Chapter 17

Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin rauhaa. _Katilina_, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä. Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta konsuli _Cicero_, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet. Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme, Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille. Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi. Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään oli laiton; mutta taipumattoman _Kato nuoremman_ ja konsuli Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.

_Pompejuksen paluu. Triumviraatti._ Mielten ollessa vielä kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta, tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000 valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia. Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia. Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin omana.

Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä. Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia, rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59, hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia teitä jaloillani."

_Caesar Galliassa (58-49)._ Maakunnassaan Galliassa teki Caesar urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa (Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat _helvetialaiset_ ja muut heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa, vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia, jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata kotimaahansa.

Germanialainen kuningas _Ariovistus_ oli gallialaiskansan sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä _Besançon'ia_. Germanialaisten hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille. Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet, vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.

Verisessä taistelussa voitti Caesar sitte _belgialaisten_ mahtavimman kansakunnan ja pakotti kohta koko sen mahtavan heimon, jonka hallussa oli Gallian pohjoinen kolmas osa, antautumaan Rooman alammaisuuteen. Tämän menestyksen jälkeen päästi hän sotajoukkonsa hajautumaan talvimajoille.

Caesarin viettäessä talvea Lukassa (56) tulvi sinne senaattoreja ja ritareja ikäänkuin jonkun hallitsijan puheille, niin että kerrankin oli koko 120 liktoria hänen porttinsa edessä. Pompejus ja Krassus tulivat myöskin sinne ja triumvirit tekivät liittonsa uudestaan, sopien, että Pompejus ja Krassus olivat tulevat konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi ja sitte saavat viideksi vuodeksi Krassus Syrian ja Pompejus Espanjan, sekä Caesar vielä viisi vuotta pitävä päällikkyytensä Galliassa.

Seuraavana vuonna vei roomalainen päällikkö ensi kerran sotajoukkonsa Reinin yli. Koblentsin ja Bonnin välille teki Caesar ihmetyttävän nopeasti sillan ja marssi salaperäiseen, muinaisaikana ja tähän asti tuntemattomaan, joen takaiseen maahan, _Germaniaan_. Synkkiä metsiä ja syviä järviä hän siellä ensiksi näki, mutta asujamet olivat jättäneet majansa tyhjiksi ja vetäytyneet syvemmälle sisämaahan taistelemaan siellä maananastajaa vastaan. Koska Caesar arvattavasti tarkoittikin ainoastaan germanialaisten pelottamista uusista sotaretkistä Galliaa vastaan, palasi hän tällä kertaa 18 päivän kuluttua jälleen Reinin yli. Kohta sen jälkeen nousi hän maalle _Britanniaan_, joka maa oli roomalaisille tuttu ainoastaan tarinain kautta, ja antoi sen villeille, nahkapukuisille asujamille ensi kokemuksen Rooman suuresta voimasta. Vielä kerran meni hän Reinin yli, mutta silloinkin germanialaiset peräytyivät sisämaihinsa. Mitään ratkasevaa taistelua ei ollut, mutta niin paljon kuitenkin vaikutti hänen esiytymisensä, että germanialaiset täst'edes eivät enää niinkuin siihen asti auttaneet kapinoitsevia gallialaisia, vaan päin vastoin joskus roomalaisia.

Taistelut, jotka Caesarilla tähän asti olivat kestettävänä, olivatkin vain olleet suurenmoisen taistelun enteitä, joka kohta oli alkava. Salainen tyytymättömyys oli kauan vallinnut gallialaisten kesken, heidän huomattuaan, mitenkä roomalainen sotavoima yhä enemmin kasvoi ja miten Caesar yhä lujemmin liitti tätä maata Rooman valtakuntaan. Kohta nousivat kaikki Seine- ja Garonne-jokien väliset kansanheimot kapinaan tulisen ja voimakkaan _Vercingetorixin_ johdolla. Ratkaseva taistelu tapahtui Alesian edustalla (lähellä nykyistä Dijon'ia), johon Vercingetorix oli sulkeutunut 80,000 miehen kanssa. Caesarin piirittäessä tätä kaupunkia 60,000 miehellä marssi 250,000 miehen suuruinen gallialaisjoukko apuun. Roomalainen päällikkö teetti ensin suunnattomilla voimain ponnistuksilla piiritysvallin ympäri koko kaupungin ja sitte vähän ulommaksi toisen suojelusmuuriksi kaupungille avuksi rientävää sotajoukkoa vastaan. Näiden kaksoismuurien sisällä pysyivät roomalaiset lujassa asemassa, hyvällä menestyksellä puolustautuen sekä kaupungista että ulkoa päin tuon tuostakin tehtyjä kiukkuisia hyökkäyksiä ja rynnäkköjä vastaan. Vähitellen hajoitettiin sotalaumat piiritysmuurin ulkopuolelta ja piiritetyssä kaupungissa alkoi nälkä raivota. Silloin Vercingetorix teki jalon päätöksen pelastaa maanmiehensä oman henkensä alttiiksi panemisella. Komeassa sotapuvussaan ratsasti hän Caesarin teltan eteen ja heittäytyi maahan hänen jalkainsa juureen. Mutta Caesar panetti hänet heti kahleihin, säästääkseen hänet riemusaattoansa varten. Kun Alesia nyt antautui, oli gallialaisten vastustus kokonaan kukistettu. Caesar oli tässä sodassa valloittanut 800 kaupunkia, kukistanut 300 kansanheimoa, surmannut miljoonan sotilasta ja ottanut kaksi sen vertaa vangiksi. Vielä tärkeämpää oli, että hänelle siten vähitellen kasvoi karaistunut, voittoon tottunut ja ainoastaan häneen kiintynyt sotajoukko, jolla hän kykeni kukistamaan vanhaa yhteiskunta-järjestystä.

_Caesarin ja Pompejuksen taistelu_. Krassuksen kuoltua sotaretkellä partilaisia vastaan jäivät Pompejus ja Caesar paremmin kilvoittelijoiksi kuin liittolaisiksi. Juuri tähän aikaan kuoli myöskin Julia, johon Pompejus oli kiintynyt hellällä rakkaudella, ja silloin hajosi kokonaan näiden kahden mahtavan miehen liitto. Caesar ihastutti suurta ihmisjoukkoa äskeisten urhotöittensä loistolla ja suurella anteliaisuudella. Pompejus sitä vastoin liittyi senaattiin, joka Katon ja Ciceron johtamana katsoi Caesarin mahtavaa vaikutusta valtiolle vaaralliseksi. Senaatin päätöksellä vaadittiin nyt Caesaria viidennen virkavuotensa loputtua hajoittamaan sotajoukkoansa. Hän sanoikin mielellään tottelevansa, jos vain Pompejuskin hajoitti oman väkensä. Mutta senaatti uhkasi katsovansa Caesaria valtion viholliseksi, eli ei hän heti hajoittanut sotaväkeänsä. Kahden kansantribunin, jotka olivat vastustaneet tätä julistusta, täytyi väkivaltaa karttaakseen valepuvussa paeta Caesarin luo, joka nyt, kun oli kansantribunien pyhyyttä loukattu, sai vääryyden kostamisaihetta. Tavallisella ripeydellään pani hän siis sotajoukkonsa heti liikkeelle. Pienen Rubikon-joen rannalla, joka viellä erotti hänen sotaväkensä varsinaisesta Italiasta, seisoi hän kauan epäilevänä ja vakaviin ajatuksiin vaipuneena. "Olkoon niin," sanoi hän viimein, "marssikaamme mihin jumalat meitä tahtovat ja vihollisten uhkaukset kutsuvat. _Arpa on heitetty_."

Kun Pompejusta kehoitettiin varustautumaan odoteltua vihollista vastaan, sanoi hän voivansa jalkaa polkemalla saada maasta legioneja. Vaan nyt Caesarin äkisti hyökätessä Italiaan hän perin hämmästyi. Kohta jo kaupunki toisensa perästä antautui Gallian voittajalle. "No, polje nyt jalkaa!" huudettiin äkeissään ja pilkaten Pompejukselle. Hänen täytyi kohta äkkipikaa poistua Italiasta ja Caesar kohta sen jälkeen marssi Roomaan. Moni pelkäsi nyt Mariuksen ja Sullan hirmuisten aikojen palaavan, mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Caesar ylevää lempeyttä ja jalomielisyyttä, jonka vertaista ei tähän asti ollut nähty. Rahakammion vaskiovet hän kuitenkin murratti auki ja otti koko valtion rahaston mukaansa. Kansantribunille, joka asettui estäen hänen tiellensä, lausui hän hyväntahtoisen mahtavasti: "Nuorukainen, sodassa ovat lait vaiti!"

Valloitettuaan Italian 60 päivässä purjehti Caesar nopeasti Espanjaan, jossa Pompejuksen legionit olivat. Saavutettuaan siellä helposti voiton palasi hän Italiaan ottamaan vastaan konsulin virkaa ja läksi sitte heti itäisiin maakuntiin, jossa Pompejus sill'aikaa oli ryhtynyt laajoihin varustuksiin. Alussa kärsi Caesar vähäisen tappion Illyriassa. Sieltä hän siirtyi Tessaliaan, jonne Pompejus häntä seurasi.

Suurella tasangolla _Farsalon_ luona alkoi nyt (48) taistelu, joka pitkäksi ajaksi oli ratkaseva maailman kohtalon. Pompejuksella oli suurempi sotajoukko, mutta Caesarilla kelvollisempaa väkeä ja varsinkin suuri joukko germanialaisia, jotka hän oli ottanut Rooman sotapalvelukseen. Caesarin eteen päin ryntäävä jalkaväki, nähdessään vihollisen varustautuvan horjumattoman rohkeasti kestämään rynnäkköä, pysähtyi itsestään puolitiehen ja marssi sitte tiheissä riveissä esiin, sotamiehet ensin viskaten heittoaseensa ja tarttuen heti miekkaan; suuri oli silloin mieshukka kummallakin puolella. Pompejuksen ratsuväki sill'aikaa teki kierroksen vasenta siipeä vastaan. Alussa täytyi Caesarin ratsumiesten peräytyä, mutta kohta marssivat rintaman taa sijoitetut germanialaiset vastustamattomalla voimalla esiin. "Sotamiehet, tavoittakaa vihollista kasvoihin!" huusi Caesar näille. Roomalaiset ylimykset, joita Pompejuksen ratsuväestö ainoastaan olikin, pelkäsivät, kuten sanotaan, niin kovin muotonsa rumentumista, että heti kääntyivät ja pakenivat vuorille. Silloin juuri marssi esiin myöskin jalkaväen kolmas linja, joka ei vielä ollut kahakassa käynyt, ja ratkasi taistelun silläkin taholla. Nyt alkoi voitettu sotajoukko etsiä pelastustansa paon turvissa. Pahoillaan ja sanaakaan lausumatta meni Pompejus leiriinsä ja ikään kuin huumautuneena istuutui telttaansa. Mutta kun voittaja ryntäsi leirin varustusta vastaan, nousi voitettu päällikkö, vaihtoi purpuraviittansa toiseen pukuun ja ratsasti yöllä meren rantaan. Suurella verenvuodatuksella valloitettiin sill'aikaa leiri. "Säästäkää kansalaisia!" huusi moneen kertaan Caesar kiihtyneille sotamiehillensä.

Pompejus päätti anoa turvaa Egyptin kuninkaalta, jonka hän luuli olevan kiitollisuuden velassa, koska Pompejus oli korottanut hänen isänsä valtaistuimelle. Mutta kuningas, ollen vielä liian nuori hallitsemaan, totteli viekkaan Akillaan neuvoja, ja tämä koetti varsinkin miellyttää voittajaa. Pienellä veneellä, jossa Akillas istui ynnä ennen Pompejuksen palveluksessa ollut roomalainen Septimius, oli nyt avun hakija noudettava laivasta. Pompejuksen tultua veneesen kesti kauan tuskallista äänettömyyttä. Salaten sisällistä levottomuuttansa puhutteli Pompejus viimein Septimiusta sanoen: "Minusta tuntuu, ystäväni, ikään kuin minä jo tuntisin sinut. Emmekö ole joskus olleet sotakumppaneja?" Septimius vain nyökkäsi, mutta ei virkkanut sanaakaan; samaa äänettömyyttä kesti yhä edelleen. Pompejuksen noustua maalle pisti Septimius takaa ja Akillas edestä päin häntä miekallaan. Tuntien kuoleman olevan jo varmana veti Pompejus levollisen arvokkaasti togan kasvoillensa ja laskeutui kuolemaan rannalle. Eräs hänen vapautettu orjansa hautasi hänet vanhan roomalaisen sotamiehen avulla, ja hautamerkkiin kirjoittivat he: "Tässä lepää suuri Pompejus."

Kolmen päivän kuluttua saapui Caesar Aleksandrian satamaan. Miehestä, joka toi hänelle vastaan Pompejuksen päätä, kääntyi hän inholla pois, mutta sen sijaan otti vastaan ja kauan katseli kyynelsilmin entisen ystävänsä sinettisormusta. Akillaan Caesar mestautti ja nuoren kuninkaan tuomitsi menettämään valtakuntansa. Kuningas sitte joutui taistelussa tappiolle ja hukkui paetessaan Niilin laineihin.

_Caesarin valta ja kuolema_. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: _tulin, näin, voitin_, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi. Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt pääkaupunki.

Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa ratkasevaan taisteluun _Tapson_ luona (46) ja saavutti täydellisen voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."

Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui _Mundan_ luona lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin. Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara. Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan kukistettu.

Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta _sille_ kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas. Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi, osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa, uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen. Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton jälkeen _imperaattori_- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte, kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.

Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto _Brutuksen_, Caesarin luullun ystävän, ja _Kassiuksen_ johdolla, ja Caesarin kuolema määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".