Part 13

Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.

"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle, mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."

Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään tulvan vievän hänet mukanaan.

Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin kerran.

Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän, jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.

Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se turvalliseksi siitä nauttiville.

Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.

Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut sotilaiden ensi riviin.

Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,

Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.

Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.

Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.

Silloin nousi huuto:

"Hän on juuri tullut hänen luotaan... Hän on nähnyt hänet... Mitä hän sanoi?... Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?.... Itkeekö hän?..."

Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.

Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.

Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta, tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta, jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.

Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä. Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän sydämensä tykintä.

Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja asettuivat portaiden eteen.

Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän. Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät henkeänsä ja läähättivät.

Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.

Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni selän taakse.

Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja oikein selittää.

Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.

Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo häpeälliset teloitusrattaat.

Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.

"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.

Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan katselijoiden huulille.

Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas kuolemankalpeiksi.

Hänen kalmankapeat huulensa avautuivat hiukan.

"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"

Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja. Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä ääntä vastaan.

Kuningatar vaikeni ja horjahti.

Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.

Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse puista astinlautaa.

Kuningatar nousi rattaille ja apotti hänen jälkeensä.

Sanson käski heidän molempien istuutua.

Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.

Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.

Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.

Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten, koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut Black-parka hevosten jalkoihin.

Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan pyytänyt turhaan.

Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas uudelleen.

Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa tervehti häntä osoittaen taivasta.

Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.

Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.

XXIII

Mestauslava

Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.

Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle, toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat, että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.

Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat Lorin ja Maurice.

Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.

Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli hämmästyttänyt heitä molempia.

"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"

"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä laulan ja toivon. _Dum spiro, spero_."

"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"

"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice, ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."

"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.

"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."

"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän Marie-Antoinetten."

"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen, mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."

"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta. Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."

"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."

"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei meitä vangittaisi asunnossamme."

"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia, mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."

"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän kun olet... Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."

"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."

Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen suunta.

"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."

"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice... Rakkaus, sinä veit Troijan perikatoon!"

Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen näköpiirinsä oli toinen.

"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".

"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"

"Sano."

"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja ystävinä miehiä..."

"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.

"Mitä niin?"

"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä, pelastaaksensa kuningattaren."

"Olisiko yksi unes voimakkaampi kuin satatuhatta?"

"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä... Minä ainakin tiedän, että pelastaakseni Genevièven..."

Lorin rypisti kulmiaan.

"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt. Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice, meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas. Itävallatar saapuu."

Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut, levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.

Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.

"Niin", sanoi hän väristen, "tuolta hän tulee".

Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin giljotiini, mestauskärryt.

Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden päästämän huutoihin.

Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.

Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.

Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin. Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa.

Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.

Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat, mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.

Rattaat pysähtyivät mestauslavan juurelle.

Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä, ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.

Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi maahan.

Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle. Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.

Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan tuomittu.

Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.

Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä; eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta huivin, joka peitti hänen hartioitaan.

Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen lautaan.

Sanson veti jalkansa pois.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä tahallani".

Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan kuningatar, Ludvig XVI:n leski.

Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.

Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko, suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.

Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta, levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun, hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta, tärisyttäen lavaa.

Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.

Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.

Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.

Häntä seurasi pieni espanjalainen lintukoira, joka ulvoi valittaen.

"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa Itävallattaren vereen: kuolemaan!"

"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko sinä hänet?"

"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen: repikää pois, repikää pois!"

Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa, paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".

Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän alta.

Väkijoukko päästi kirkaisun ja perääntyi.

Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa, kuten marttyyri katselee alttaria.

"Maison-Rouge!" kuiskasi Lorin Mauricen korvaan.

"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"

Ja hän veti viimeisen henkäyksensä ällistyneiden vartiomiesten välissä.

"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee huonoksi kansalaiseksi".

Pieni koira pyöriskeli ruumiin ympärillä pelästyneenä ja ulvoen.

"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään, "kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"

Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään purskahtaen nauramaan.

"Voi tuota kurjaa!" huudahti Maurice.

"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme hukassa... Se on Simon!"

XXIV

Kotitarkastus

Lorin ja Maurice olivat palanneet edellisen asuntoon. Jottei saattaisi liian julkisesti ystäväänsä vaaraan, oli Maurice ottanut tavakseen lähteä ulos aamulla ja palata vasta illalla.

Sekaantuen kaikkiin tapahtumiin, katsellen vankien siirtoa Conciergeriehen, hän väijyskeli joka päivä Genevièveä, koska ei ollut saanut selville, mihin taloon hänet oli suljettu.

Sillä tehtyään käynnin Fouquier-Tinvillen luokse oli Lorin ilmoittanut hänelle, että ensimmäinenkin julkinen teko veisi hänet turmioon, että hän silloin uhrautuisi voimatta toimittaa apua Genevièvelle, ja niin tuli Maurice, joka olisi heti antautunut vangiksi toivossa päästä yhteyteen rakastajattarensa kanssa, varovaiseksi pelosta, että hänet erotettaisiin hänestä iäksi.

Hän käveli siis joka aamu Carmesista Port-Libreen, Madelonnettesista Saint-Lazareen, Forcesta Luxembourgiin ja pysähteli vankiloiden eteen siihen aikaan kun vankivaunut kuljettivat syytettyjä vallankumousoikeuteen. Luotuaan silmäyksen uhreihin hän juoksi toisen vankilan luo.

Mutta pian hän huomasi, ettei kymmenenkään toimeliasta miestä olisi riittänyt valvomaan niitä kolmeakymmentäkolmea vankilaa, jotka Pariisissa oli siihen aikaan, ja sen vuoksi hän tämän jälkeen menikin vain itse oikeuteen odottamaan Genevièven saapuville tuloa.

Tämä oli jo epätoivon alkua. Mitä mahdollisuuksia olikaan todella kuolemaantuomitulla tuomion julistamisen jälkeen? Toisinaan oli vallankumousoikeus, jonka istunnot alkoivat kello kymmeneltä, tuominnut kaksi- tai kolmekymmentä henkeä kello neljältä. Ensimmäisellä tuomitulla oli tilaisuus nauttia elämästään kuusi tuntia, mutta viimeinen, jota kuolemantuomio kohtasi neljännestä vailla neljä, menetti päänsä mestauskirveen alla kello puoli viideltä.

Alistua Genevièven suhteen sellaisen sattuman varaan oli samaa kuin väsyä taistelemaan kohtaloa vastaan.

Oi, jospa hän olisi ennakolta saanut tiedon Genevièven vangitsemisesta... kuinka olisikaan Maurice tehnyt pilaa tästä inhimillisestä oikeudesta, joka tuohon aikaan oli niin sokea! Miten helposti ja nopeasti hän olisikaan vapauttanut Genevièven vankilasta! Milloinkaan ei karkaaminen ole ollut helpompaa: voisi sanoa, ettei se milloinkaan ole ollut harvinaisempaa. Jouduttuaan kerran vankeuteen, asettui koko tämä ylimystö asumaan siihen kuten linnaansa ja kuoli kursailematta. Paeta oli samaa kuin pelätä kaksintaistelun seurauksia: naisetkin punastuivat sellaista vapautta, joka oli hankittu tällä hinnalla.

Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa... Pako ei häpäisisi häntä, ja muuten... mikä häntä häpäisisikään!

Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.

Mutta oliko Geneviève jossakin noista vankiloista?

Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan, jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.

"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä, sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"

Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.

Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja kiväärinperät.

Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.

Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa sisälle.

Tämä käynti oli niin kuvaava, että Lorin kiiruhti pukeutumaan.

"Vangitsette minut?" sanoi hän.

"Niin teemme, kansalainen Lorin."

"Miksi sitten?"

"Koska sinä olet epäilyttävä."

"Niin, se on totta."

Komisaari töhersi joitakin sanoja vangitsemispöytäkirjan alle.

"Missä sinun ystäväsi on?" sanoi hän sitten.

"Kuka ystävä?"

"Kansalainen Maurice Lindey."

"Luultavasti kotonaan."

"Eipähän, hänhän asuu täällä."

"Hänkö? Mitä vielä! Hakekaa sitten, ja jos löydätte hänet..."

"Tässä on ilmianto", sanoi komisaari; "se on seikkaperäinen".

Hän ojensi Lorinille rumalla käsialalla kirjoitetun paperin, jonka oikeinkirjoitus oli arvoituksentapainen. Tässä ilmiannossa sanottiin, että joka aamu nähtiin kansalaisen Lorinin asunnosta tulevan kansalaisen Lindeyn, joka oli epäilyttävä ja määrätty vangittavaksi.

Ilmiannon oli allekirjoittanut Simon.

"Kas vain! Mutta tuo paikkasuutari menettää asiakkaansa", sanoi Lorin, "jos hän harjoittaa näitä molempia ammatteja yhtaikaa. Mitä hittoa! Vakoilija ja saappaiden puolipohjaaja! Tämä herra Simon on oikea Cæsar..."

Ja hän purskahti nauramaan.