Chapter 12

Loukatut isät valmistautuivat taisteluun. Sabinalaiset, jotka olivat mahtavimmat, marssivat suurena joukkona Rooman alueelle. Siitä syttyneen taistelun aikana juoksivat sabinalaiset naiset, jotka nyt olivat roomalaisten vaimoina, tukka hajalla ja vaatteet revittyinä, isäinsä ja miestensä väliin sekä taivuttivat rukouksillaan ja kyyneleillään heidät lopettamaan sodan. Liitto tehtiin, jonka mukaan roomalaiset ja sabinalaiset liittyivät yhdeksi kansaksi, mutta hallituspaikaksi tuli Rooma. Sata sabinalaista sijoitettiin senaattiin ja Romuluksen piti ottaa hallituskumppaniksensa sabinalaisten kuningas Tatius. Kohta sen jälkeen Tatius kuitenkin eräässä kapinassa surmattiin ja tarinan mukaan senaattorit murhasivat Romuluksen.

Varmaankin tässä tarinassa on monta piirrettä Rooman vanhimmasta tilasta. Latinalainen alkuväestö ja sittemmin siirtyneet sabinalaiset näyttävät siis olleen kahtena yhteiskuntana, toinen Palatinus-, toinen Aventinus-kukkulalla. Romulus ja Remus ovat näiden kahden yhteiskunnan vertauskuvia. Tarina perustajasta, jota muka susi imetti ja joka ennemmin surmasi veljensä kuin salli muuriensa yli kenenkään nousta, on myöskin sepitty aivan Rooman kansan hengen ja käsitystavan mukaan.

_Tarkvinius Superbus_, Rooman viimeinen kuningas, oli suvultaan etrurilainen ja sai Superbus- (tyrannin-) nimen ankaruutensa ja ylpeytensä tähden. Murhattuaan edelläkävijänsä Servius Tulliuksen toimitti hän myöskin monta hänen ystäväänsä, valtakunnan ylhäisimpiä miehiä, mestatuksi tai maanpakoon ajetuksi. Alussa oli hänellä menestystä, koskapahan Rooman herruus latinalaiskansojen yli hänen toimestaan uudistui ja vahvistui. Roomaan rakennettiin muhkeita kartanoita. Niistä ensi sijassa mainittakoon _Kapitoliumille_ perustettu temppeli, pyhitetty kolmelle etevimmälle jumalalle, Jupiterille, Junolle ja Minervalle, sekä koristettu jumalain kuvilla. Sitä paitsi rakennutti hän valmiiksi suuren _Circus Maximus_ rakennuksen, jossa julkiset leikit pidettiin, ja teetti suuret viemärit eli kloakit vetämään pois likavesiä kaupungista.

Mutta Tarkviniuksen piirittäessä Ardea-kaupunkia sattui tapaus, jonka tähden hänet karkoitettiin kuninkaan istuimelta. Kun muutamat kuninkaan miehistä olivat hänen poikansa Sextuksen luona, johtui puhe heidän vaimoihinsa, ja he rupesivat kiistelemään, kuka heistä olisi kiitettävin. Eräs läsnäolijoista Kollatinus sanoi: "No hyvä, nouskaame ratsujemme selkään ja lähtekäämme katsomaan vaimojamme. Miehen äkkiarvaamaton tulo on kyllä hyvä koetuskeino." Ehdotus miellytti, ja kiireesti lähdettiin Roomaan. Kuninkaan poikain vaimot elivät iloiten ja pitoja pitäen. Sitte läksivät he Kollatia-kaupunkiin, jossa huomattiin Kollatinuksen vaimon Lukretian vielä myöhään yöllä istuvan palvelustyttöjensä keskellä villoja kehräämässä. Kunniapalkinto määrättiinkin hänelle.

Muutamain päiväin kuluttua saapui Sextus, Kollatinuksen tietämättä, Kollatiaan ja teki kavalasti väkivaltaa Lukretialle. Hänen lähdettyään kutsui vaimo isänsä, miehensä sekä muutamia sukulaisia, kertoi heille häväistyksensä, vaati heitä kostamaan ja sysäsi itse puukon sydämmeensä. Todistajain joukossa oli myöskin Brutus, kuninkaan sukulainen. Hän oli ainoastaan siten säilynyt kuninkaan epäluuloiselta julmuudelta, että oli olevinaan mielipuoli. Tämä Brutus nyt veti puukon pois haavasta ja vaati läsnäolijoita karkoittamaan Tarkviniusten sukua ja poistamaan kuninkuutta. Kapina, joka siitä alkoi, saattoikin kohta toivotun tarkoituksen perille.

Tasavallan perustus (509).

Kun nyt kuninkaan valta oli poistettu, annettiin hallitusvalta kahdelle joka vuosi valittavalle konsulille, jotka alussa käyttivät samaa valtaa kuin kuninkaat. Arvon merkiksi seurasi heitä 12 liktoria, jotka kukin kantoivat vitsakimppua ja siihen pistettyä kirvestä. Ensimmäiset tähän arvoon valitut olivat vapautustyön molemmat johtajat Brutus ja Kollatinus. Nuoren tasavallan täytyi heti olla valmiina kestämään sekä sisällistä salaliittoa että ulkonaista sotaa.

Ylhäissukuisten nuorukaisten joukossa oli Roomassa montakin, jotka kaipasivat vallatonta elämää, jota olivat saaneet kuningasvallan aikana vapaasti harjoittaa, ja olivat nyt kiukuissaan, että uuden valtiomuodon mukaan oli kaikilla sama laki. He salaa päättivät avata Rooman portit. Tarkviniukselle. Mutta ennen kuin sanansaattajat, jotka he aikoivat lähettää karkoitetun kuninkaan luo, ehtivät lähteä, tuli salaliitto ilmi. Syylliset vietiin vangittuina konsulien eteen, jotka istuivat virkaistuimillaan tuomitsemassa. Ylhäiset nuorukaiset olivat sidotut, häpeäpatsaihin; kaikkein hämmästykseksi oli heidän joukossaan kaksi Brutuksen poikaa ja kaksi Kollatiuksen veljenpoikaa. Horjumattoman vakavasti katseli Brutus, miten hänen poikiansa, niinkuin muitakin salaliittolaisia, ruoskittiin vitsoilla ja miten heidät sitte mestattiin kirveellä, vaikka kyllä hänen isälliset tunteensa näkyivät rangaistusta toimeen pannessa. Kollatinuksen, jolla ei ollut yhtä suurta mielenlujuutta, täytyi, varsinkin siitä syystä, että hän kuului Tarkvinius-sukuun, luopua virastaan ja lähteä maanpakoon. Kohta sen jälkeen kaatui Brutus kaksintaitelussa erästä Tarkviniuksen poikaa vastaan.

_Horatius Kokles_. Tarkvinius oli yllyttänyt etrurilaisten mahtavan kuninkaan _Porsennan_ sotaan Roomaa vastaan. Tämä oli voittajana tulossa suuren sotajoukon kanssa ja hänen onnistui saada kaupunki piiritetyksi. Ainoastaan Tiber-joki esti häntä enää kaupunkiin pääsemästä; hän ryntäsi sodanhimoisen joukkonsa kanssa sillalle, joka joen molemmat rannat yhdisti. Pieni joukko roomalaisia, jotka olivat sillalla vahdissa, läksi pakoon. Ainoastaan yksi mies Horatius Kokles, jäi sillan korvalle seisomaan. Kaksi muuta, tämän urhollisen esimerkistä rohkaistuen, liittyi häneen, ja ne kolme miestä, sillan portin teljeten, estivät sillä tavoin kilvillänsä ja miekoillansa vihollisrynnäkköä. Sill'aikaa revittiin puusiltaa heidän takanansa; viimeiseen lautaan ryhtyessään huusivat roomalaiset omillensa, että nyt itsensä pelastakoot. Kaksi menikin takaisin, vaan Horatius jäi yksiksensä ja taisteli, kunnes silta hänen takaansa romahti veteen. Sitte hyppäsi hän kaikin aseineen virtavaan jokeen. Ja rohkeasti ui hän omiensa luo, jotka riemuten nostivat hänet virrasta. Vihollisten heittokeihäät eivät tavanneet häntä.

_Mucius Scaevola_. Vaikka vihollisten kuningas siis ei voinutkaan päästä itse kaupunkiin, esti hän kuitenkin kaiken tavaran tuonnin ja uhkasi nälkään näännyttää hätäytyneen kaupungin. Silloin päätti eräs ylevä nuorukainen, Mucius, tehdä jalon teon, saattaaksensa viholliset hämmästykseen. Hän meni yksinään vihollisten leiriin, pitäen väkipuukkoa salassa viittansa alla. Estämättä pääsi hän kuninkaallisen teltan eteen, jossa sotaväelle juuri palkkaa maksettiin. Mucius, tuntematta kuningasta, töytäsi sen päälle, jota useimmat sotamiehet puhuttelivat, ja puukotti kuninkaallisen kirjurin kuoliaaksi. Sotamiehet paikalla ottivat tuntemattoman kiinni, ryöstivät hänen aseensa ja veivät hänet kuningas Porsennan eteen. Pelkäämättä lausui jalo nuorukainen: "Nimeni on Mucius, olen Rooman kansalainen ja tahdoin tappaa isänmaani vihollisen. Koska olen erehtynyt, tahdon sinulle tunnustaa, ett'en ole ainoa henkeäsi väijymässä." Kuningas peljästyi ja uhkasi poltattaa hänet, jos ei ilmoittanut kaikkia salaliitossa olevia. Roomalainen nuorukainen ei sanaakaan vastannut enää, vaan paljasti oikean käsivartensa, meni likellä olevalle hiilokselle, pisti, kasvojansa väräyttämättä, kätensä tuleen ja antoi sen siinä palaa hiljakseen. Ympärillä seisovaiset hämmästyivät ja ihmettelivät, ja kuningas huusi: "Mene, mene rankasematta! Olet ollut vihollisempi itsellesi kuin minulle. Minä soisin, että tuommoinen urhollisuus sotisi minunkin puolestani!"

Kuningas peljästyi sellaisia miehiä ja tarjosi nyt itse roomalaisille rauhaa. Rooman täytyi antaa muutamia kansalaisia pantiksi ja ennen etrurilaisilta valloittamansa maa takaisin.

Kansa korkeasti ylisti Horatius Koklesta ja Muciusta ja antoi heille runsaita lahjoja; Mucius sai kunnianimen Scaevola, s.o. "vasenkätinen", ja tämän nimen perivät myöskin hänen jälkeisensä.

_Kloelia_. Roomalaisten panttivankien joukossa, jotka vietiin etrurilaisten maalle, oli myöskin eräs ylhäissukuinen neitsyt Kloelia. Kohta ensimmäisenä yönä petti hän vartijansa, pakeni muiden neitsytten kanssa ja viskausi Tiberiin. Onnellisesti ui hän toiseen rantaan ja tuli Roomaan takaisin. Hänen leikkikumppaninsa jotka seurasivat häntä, olivat samoin päässeet vankeudestansa. Vaan roomalaiset laittoivat karanneet neitoset jälleen Porsennalle takaisin. Hän kiitti ja ihmetteli Kloeliaa ja lahjoitti hänelle vapauden, sekä salli hänen valita vielä muutamia muitakin pantiksi annetuista kanssansa. Kloelia valitsi nuorimmat neitosista ja palasi niiden kanssa ilomielin Roomaan.

Tasavallan nuoruus.

Patrisit ja plebejit.

Rooman väestö oli jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan yhteiskunta-luokkaan, patriseihin ja plebejeihin. Patriseja, jotka alussa olivat hallitsevana luokkana, oli monta sukua, ja perinnölliset suku- ja perhenimet erottivat niitä toinen toisestaan. Plebejeillä, jotka suurimmaksi osaksi olivat myöhemmin tulleita latinalaisia, ei ollut mitään osaa yhteiskunnan hallituksessa eikä valtion maan viljelemisessä. Osa köyhimmistä oli antautunut ylhäisten sukujen suojaan, ja heitä sanottiin _klienteiksi_.

Patrisein kovuus köyhiä plebeijejä ja klienttejä kohtaan, joiden oli täytynyt joutua heille velkaisiksi, ynnä alinomaiset sodat, joissa köyhänkin täytyi itse pitää yllä itsensä, saattoi viimein alemman kansanluokan toivottomuuteen. Patrisit koettivat alussa suojella itseään asettamalla uuden virkamiehen, _diktaattorin_, joka oli nimitettävä puoleksi vuodeksi niin usein, kuin yhteiskunta oli vaarassa, ja joka siksi ajaksi sai rajattoman vallan.

Kerran kun oli puhe uudesta sotaretkestä, pääsi plebejein kauan kytenyt suuttumus puhkeamaan. He läksivät aseellisena joukkona sabinalaisten alueelle, "pyhälle vuorelle". Kunnianarvoinen senaattori _Menenius Agrippa_ osasi kuitenkin taivuttaa heidät palaamaan. "Kerran", sanoi hän, "paheksuivat ruumiin jäsenet, että heidän piti työllänsä hankkiman kaikki ja että vatsa vain nautti heidän vaivansa hedelmiä. Niinpä he sopivat, että kädet lakkasivat toimittamasta vatsalle mitään ruokaa sekä suu ottamasta vastaan ja hampaat puremasta. Mutta kun vatsa jäi tyhjäksi, kuihtuivat samalla itse jäsenetkin." Kansa käsitti helposti sadun sovituksen ja lupasi palata, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että velalliset oli päästettävä vapaaksi ja plebejeille annettava oikeus siitä alkain joka vuosi valita kaksi (sittemmin viisi) loukkaamatonta virkamiestä, niin sanottua _kansantribunia_, jotka heitä suojelisivat patrisein sorrolta. Kansantribuneilla ei ollut mitään erityistä virkamies-arvoa, mutta lausumalla pienen _veto_-sanan (minä kiellän) voivat he tehdä minkä hyvässä senaatin päätöksen voimattomaksi.

Tähän aikaan alkoi kansankokous (comitia) tulla paljon vaikuttavaksi. Siinä oli kolme toinen toistaan myöhemmin syntynyttä muotoa: comitia curiata, comitia centuriata ja comitia tributa. Kuria-kokouksessa eli vanhimmassa kansankokouksessa oli äänivalta ainoastaan vanhain sukujen (gentes) jäsenillä; tässä olivat patrisit kaikkivaltiaina. Centuriain kokouksen, jota tarina sanoo kuningas Servius Tulliuksen asettamaksi, katsotaan saaneen alkunsa siitä pyrinnöstä, että kuninkuuden kukistuessa plebejit taipuisivat uuteen järjestykseen. Näissä kokouksissa olivat äänivaltaiset kansalaiset jaetut varallisuutensa mukaan viiteen luokkaan; joka luokka oli edelleen jaettu centurioihin. joista kullakin oli yksi ääni; mutta ensi eli rikkaimpien luokassa oli enempi centurioita kuin kaikissa muissa yhteensä. Rikkaimmat olivat jäseninä 18 _ratsu-centuriassa_, siten nimitetyissä sen tähden, että niiden jäsenten (ritarien) piti sotaan saapuman hevosen kanssa. Tämän laista kansankokousta käytettiin enimmiten tasavallan vanhimpina aikoina tärkeimpiä asioita käsitellessä. Kansantribunit alkoivat pitää tribus-kokouksia, joissa kansa oli jaettu ainoastaan eri asuinpaikkain mukaan Rooman alueen sisällä _tribuksiin_ eli piireihin. Näissä kokouksissa olivat plebejit voitolla.

Cincinnatus.

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia latinalaiskansoja _aekviläisiä_ ja _volskilaisia_, vastaan. Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla, kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!" komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle. Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin, jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa, mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum) alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.

Decemvirit. Kahdentoista taulun laki.

Kun plebejeillä ei vieläkään ollut täydellistä lain turvaa, vaativat he yhä pontevammin kirjoitettua lakia. Itsepäisen vastarinnan jälkeen täytyi hallitsevaisten taipua. Ensinnä laitettiin lähettiläitä Ala-Italian kaupunkeihin ja Atenaan ottamaan selkoa viisaimmista laeista. Lähettilästen palattua valittiin kymmenen miestä (latinaksi _decemviri_), ja annettiin heille rajaton valta sekä toimeksi säätää lakia sen mukaan, kuin Rooman valtiolle paraiten soveltui. He astuivat valtaansa vuonna 451, ja oli se annettu heille yhdeksi vuodeksi. Sinä aikana olivat decemvirit taipuvaiset ja oikeuden tuntoiset sekä käyttivät valtaansa kansan mielen mukaan. Virkavuotensa loppuun asti olivat he saaneet valmiiksi kymmenen lakitaulua; mutta kun vielä muutamia oli kirjoittamatta, valittiin decemvirejä myöskin seuraavaksi vuodeksi. Eroavista decemvireistä valittiin Appius Klaudius uudestaan. Hänen onnistui kohta saavuttaa suuri vaikutusvalta myöskin virkaveljeinsä kesken. Heidän hallituksensa muuttui nyt ankaraksi ja rasittavaksi, niin että kansalaiset kohta alkoivat peljätä henkensä ja omaisuutensa vaaraa. Vuoden lopulla decemvirit esittivät kaksi uutta lakitaulua, mutta eivät näyttäneet haluavansa erota, vaan pysyivät virassaan, tehden sen nojalla yhä uusia väkivaltaisuuksia. Eräs niistä tuotti heidän kukistuksensa.

Appius näet koetti häpeällisellä tavalla anastaa kaunista Virginiaa, Virginiuksen tytärtä, joka oli arvokkaimpia plebejejä. Virginia oli kihlattu entiselle kansantribunille Iciliukselle. Kun Appiuksen ei onnistunut saavuttaa häntä imarteluilla eikä lupauksilla, taivutti hän erään klienttinsä julistamaan Virginian orjansa tyttäreksi ja omaisuutenansa vaatimaan häntä takaisin. Klientti otatti Virginian kiinni, vei hänet Appiuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitutti itsellensä. Töin tuskin onnistui Iciliuksen taivuttaa Appius jättämään lopullinen tuomio tuonemmaksi. Sill'aikaa ehti tytön isä Virginius, saatuaan sotapalveluksesta loma-ajan, tulla leiristä Roomaan ajamaan tyttärensä asiaa.

Seuraavana päivänä oli koko tori täynnä kansaa, kokoutunutta sinne sekä uteliaisuudesta että osanottavaisuudesta. Virginius saapui tyttärensä kanssa, molemmat syvän surun puvussa ja ystävien saattamana. Kun Appius oli noussut tuomioistuimelle, uudisti klientti väärät lauseensa tytön syntyperästä ja vaatimuksensa, että hänet annettaisiin hänelle. Klientti koetti ottaa kiinni Virginiaa, mutta ystävät valitellen asettuivat piiriin isän ja tyttären ympärille. Silloin Appius käski liktorinsa hajoittamaan ihmisjoukkoa ja ottamaan tyttöä kiinni. Kansa hajautui nyt itsestään ja tyttö seisoi jätettynä väkivallan saaliiksi. Kun Virginius ei enää nähnyt mitään pelastuksen keinoa, pyysi hän Appiukselta lupaa kysyä ennen tytöstä eroamistansa hänen läsnäollessaan hänen imettäjältänsä asian oikeaa laitaa, että voisi hyvillänsä erota tytöstä, ell'ei hän olisikaan hänen oikea isänsä. Vietyään tyttärensä vähän syrjemmäksi tempasi Virginius puukkonsa ja pisti häntä sillä rintaan, sanoen: "Ainoastaan tällä tavalla voin pelastaa sinun kunniasi, lapseni." Sitte kääntyen Appiuksen puoleen lausui hän: "Tällä verellä vihin minä sinun pääsi manalan jumalille." Puukko kädessä tunkeutui hän väkijoukon läpi pois ja läksi leiriin. Icilius näytti veristä ruumista kansalle ja kehoitti kaikkia kansalaisia nousemaan decemvirejä vastaan. Appiuksen liktorit voitettiin ja hän itse pakeni asuntoonsa. Kansa vaelsi toisen kerran Pyhälle vuorelle eikä ennen palannut, kuin senaatti määräsi, että decemvirein piti luopuman virastaan ja konsulien jälleen ryhtymän hallitsemaan entiseen tapaan. Appius Klaudius nyt heti vedettiin oikeuden eteen ja heitettiin vankeuteen, jossa hän itse surmasi itsensä.

Tämän kansanliikkeen kautta kehittyi myöskin hallitusmuoto vapaammaksi. Nyt säädettiin, että tribus-kokouksissa tehtyjen päätösten piti oleman sitovaiset koko kansalle. Näyttää myöskin plebejein pääsy senaattiin tulleen näiden tapausten jälkeen yleisemmäksi, kuin ennen oli luvallista.

Gallialaisten hyökkäys.

Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa, tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon. Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan vihollisten tuloa.

Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä, epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita, astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän. Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.

Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta. Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä, alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen _Manlius_. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin suuresti tästä teostansa.

Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli; linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta _Kamillus_, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan. Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne! Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin; Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.

Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa, tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi; siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.

Liciniuksen lait.

Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä laeilla, jotka tribunit _Licinius_ ja _Sextius_ saattoivat hyväksytyksi.