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin -- "Alexander, Alexander!" huutaisin minä sen sijaan että: "Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen rukous... Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini! Ojenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda suusi henkäisyä... Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta, enkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan sen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa kuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain yhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie toiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti ymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas paino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan kahlehdittu... Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei, en näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten mustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä usvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja niiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä minua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen... ei, ympärilläni on hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee kaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme tähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä ja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä! Oi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi valmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi, miten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä ei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole ihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne syövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni, ainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!

Sinun Natashasi.

_Herzen Natalialle_

Maaliskuun 2 p:nä, keskiviikkona 1838.

Minä en tiedä, tykkikö sydämesi kello kahden aikaan. Minä olen _täällä_, nimittäin salaa; pidä huolta siitä, että kohtaamme toisemme! Huomenna kello yhdeksän lähden taas pois. Anna vielä tänään Arkadille määräyksesi; lähetän jostain majatalosta häntä etsimään. Aamulla varhain kello kuusi täytyy oven olla auki. Nyt ei ole enää aikaa miettimiseen, nyt täytyy toimia.

A.H.

(Samalla lehdellä on Natalian käsialalla:)

Äsken juuri näin Alexanderin; en voi kirjoittaa, tee mitä tahdot. -- Keskiviikkona, maaliskuun 2 p:nä kello 5 iltapäivällä.

_Natalia Herzenille_

Maaliskuun 3 p:nä, kello 10 aamupäivällä. (Moskova.)

Eikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, "hän ei saanut sitä eläissään nähdä, vaan kuoli" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta kirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole kuollut. Vielä nyt elää? Alexander!

Kello 12. Alexander -- eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä, enkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?

Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!

Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme kantaneet, jopa enemmänkin!

Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko jumalalla mitään vielä?

Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet, tässä on kätesi, sinun povesi.

Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota...

Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan, ruumiini on eronnut sielusta.

Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata. Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!

En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä! Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.

Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on ahtaampi.

Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista unta, pääni nojasi rintaasi vastaan... Jokin liikahti -- heräsin -- se oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?

Enkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys; miksi he tulevat. Nouse, herää!

Kiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen käsi on tämä, kuka minua suutelee? -- Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä en mitään.

Kello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu... Taukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli kantaa ne taivaaseen.

Kello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi sillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi, otsasi... Enkeli, minun, minun, minun enkelini!

_Herzen Natalialle_

Wladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.

Natalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli kirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui sinun täysi-ikäisyytesi todistus.

Ei, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni on kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon. Sanoit minulle: "Pelasta minut", nyt sanon sinulle ja jumalalle: "Pelastakaa minut!" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa kiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y casse... liiankin usein!

Ah, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain pullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään aikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin onnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton -- mitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua -- ha ha ha! Ikäänkuin Natalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä, hassutusta! Mutta tehkää tästä loppu, jumalan nimessä, jumalan nimessä, tehkää loppu!

Tule umpimähkään, me järjestämme kaiken. Kummallista, mieletöntä -- mutta kuule, ellemme saa kaikkea järjestykseen, olethan voimakas, enkelini, on olemassa keino, jonka jumala on antanut niille ihmisille, jotka kaipaavat taivaaseen -- acidum hydrocyanicum [sinihappo] -- me juomme sitä yhdessä. Sinä olet heikompi, tarvitset vähemmän -- ja silloin me olemme lyhyessä hetkessä isän jumalan luona.

Lauantaina illalla. Jumalan tähden, todistus siltä papilta, joka sinut on kastanut, ja sitten jumalan nimessä Wladimiriin! Kaikki on valmiina... Enkelini!

_Natalia Herzenille_

Moskova, toukokuun 1 p:nä, sunnuntaina.

Sulhaseni! Muutama askel etäisyyteen... ja olen kotonani, meidän talossamme, ja me olemme yhdessä! Peloittava, kamala aika! Meidän suuren, pyhän, jumalallisen "Silloin" portit aukenevat, meidän tulee arvokkaasti astua sisään. Tunnen puhdasta, rehellistä kiitollisuutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat minut luotaan sysänneet, he antoivat minulle aikaa valmistumiseen. Tunnen sinun läheisyytesi -- Herra, siunaa meitä!

Kirjeesi pelästytti minua, heitti minut kamalan mielenliikutuksen valtaan, tuotti minulle tuskia ja riisti rauhani... Alexander -- kirje, ja mikä oli se tunne, joka sen kirjoitti! En anna sinulle tätä rakkautta anteeksi! Enkelini, katso Natashaasi -- hiljainen rauhallinen autuus, rukous ja odotus! Leijailen korkealla, korkealla kaiken muun yläpuolella; taivaalla, sielussani luen ne sanat, jotka Hän sinne on kirjoittanut: "Vähän ajan päästä olet hänen luonaan." Miten pyhinä, miten puhtaina ja miten lähellä täytyy meidän olla häntä, kun seisomme niin lähellä sitä, joka on meidän "Silloin" -- eikä murheesi haihdu? Mutta rauha olkoon sinun kanssasi -- sinun kätesi! Syleile morsiantasi arvokkaasti, eläkä kadu, että olet häntä syleillyt. Ah, Alexander, en voinut sinua käsittää, kun sen luin ja...

Kello 2 aamulla. Eilen minua häirittiin. Tänä aamuna kello seitsemän sain kirjeesi ja ilmoituksen. Alexander, en ymmärrä mitään, olet lähellä, lähellä, sen vain ymmärrän.

Illalla. Nyt on vuoroni vaieta. En sanoilla, en kynällä voi puhua; kaikki sanoo vain: pian, pian! Pian, Alexander!... En tiedä, mitä tapahtuu, enkä ymmärrä, mitä minulle sanotaan. Isä on vihoissaan. Emilia pitää huolta puvustasi, ystävät syntymätodistuksesta, minä... minä... tiedäthän, millainen minä olen.

Ah, se on vaikeata -- jumala! Alexander... Toden totta, enkelini, minulla ei ole mitään halua kirjoittaa -- mieluummin tahdon puhua sinun kanssasi.

Oi, Alexanderini! -- Ja vihkisormukset?

Moskova, toukokuun 6 p:nä, perjantaina.

Mahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi, ehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin Moskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että se ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.

Missä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en voi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä autuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.

Tänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei ole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi puhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi -- siinä kaikki. Alexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä toiset -- luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle puhutaan, minulle kirjoitetaan -- kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa ajatus: Pian hänen luokseen!

Me tulemme hulluiksi tai kuolemme -- ihmisen elimistö ei voi kestää niin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi, sinun, sinun! Alexander -- ei muuta.

7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit itse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän kirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!

Ferdinand Lassalle

_Ferdinand Lassalle_

(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)

Aachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.

Hän on edessäni niinkuin _oma elämäntarinani_, oma kehitykseni, oma luonteeni.

Hän on oma, toistamiseen olennoitu minuuteni. Hän on identtinen kaiken sen kanssa, mikä on vaaroja ja voittoja, tuskaa ja hikeäpusertavaa työtä, kärsimyksiä, ponnistuksia ja voitonnautintoja, lyhyesti _kaikkia niitä mielenliikutuksia, jotka sieluni konsanaan on kokenut_.

Hän on identtinen minun oman sieluni kanssa. Mitä on sielu? Se on yhtenäisyys, yhteenpuserrettu kokonaisuus, kokemieni vaikutelmien koko määrän polttopiste. Nyt näet, sitä hän on minulle.

Hän on siis onneni ensimäinen ja välttämätön ehto. Vieläpä enemmänkin, hän on _minuuteni eheyden_ välttämätön ehto. Voisi leikata käteni ja jalkani poikki, enkä tuntisi oman persoonani eheyden tulleen niin silvotuksi kuin jos kadottaisin kreivittären.

* * * * *

Enfin, kun nyt kaikki on näin ja kun tämän olen sinulle jo satoja kertoja sanonut, tulet ja sanot, että tämä nainen, joka on onneni positiivinen ja välttämätön ehto, on lihaa minun lihastani ja luuta minun luustani -- ja kuinka pintapuolisia ovat kuitenkin nuo raamatun sanat ja luonnon sattuman aikaan saama sukulaisuus verrattuna sisäiseen henkiseen identtisyyteen -- se on ainoastaan "se, joka estää minua olemasta huoleton ja rauhallinen".

Au contraire, hän on juuri ehdoton perus siihen!

* * * * *

Mutta nyt tahdon sinulle sanoa, miten minä rakkauden käsitän.

Kun nainen tahtoo minua _rakastaa_, niin antaa hän itsensä minulle kokonaan, sulautuu _kokonaan_ minuun, ja saa sen sijaan -- ainoastaan paikan minun olemuksessani, ei saa minua, vaikkakin hän on kaiken antanut, kokonaan omakseen, vaan saa vaihtolahjaksi ainoastaan osan minun sisäistä olemustani!

Epätasainen vaihto, sanot sinä! Olkoon! Mutta tämä on, jos asiaa hiukan punnitset, yleinen ja normaali peruseroavaisuus miehen ja naisen rakkaudessa. Jo yhteiskunnallisessa asemassa ja tieteessä on osa miehen olemusta, jonka hän on pakoitettu jakamaan rakkauden kanssa. Hän on siis jo alusta pitäen määrätty antamaan ainoastaan osan itsestään rakkaudessa. Nainen, joka on aivan täydellisesti indiviidi, voi kokonaan antautua rakkaudelle, ja hänen _tuleekin_ antautua sille kokonaan.

Jos alusta alkaen tämä siis on normaali erotus miehen ja naisen rakkauden välillä, niin on kai minulla ennen kaikkea oikeus pitää tätä eroitusta voimassaan, sekä sen vuoksi, että olen niin suuressa määrässä mies, jotta en ainoastaan naisen rinnalla, vaan miestenkin joukossa esiinnyn _miehenä_, että myöskin seurauksena kaikista elämänkohtaloistani.

Minä olen jo kokenut _kaiken_ laatuista onnettomuutta ja tuskaa -- paitsi yhtä, joka ei koskaan voi eikä saa tulla minun lähelleni: sisäistä rikkinäisyyttä. Tämä _sisäinen ehjyys_, jonka aina olen osannut itselleni säilyttää, on ollut minun ylpeyteni ja ainoa onneni ja tulee sinä pysymäänkin...

Hän, joka siis tahtoo minua _rakastaa_ ja saada minun rakkauteni, joka tahtoo olla _osa minun_ olemustani, -- hänen täytyy asettua _absoluuttiseen_ yhteyteen minun kanssani, _kokonaan sulautua minuun_, rakastaa mitä minä rakastan, _ajatella_ niinkuin minä ajattelen j.n.e., sitoa itsensä minuun ollen absoluuttisesti yhdenmukainen minun ajatus- ja tunnemaailmani kanssa -- luonnollisesti ainoastaan kaikissa pääkohdissa.

* * * * *

Rakkaudessani tulee sen vuoksi olemaan jotain _tuhoavaa_. Se täytyy tuon olennon, joka minua tahtoo rakastaa, ellei se jo alusta alkaen ole yhtenäinen minun kanssani, sulattaa uudelleen ja tahtoa kokonaan omistaa omakseen. Hyvä, jos joku toiselta puolen on toisen laatuinen kuin minä, toiselta puolen ei voi antaa itseään sillä tavoin tuhota ja sulattaa, no, hän pitäköön silloin kiinni tuosta heikosta itsenäisyydestään, mutta älköön tahtoko rakastaa _minua_.

... Niinkuin Semele sulaa Jupiterin sylissä, niin täytyy naisen minun sisässäni sulaa, jos minun tulee häntä rakastaa, häntä pitää rakastavana.

Tämä voi olla hyvinkin epämukavaa niille rakastaville, joiden luonteessa tämä ei ole. Mutta enfin, muuttumattomana ehtona pysyy tämä, ennenkun hän voi olla _yhtä_ minun kanssani, saada paikan minun _sydämessäni_. Enkä minä ole sinua, minä huomautan siitä, jotta et voi minua mistään syyttää, jos (erehdyksestä) sanoisit sellaista rakkautta itsekkäisyydeksi y.m., tahallani kietonut rakastamaan minua. Minä en ole tehnyt aloitetta. Sinä olet sen itse ensin tuntenut ja selittänyt sisäiseksi pakoksi. En koskaan olisi tehnyt aloitetta, sillä minä tiedän, että _minun_ rakkauteni voi tuottaa hyvin vähän iloa, koska ainoastaan harvat naiset ovat mahdollisia niin _vakavaan_ rakkauteen, niin täydelliseen antautumiseen.

_Lassalle Sophie Adrianowna Soltzewille_

Berlin, lokakuun 7 p:nä 1860.

... Vihdoinkin, Sophie, olen käsikirjoituskirjeeni lopettanut; vihdoinkin olen sen kirjoittanut puhtaaksi! Oi, Sophie, missä yhä kiihtyvässä kuumeen tilassa olenkaan sen kirjoittanut! Ja nyt on päätös teidän käsissänne! Oi, kuinka vapisen tätä ajatellessani! Nyt vasta oikea kidutus alkaakin. Taivas! Mitä teen, ennenkuin saan teidän vastauksenne? Mitä vastakkaisimmat ajatukset kiduttavat minua.

Sanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla, että olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut enää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että te sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta! Kärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä, ei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme onnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla, jos niin täytyy olla!

Olen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän kirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni sähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan vapaa ja vaikutuksista riippumaton.

Ajatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!

Elkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan yhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään. Niinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu gladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on, kärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia! Sellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee, vuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa oman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.

En enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen minussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä. Niin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa vaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen arkuus voisi.

Jos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun on luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin, ennenkuin teihin tutustuin.

Ja jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista, jonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä ajatelko!

Kaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin teidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.

Lopputulos on siis -- ajatelkaa yksinomaan itseänne.

Yhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!

Tietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut vai elävä -- oi, se on kauheaa!

(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole otettu muuta kuin alku ja loppu.)

Ah, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua! Mutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän ehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä kirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun kautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka tapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule päätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee kolmeen kertaan miettiä kaikkea.

Sallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui kummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle, että ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin, korkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä valloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että täydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen kehity.

Naisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja kokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet otan. Te sanoitte minua tuona hetkenä _hemmoitelluksi lapseksi_. Ei, en sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään kerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän suhteenne.

Ellei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän sydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni -- niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet itseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea. On suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen onnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia -- ja minun on sellainen -- joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki nielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky, joka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi ja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä vaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.

Siksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava, jättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne -- olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän suloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin teille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman vääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni kaunistuisi.

Vaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua siten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus ja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin olisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei ole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni kohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi en koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen _yksin_. Minun suhteeni ei mikään onnettomuus ole _mahdollinen_. Hävitettäköön elämäni alaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei kalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.

(Seuraa 35 sivua.)

Niin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa ainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt. Te olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan _antautuessani_ hänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan uhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se, etten anna toisen tuntea sitä _uhrina_, vaan _onnena_.

Te olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena kuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa teidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis ruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin rakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan teitä.

Siis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta suostutteko te?

* * * * *

Sophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.

Yksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne naimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon sitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat teidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla ei ole kunnia tuntea, suostumusta.

Annan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.

Ja nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte päättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista uhrauksistanne?

Ei muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!

Mutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen, joka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.

Ja, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne millainen tahansa -- minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella -- niin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne! Minä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.

Lassalle.

_Lassalle Helene von Dönnigesille._

(Heinäkuun lopulla 1864.)

... Oletko kunnianhimoinen? -- Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos kerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä vaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?

... Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla politiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi päinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää -- mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois, kauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me elämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?

_Helene von Dönniges Lassallelle_

Wabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.