Part 11

Minä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja mietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain vastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä minulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi sanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen mielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla on ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla on voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani? Sinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja puolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut, sydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun niin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden kautta pestä pois. Miksi kirjoitat: "Tee minulle mitä tahdot"? Ei, minä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi voit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä, tasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä ainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas, että tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä tahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi, vailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi hyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin, ei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys. Tahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois kaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi syvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen ainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi ensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon sellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.

Mitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään epäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu, että olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen opettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi ymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat isän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei kukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi. Onko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle? Kiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta; he olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista ajatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä saisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy oppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään eivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon. Mutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta. Näyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä varten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi muistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle katoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla tunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa tautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän, millaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole puhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian paljon turmellut -- mutta sitä... mutta mahdollisesti et ymmärrä minua laisinkaan.

Voi hyvin. Veljesi Alexander.

Ellei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne. Sinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.

Vangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat -- minä toivotan teille paljon onnea.

_Natalia Herzenille_

Moskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.

Minäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi kertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi -- elä sen vuoksi ole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin kamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni sinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet lähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua! Sinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet Permiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä Moskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on... minulle muistuttaa kaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani? -- sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien virstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi -- jumala tietää, miten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan horjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin on uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa hänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen kertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni ja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan evankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt lukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät toisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!

Usein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän niistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta -- sanalla sanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä lukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle kaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle: minä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät sanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen kirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama kuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet virstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan, että maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.

Selvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran näimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle sanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani liikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin täynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin tuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni huomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman, nähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti, että kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken maailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu minusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki -- oi katkera hetki! -- tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat minulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta jäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta vielä; mutta voimani pettivät.

Matkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata toisemme; mutta kun huoneeseesi astuin... Silloin -- kummallista -- heräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata -- lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun viimeiset rivisi, silloin... Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron hetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja ajattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten, sitten... ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme, milloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran nimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu muutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan olit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä -- jumala sitä varjelkoon. Mihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.

Emilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole häneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki jättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää lukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän mahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon ja tohvelit.

Minä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni sinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena, elä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä puuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun "legendasi". Vielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.

Sisaresi Natasha.

Zagorja, elokuun 26 p:nä 1835.

Vihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani -- ja minussa tapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään hävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut yläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos ihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi sinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on sallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin pannut sinulle suuren koettelemuksen. "Se hioo ensin aseitaan, sitten se niitä käyttää", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki elämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista kokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen asia -- rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et itsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta missä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?

Kun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt, silloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen rakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan kaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka tekee sinut onnelliseksi!...

Ei, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset ystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus: "Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!" Se on pyhin tunne! minun sielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei ole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden kautta ovat toisiinsa sidotut -- mutta ystävyyden kautta?...

Ystävyys on saanut alkunsa _Hänestä_. Me kaikki olemme yhdistettyinä hänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi, kuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se täyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja... sinun kanssasi yhdistettynä!

Siihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin kirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla; sukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta... Adieu, oh mon aimable frère!

Kello 6 illalla.

Ei, en voi kirjoittaa; voi hyvin ystäväni, kaikkivaltias sinua suojelkoon!

Natasha.

_Herzen Natalialle_

Wjatka, lokakuun 14 p:nä 1835.

Vihdoinkin olen saanut tietoja Ogareffilta, mutta kuinka surullisia ovatkaan nuo tiedot! Oi, kuinka paljon olemmekaan kärsineet sitten heinäkuun 1834! Mutta hänen sielunsa on yhä vielä laaja ja syvä. Sinultakin olen saanut kaksi kirjettä. Sinä ja hän -- ymmärrätkö tätä olemukseni kahtiajakoa? Sinussa ja hänessä elää osa minun sieluani. Teissä molemmissa on tapahtunut koskettaessanne minuun suuri muutos, ja te seisotte sen vuoksi sitä lähempänä minua. Tässä ojennan sinulle käteni ikuisen ystävyyden, ikuisen sympatian pantiksi.

Vielä yksi asia: olen hulluuden alkuasteella; kun olen yksinäni, kun ei minulla ole mitään tehtävää ja ajatteleminenkin on minulle vastenmielistä, silloin annan sieluni kaikkien intohimojeni valtaan. Hulluuteni on saavuttanut korkeimman asteensa. Rakastaa -- voiko minun sielullani, minun intohimoisuudellani elää rakastamatta? Siis rakastaa! Mutta ajatus, että sitoisin elämäni naiseen, saa sieluni aivan jäykistymään. Ymmärrätkö sitä rakkauden hulluutta, joka ei pyri rakastetun olennon täydelliseen omistamiseen? Piru tietäköön, mitä se on. Tästä selvästi näkee koko hulluuden, mihin olen joutunut; on olemassa tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden keskivälillä. Olen jo kauan hautonut näitä ajatuksia, mutta en ole tähän asti sinulle vielä niistä kirjoittanut. Miksi teen sen nyt? Miksi -- mutta tiedänkö, miksi? Nyt se on kirjoitettu, enkä katso olevani oikeutettu riistämään sinulta jotain, jonka jo olen sinulle kirjoittanut.

Ei, en ole sinun sieluasi kirkastanut, se on järjetöntä. Olen vain avannut sinulle ovet toiseen maailmaan, ei siihen, jossa suuri lauma elää -- en ollut mitään muuta kuin opas, en mitään muuta. Sinä huomaat, että tässä maailmassa -- enkelien maailmassa -- olet kotonasi, jota vastoin minun -- langenneen -- täytyy seisoa ulkopuolella. Oi, tuota meidän jäähyväishetkeämme! Sinä olit silloin edessäni aivan kuin enkeli.

Uskotko tuohon rakkauden ja ystävyyden välillä olevaan tunteeseen? Vielä enemmän, minä teen peloittavan kysymyksen -- minun täytyy tänä hetkenä olla mielipuoli, muuten ei se tulisi huulieni yli. Uskotko, että se tunne, jota tunnet minua kohtaan, on ainoastaan ystävyyttä? Uskotko, että se, mitä minä tunnen sinua kohtaan on ainoastaan ystävyyttä? Minä en sitä usko.

Sinun Al. Herzen.

Lokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy olla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon pyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä minä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin pyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en kirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan voi täällä valmistaa. Voi hyvin!

_Natalia Herzenille_

Moskova, lokakuun 27 p:nä.

Ystäväni!

Uskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää, korkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä ei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä, rakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne on enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään nimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule rakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi korkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee minulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi kuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain yksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta nämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa; ilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun en voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin lähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä ainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden välillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt. Mutta uskothan sinä sen?

Rakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen -- ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea, minkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? -- sitä en ymmärrä.

Ennen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta kyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on minulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin, kun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon aaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun kanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle, kenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä? Ei kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!

Sinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla ollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme vieraat... oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei... mutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet sinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan Alexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä oli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: "Ei, hän ei ole hänen sisarensa." Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen silloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä omassaan.]

Marraskuun 25 p:nä.

Ei, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä peloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan; mutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä ymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua, antaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin kuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut tuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä ymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua, en pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. "Se on jaloin, pyhin tunne, Natasha", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin. Tunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen kauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni pyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan ystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on ystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä sitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä -- niin ajattelevat monet, jolleivät juuri kaikki -- on avioliitto, se on, päästä turvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän voi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt, joilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti -- joiden ainoana toiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan päin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein. Tunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas, että he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi puutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä ajatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena, että joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi luojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut pyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi temppeliksi -- sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut -- tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista ikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt. Tunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa ihanteeni löytäneen muotonsa -- enkä erehtynyt.... Oi, jumala tietää, mitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon olin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen ystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit minulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken, mitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko sieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle on ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään tahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon koristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa lempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon, aivan kuin kasteelle auringon säde.

_Herzen Natalialle_

Wjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.

Natalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka jumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi, mitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen sen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: "Mitä antaisinkaan, saadakseni sinut nähdä... Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla ole mitään muuta kuin sinä." Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä olet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje sinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen antanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa. "Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on tarpeellista."

Minkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala ajatus -- mutta minä vaikenen -- mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan päähämme?

Se tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän vaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta. Uskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua rakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain kamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti. Koeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele, että jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen asemaansa -- ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua ilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi, varsinkin kun se tuli aivan odottamatta.

Minä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit minulle -- niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.

Synkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt seuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä -- hän on onneton runoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän tuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo iskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa vaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin halveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota sinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät nämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: "Olen sieluni antanut pois, voisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?" Silloin voisit sinä jakaa.

Ompelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä... mutta tiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä olisit minulle lähettänyt kuvasi -- sen sijaan sainkin kirjelaukun. Minun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan, suuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo pitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se sinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty Wjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun tie on päättynyt, jota saan kulkea -- silloin, silloin ei ole enää eroa, -- silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin jo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on olemassa, silloin... mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.

Hyvästi. Sinun Alexanderisi.

_Natalia Herzenille_

Moskova, tammikuun 2 p:nä 1836.