Chapter 9

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan. Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne, kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin, peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle, syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto. Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista, vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä _Lysandron_ johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella, että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia", asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo, aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen liekeissä.

Helleniläisen vapauden viime ajat.

Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden opettajat, joita sanottiin _sofisteiksi_, saattoivat miellyttää yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen tielle. Tämä mies oli _Sokrates_.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen. Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates kerran _Xenofonin_, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte," jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää", virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä Atenassa, rohkeni kuitenkin _Eukleides_, syntyisin siitä kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa, saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates, puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille. Näitä miehiä oli runoilija _Aristofanes_, joka _Pilviksi_ nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen, esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan, minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta. Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan. Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli _Platon_. Polveutuen isänsä puolelta kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan _ideoissa_ eli aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut _idealistiseksi_, koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä riippumattomassa _idea-maailmassa_.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa _Aristoteles_, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen, meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait, joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa _peripatetiseksi_ (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä; jälkimaailma sanoo sitä _realistiseksi_, koska sen mukaan realinen eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho. Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin suuresti vaikuttanut.

Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla _Dareios II:lla_ oli kaksi poikaa, Artaxerxes ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi. Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina montakin päällikköä, ja heistä etevin oli _Elearkos_, taitava, mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

_Kunaxan_ läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä, jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi, mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi. Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen näkevänsä.

Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas. Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli: "Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä paluumatkalle.

Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.

Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.

Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä (_Anabasis_) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Epaminondas.

Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi, osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset heidät kaikki. _Pelopidas_, vielä nuori mies, joka oli ensinnä ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin ynnä kaksi muuta _polemarkoiksi_ eli sotapäälliköiksi.

Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen ystävänsä _Epaminondas_, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen kuninkaansa _Agesilaon_ johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt, vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa. Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista. Silloin alkoi sota uudestaan.

Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta:

Yks paras aave tok' on: isänmaan edest' taistella, kuolla.

Sotajoukot tapasivat toisensa _Leuktran_ luona Boiotiassa. Tebeläisiä ei ollut enempää kuin 6,000 miestä, mutta heidän ratsuväkensä oli paljon parempi kuin sparttalaisten ja heidän liittolaistensa. Epaminondas oli ylipäällikkönä ja Pelopidas johti _pyhää joukkoa_, johon kuuluvat nuoret tebeläiset ylimykset olivat sitoutuneet aina taistelussa voittamaan taikka kuolemaan. Epaminondaan toimesta asetettiin sotajoukko uuteen, omituiseen järjestykseen. Vasemmalle siivelle koottiin enin ja paras väki, niin että rintama siinä tuli aina 50:kin miestä paksuksi; muu rintama sen sijaan oli melkoista heikompi ja paljon ohuempi. Koko rintama oli viistossa asemassa, niin että vahva vasempi siipi ulottui lähemmäksi vihollista, jota vastoin muu rintama oli sitä etempänä, mitä ohuemmaksi se oli järjestetty. Vasemmalla siivellään voitti Epaminondas pian vastassa olevan sparttalaisosaston, jonka rintama tavallisuuden mukaan oli ainoastaan 12 miestä paksu, johti sitte voitollisen joukkonsa muille avuksi ja teki vihollisen tappion täydelliseksi. Spartan hallitus joutui suureen neuvottomuuteen ankaran lain käyttämisestä, joka määräsi jokaisen taistelusta peräytyneen kunniattomaksi. Silloin Agesilaos lausui neuvon: "Antakaa lain tänään levätä ja herättäkää se jälleen huomenna."

Kohta sen jälkeen hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon auttamaan arkadialaisten kapinaa, ja sillä retkellään hän koetti äkkiarvaamatta anastaa linnoittamatonta Sparttaa. Ainoastaan töin tuskin sai Agesilaos-vanhus kaupungin pelastetuksi häviöstä.

Kun Pelopidas ja Epaminondas palasivat kotikaupunkiinsa, ei heille siellä osoitettu kunniallista vastaanottoa, vaan päin vastoin ryhdyttiin heitä syyttämään, että olivat pitäneet päällikkyyttänsä neljä kuukautta kauemmin, kuin laissa määrätty aika olisi ollut. Siitä lainrikoksesta vaati syyttäjä kuolemanrangaistusta. Pelopidas alkoi rukoilla ja puolustella itseään, mutta Epaminondas astui esiin ylevänä ja lausui, että, jos hänet tuomitaan kuolemaan, pitää hänen haudallensa kirjoitettaman: "Epaminondasta tebeläiset sentähden rankasivat kuolemalla, että hän pakotti heidät Leuktran luona voittamaan sparttalaiset ja että hän pelasti Teben häviöstä ja katkoi Kreikanmaan kahleet." Ei kukaan tuomari uskaltanut tuomita häntä; hän palasi suostumushuudon kaikuessa tuomioistuimen edestä niinkuin suuresta voitosta.

Vielä kolme kertaa hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon. Viimein sparttalaiset saivat apua entisiltä vihollisiltaan ätenalaisilta, jotka pelkäsivät Teben kasvavaa valtaa.

Viime retkellä syttyi verinen taistelu _Mantineian_ luona (362). Kun Epaminondas käski väkeänsä olemaan valmiin taisteluun, niin ratsumiehet heti kiillottivat kypäränsä, jalkamiehet teroittivat keihäänsä ja miekkansa sekä siloittivat kilpensä. Sitte asettuivat he taistelujärjestykseen. Epaminondas veti kumpaisenkin siiven takaperin, antoi keskustan marssia vähän eteenpäin, järjesti koko väen kiilan muotoiseksi ja läksi sen etupäässä ryntäämään. Viholliset eivät tienneet odottaa niin nopeaa rynnäkköä eivätkä siis vielä olleet aivan järjestyneet. Mutta tebeläisten kiilan kärki eteni, niinkuin sotalaiva työntää keulaansa vihollisen heikkoon kohtaan. Siinä paikassa tebeläiset voittivat. Mutta kun Epaminondas taisteluninnoissaan eteni liian kauas, tuotti heittokeihäs hänelle kuolinhaavan. Kaatuneen ympärillä taistelivat molemmat sotajoukot kauan, tebeläiset koettaen suojella sotapäällikköänsä ja sparttalaiset saada käsiinsä häntä elävänä tai kuolleena. Viimein kuitenkin jäi voitto tebeläisille.

Epaminondas oli ennemmin viety pois taistelun pauhinasta. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti keihään kärjen pois otettua haavasta, jossa se vielä oli jäljellä. Tebeläisten palatessa taistelusta kysyi Epaminondas ensiksi: "Missä on kilpeni?" Kun se hänelle annettiin, kysyi hän: "Kutka voittivat?" Kuultuaan tebeläisten voittaneen lausui hän: "Minä olen elänyt kylliksi, sillä kuolenhan voittamattomana", jonka jälkeen hän itse tempasi keihäänkärjen haavastansa ja kuoli.

Makedonian Filippos.